Nykysuomen perussanakirja määrittelee talouden toiminnaksi, ”joka liittyy ihmisten aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi tarvittavien hyödykkeiden tuotantoon, kauppaan ja käyttämiseen”.
Tästä lähtökohdasta käsin on luonnollista pitää maata kaiken talouden perustana. Tällöin ei viitata maapalloon sinänsä vaan sen miljoonia eliölajeja kuhisevaan pintakerrokseen, ekosfääriin, joka ylläpitää elämää ja joka on itse elämän synnyttämä. Kyse on tuosta maaperää ja elävää luontoa hiukan laajemmasta maakäsitteestä, jota monet kansat ovat kutsuneet maaemoksi tai äitimaaksi.
Moderni taloustiede ei kuitenkaan lankea tällaiseen pehmoajatteluun. Maa on vain tilaa ja raaka-aineita: jotakin, joka täytyy täyttää tai muuttaa muuksi.
Näin ollen talouselämään luetaan yleisesti kuuluvaksi valtavasti toimintaa, joka selvästi vahingoittaa maata: aseiden ja myrkkyjen tuotantoa, kustannuksensa ympäristölle ulkoistanutta hyödykkeiden valmistusta, elämänmuotoja vahingoittavien koneiden ja laitteiden tuotantoa, maaperää myrkyttävää monokulttuuriviljelyä ja niin edelleen.
Tätä toimintaa valtiot tukevat rahallisesti ja säätämällä sopivia lakeja. Koska tuotannon aikaansaamat vahingot ovat valtavat, se itse asiassa köyhdyttää ihmiskuntaa: ihmisten ja luonnon luoma vanha vauraus vähenee enemmän kuin uutta vaurautta syntyy.
Kansanäänestyksissä väärin äänestävä kansa on kyllä huomannut, että suurin osa ”taloutta” ei ole enää taloutta toimeentulon turvaamisen mielessä. Niinpä Yhdyskuntatutkimuksen EVA:lle vuonna 2004 tekemän kyselytutkimuksen mukaan 75 prosenttia suomalaisista on jokseenkin tai täysin samaa mieltä seuraavan väitteen kanssa: ”Pyrkimällä jatkuvaan taloudelliseen kasvuun ihminen tuhoaa vähitellen luonnon ja lopulta itsensä.”
Myös esimerkiksi Gallup Internationalin vuonna 1999 tekemässä Millennium Surveyssä selvä enemmistö maailman ihmisistä oli sitä mieltä, että ympäristönsuojelu on tärkeämpää kuin taloudellinen kasvu.
Miksi sitten tuhotoiminta vain jatkuu? Siksipä tietenkin, että pieni vähemmistö saa enemmän. Toisaalta se saa suoraan haltuunsa entistä suuremman osan vauraudesta, toisaalta vauraus muutetaan muotoon, joka on entistä helpompi omia.
Mutta eikö tämän pitäisi ainakin demokraattisissa maissa johtaa valtajärjestelmän muutokseen ja tämän vähemmistön kukistumiseen? Järjestelmämme on kuitenkin käytännössä vähemmän kansanvaltainen kuin uskotellaan. Toisaalta muutosliikkeiden ennaltaehkäisy on keskeinen osa yhteiskuntamme toimintatapaa: tiedonhankintaan, asioiden jäsentelyyn ja artikulointiin sopivista ihmisistä tehdään asiantuntijoita.
Yhdysvaltalaisen fyysikon Jeff Schmidtin mukaan akateemisten instituutioiden tärkein tehtävä on tehdä omasta alastaan innostuneita ja jopa yhteiskunnan parantamisesta innostuneista nuorista kaavoihin kangistuneita, alistuvia olentoja. Erinomaisessa kirjassaan ”Disciplined Minds: A Critical Look at Salaried Professionals and the Soul-Battering System That Shapes Their Lives” hän kuvaa, miten luodaan asiantuntija, joka on valmis hyväksymään ja levittämään mitä tahansa terveen järjen vastaista oppia, jos vaihtoehtona on järjestelmän kyseenalaistaminen.
Tästä perspektiivistä on ymmärrettävää, miksi tutkimuslaitosten taloustieteilijät ja yhtiöiden ekonomistit suhtautuvat maapalloon samalla huolettomuudella kuin auton ikkunasta poisheitettävään virvoitusjuomapulloon. Kun typeryyteen on saatu yliopistokoulutus, maatakin voi pitää kertakäyttöisenä.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2005