Durban jatkaa töitään viisi minuuttia poliisihyökkäyksen jälkeen.

Tunnelma Dar es Salaamin keskustassa lähentelee kaaosta. Meteli on korvia huumaava, ihmisvilinässä jokaisella näyttää olevan jotakin myytävänä. Autoletka seisahtuu liikennevaloihin, ja kymmenet katunuoret säntäävät tielle hyödyntämään minuutin mittaisen taloudellisen mahdollisuutensa. Pikkukolikot kilahtelevat, kun saippua, hedelmät ja kännykän laturit vaihtavat omistajaa.

Dar es Salaam on yksi viime vuosikymmenien nopeimmin kasvaneista kaupungeista maailmassa. Nopean kasvun taustalla vaikuttaa väestöpaine, joka puskee erityisesti maaseudun nuoria etsimään parempaa elämää Tansanian kaupallisesta keskuksesta. Nuoria Tansaniassa riittää, sillä lähes puolet maan 40 miljoonasta asukkaasta on alle 15-vuotiaita.

Kaupungissa nuoret päätyvät yleensä epävirallisen talouden piiriin, sillä virallista työtä ei juuri ole tarjolla. Katukaupustelijana tai autonpesijänä moni pystyy kuitenkin elättämään itsensä, tukemaan maaseudulle jäänyttä sukuaan ja jopa säästämään tulevaa avioliittoa varten.

Dar es Salaamin kasvu on ollut kuitenkin pitkään tutkijoiden ja poliitikkojen huolenaiheena. Nopea kaupungistuminen yhdistetään Afrikassa negatiiviseen talouskasvuun, kaupungistumiseen ilman teollistumista ja työpaikkoja.

Erityistä huolta aiheuttavat nuoret ja nuoret aikuiset. On puhuttu väestöllisestä ”nuorisopullistumasta” ja ”menetetystä sukupolvesta” – marginalisoituvista nuorista, joilla on vaikeuksia löytää paikkansa yhteiskunnassa. Afrikan suurkaupunkeja on kuvattu likaisiksi tauti- ja rikospesiksi, joissa heimoidentiteettinsä kadottaneet juurettomat nuoret harhailevat jossakin traditionaalisen ja modernin maailman välimaastossa.

Jos tilanne on näin tukala, miksi kukaan valitsisi vapaasta tahdostaan elinympäristökseen afrikkalaisen suurkaupungin?

Monien mahdollisuuksien kaupunki

Keskustan suositulla ostoskadulla seisoo viisi myyntipöytää, joiden takana istuskelee parikymmentä nuorta miestä. Pöydillä lojuu myytävänä kännykän latureita, lehtiä, makonde-veistoksia ja erilaista korutaidetta. Seinään on maalattu teksti, jossa kielletään liiketoiminta kaduilla.

Olemme yhdellä kaupungin maskanilla, katunuorten kaupunkitilasta valloittamalla markkina- ja kohtauspaikalla, jonne nuoret saapuvat aamuisin slummeista hankkimaan toimeentulonsa ja tapaamaan samassa elämäntilanteessa olevia ystäviään.

”Miksikö olen Dar es Salaamissa?”, kysyy pöydän takana koruja valmistava Durban, 26. ”Koska kaupungissa on mahdollisuuksia. Sekä hyviä että huonoja, mutta mahdollisuuksia.”

Durban on kotoisin eteläisestä Tansaniasta. Sieltä hän siirtyi ensimmäisen kerran jo lapsena isoisänsä luo Dar es Salaamiin. Koska perheellä ei ollut varaa koulutukseen, Durban ansaitsi itsenäisesti leipänsä jo 12-vuotiaana. Välillä hän työskenteli satamassa pelkällä ruokapalkalla, kokeili onneaan siirtolaisena Etelä-Afrikassa, kunnes palasi pysyvästi katukaupustelijaksi Dariin muutama vuosi sitten.

”Yritin päästä myös Eurooppaan mutta epäonnistuin. Nyt olen oikeastaan aivan tyytyväinen elämääni täällä. Olen niin tottunut kaupunkiin, että tuskin pystyisin palaamaan maaseudulle”, Durban kertoo ommellessaan muovisista helmistä Tansanian lippua.

Samaa mieltä on viereisessä kojussa työskentelevä Rasta Simba, 28. Hän kertoo opiskelleensa jopa lukiossa pari vuotta, kunnes jättäytyi rahan puutteessa kadulle vuonna 1995.

”Hallitus yrittää patistaa meitä maaseudulle, mutta kukaan järkevä ei halua palata sinne. Maanviljelyllä on vaikea tulla toimeen, sillä maailmanmarkkinoilla hinnat ovat niin alhaiset”, Rasta Simba kertoo asiantuntevasti.

Nuoria miehiä kuunnellessa tulee vakuuttuneeksi siitä, että siirtyminen kaupunkiin perustuu järkipäätökseen. Vaikka virallista työtä ei olisikaan tarjolla, kaupungissa on mahdollisuuksia ja vetovoimaa.

”Käyn katukoulua. Olen oppinut englannin kielenkin tässä kadun kulmassa”, Durban sanoo.

Valtion tukemaa väkivaltaa

Vaikka Tansanialla on rauhaa rakastavan maan maine, hallintokoneisto ei ole aina käsitellyt kaikkia kansalaisiaan silkkihansikkain. Erityisesti epävirallisen talouden kovakouraisella kontrollilla on maassa pitkä historia, ja valvonta jatkuu vielä tänä päivänäkin.

Jo 1920-luvulla britit ottivat silloisessa Tanganyikassa käyttöön lainsäädännön, jonka nojalla ”ei-toivotut” kansalaiset voitiin pakkosiirtää kaupungeista maaseudun rahakasviviljelmille. Itsenäistymisen jälkeen kaupungistuminen kiihtyi, johon agraariutopiaan sitoutunut, ujamaa-sosialismia ajanut hallitus vastasi yhä tiukentuvin ottein.

1980-luvulla hallitus julisti käytännössä sodan kasvavaa epävirallista taloutta vastaan. Kaupunkipoliisi aloitti järjestelmälliset hyökkäykset katukaupustelijoiden kimppuun, joita hallitus nimitti ”tuottamattomiksi loisiksi”. Myyntituotteet takavarikoitiin ja kaupustelijat asetettiin syytteeseen irtolaisuudesta. Tuhansia ihmisiä pakkosiirrettiin maaseudulle, josta nämä palasivat pian hämmentyneinä takaisin. Tilanne oli hullunkurinen, sillä tässä vaiheessa suurin osa kaupungin asukkaista piti itsensä hengissä nimenomaan epävirallisen talouden turvin.

Vaikka hyökkäyksiä on vähennetty tuntuvasti 1980-luvun jälkeen, samat lait ovat voimassa vielä tänä päivänä. Presidentti Benjamin Mkapa on luvannut helpotuksia kaupungin yli 800 000 katukaupustelijalle, mutta varsinkin katunuoret ovat yhä poliisin hampaissa tuon tuosta.

”He eivät päästä meitä kouluun, he eivät anna meille työtä”, valittaa maskanilla työskentelevä Jomo Myuinga, 26. ”Sitten kun yritämme selviytyä kadulla, he tulevat ja rikkovat ja varastavat omaisuuden. Kuka haluaa tehdä yhteistyötä tällaisen hallituksen kanssa?”

Katuswahilissa on poliisihyökkäyksille oma termi, joka ironisoi lain siunaamaa väkivaltaa: kosovo.

”Moni elättää perheensä työskentelemällä kadulla, mutta vastassa on vain kosovoa. Me emme halua väkivaltaa. Haluamme vain elää rauhassa”, sanoo maskanilla työskentelevä Uwezo, 19.

Poliisin jatkaessa hyökkäyksiään ympäröivä yhteiskunta syyttää katunuoria kaupungin turvattomuuden kasvusta. Ryöstelyt, heroiinikauppa, turistien häirintä ja monet epähygieenisyydestä aiheutuvat taudit yhdistetään juuri tähän ”hallitsemattomasti” kasvavaan ihmisryhmään.

Katutasolla taas on aistittavissa kasvava epäluulo ”virallisen” yhteiskunnan ja sen yläluokan edustajia kohtaan. Katunuorille yhteiskuntaa edustavat lähinnä korruptoitunut kaupunginpoliisi ja ohi kiitävät uusrikkaiden loistoautot.

Talouden vapauttamisen ja rakennesopeutusohjelmien jälkeisessä Tansaniassa on ollut nähtävissä voimakas yhteiskunnallinen eriytymiskehitys. Dar es Salaamiin on syntynyt laajoja swahili-slummeja ja niiden keskelle yläluokan ja eurooppalaisten asuttamia pieniä eliittisaarekkeita. Ei olekaan ihme, että turvattomuuskeskustelua pitää yllä erityisesti kaupungin keski- ja yläluokka.

”Uusrikkaat ja eurooppalaiset ajelevat päivittäin ohitsemme talon kokoisilla autoillaan, jotka me pidämme kiiltävinä”, Myuinga heittää kadun kulmasta.

”Mutta meidät halutaan vain pois silmistä. Emme saa edes yrittää selviytyä hengissä.”

Ongelma vai sen ratkaisu?

kaikki modernin maailman mahdollisuudet ja lupaukset ovat Dar es Salaamin katutasolla näyttävästi esillä, mutta käytännössä kuitenkin kadunmiehen saavuttamattomissa. Tämä vaikutelma jäi päällimmäiseksi mieleeni antropologisesta kenttätyöstäni, jonka tein pro graduani varten Dar es Salaamin katunuorten parissa loppuvuodesta 2003.

Katunuorilla, joiden kanssa työskentelin, on aivan tavallisia unelmia elämänsä suhteen: koulutus, työ, perusturvallisuus, terveys, oma kännykkä, perhe ja sosiaalinen nousu. Näyttää siltä, että ne ovat kaikki liikaa vaadittuja.

Köyhät afrikkalaisnuoret ovat valmiita liikkumaan unelmiensa eteen. Liikkumista rajoitetaan kuitenkin kovalla kädellä niin kotimaassa kuin sen ulkopuolellakin. Kun nuoret pyrkivät kaupunkiin koulutuksen ja toimeentulon toivossa, heidän elämänsä tehdään mahdollisimman tukalaksi. Kun he suuntaavat siirtolaisina Etelä-Afrikkaan, heitä jahdataan helikopterein ja palautetaan takaisin kotimaahansa. Yritteliäimmät pyrkivät länteen, jossa vastassa on vain lukittuja ovia ja elämää siirtolaisgetoissa.

Näyttää siltä, että parhaassa iässä olevia afrikkalaisia siedetään vain silloin, kun he pysyvät maaseudulla maissipeltojensa ääressä, poissa modernin maailman silmistä.

Konfliktintutkimuksessa on ollut viime aikoina muodissa näkemys, että nuorten, erityisesti nuorten miesten suuri määrä väestössä ennustaa ikävyyksiä. Kyse on yksinkertaistuksesta, mutta jos Afrikan väestöllinen enemmistö saadaan tuntemaan itsensä tarpeettomaksi, ei ajatus ole täysin tuulesta temmattu.

Juuri siksi afrikkalaiset nuoret tulisi ottaa vakavasti. Ensimmäinen askel on se, että tunnustetaan ääneen heidän mahdollisuutensa. Kaupungeista merkityksellisempää elämää etsivät nuoret eivät ole ongelmaryhmä, vaan luova ja aktiivinen joukko, jota kuuntelemalla voi löytää ratkaisuja moniin maanosaa vaivaaviin ongelmiin.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2005