Kuva elokuvasta Die Souvenirs des Herrn X.
Ennen Brysselin Eurooppalaisen filmifestivaalin alkua järjestäjät mainostivat haluavansa pois ”Cannesin varjosta”. Mahtipontisesti sanottu tapahtumalta, jonka esityksiin astellaan pitkin kokolattiamaton suojaksi teipattua aaltopahvia. Festivaali ei muutenkaan pröystäillyt suurilla seteleillä tai supertähdillä: ohjaajien ohella näyttelijävieraatkin hukkuivat yleisön joukkoon.
Ohjelmisto oli kiinnostava ja sympaattinen. Se esitteli nimenomaan ensimmäisiä ja toisia ohjaustöitä, joiden on hankala löytää esityskanavia. Moni elokuva käsitteli siirtolaisuutta, rasismia ja globalisaatiota. Esimerkiksi tanskalaisen Hella Joofin romanttisessa Oh Happy Dayssä (Oi ilon päivä) musta gospelpappi aiheuttaa tunnemyrskyn peräkylän kuoronjohtajassa.
Puhuttaessa eurooppalaisesta elokuvasta viitataan useimmiten britteihin, ranskalaiseen uuteen aaltoon, italialaiseen neorealismiin tai tanskalaiseen dogmaan. Kuitenkin yhtä hyvin myös hiljattain Eurooppaan muuttaneet tai ei-eurooppalaisperäiset ohjaajat kertovat Euroopasta. Tekniikan halpenemisen vuoksi koulutetut, nuoret ohjaajat pystyvät tekemään omia elokuvia aikaisempaa enemmän. Oman yhteisön kuvauksen ohella näkemykset ”toisista” voivat olla sekä viiltäviä, yllättäviä että hauskoja.
Hilpeät matkamuistot
Ohjaaja Fréderic Balekdjian kertoo armenialaisen isoisänsä paenneen viime vuosisadan alussa turkkilaisia Pariisiin. Sen kortteleihin sijoittuva vimmainen Les Mauvais Joueurs (Huonot pelaajat) keskittyy armenialaisiin ja kiinalaisiin pienyrittäjiin, joista osa on liittynyt yhteen avioliiton sitein.
Tapahtumat sijoittuvat hämäräperäisiin hikityöpajoihin, etnisten ravintoloiden keittiöihin ja kadunkulmien korttihuijaririnkeihin. Kuvauspaikkojen aitous lisää käsivaralla kuvatun filmin uskottavuutta: yksi ympäristö on ohjaajan isoisän puoti, jossa myyjät käsittelevät tottuneesti kangaspakkoja ja vastailevat afrikkalaisten asiakkaiden tinkimisyrityksiin.
Ulkopuolisen asemansa vuoksi ohjaaja voi myös saada jotain uutta irti asioista, joita kotoperäiset tekijät ovat karttaneet tai vähätelleet. Riemastuttava esimerkki tästä on kymmenvuotiaana Iranista Itävaltaan muuttaneen Arash T. Riahin Die Souvenirs des Herrn X (Herra X:n matkamuistot).
Dokumentin alussa ohjaaja ostaa egyptiläiseltä katukauppiaalta matkalaukullisen epämääräisiä kaitafilmejä. Niiden tekijää ympäri Wieniä metsästäessään Riah löytää kätköön jääneen maailman: eläkeläiskaitafilmaajien kerhotoiminnan. Salapoliisikertomuksen lailla etenevän filmin kuluessa tutustutaan kuudenkymmenen kovan luokan harrastelijan tuotoksiin.
Surkuhupaisia ovat muun muassa ”eksoottiset” lomamuistot: niissä on kuvattu lentokoneen siipeä, paikan päältä ostettuja postikortteja tai itse matkakohteita noin kahden sekunnin ajan – filmin säästämiseksi. Osassa mukana on matkalaisen innokas selostus.
Kaitafilmauksen erittely kasvaa pikkuporvarillisuuden helläksi ruumiinavaukseksi. Pilkkaamatta se antaa arvon sekä ihmisten unelmille että halulle työstää ja dokumentoida elämiensä käännekohtia filmaamalla. Monelle amatöörille riittää, että lopputulokset esitetään kotiolohuoneen yleisölle. Harvoin keskinkertaisuutta on eritelty näin osuvasti ja itsetietoisesti, eikä vähiten harrastelijan itsensä sanoin: ”Huumorintajuttoman ei kannata ryhtyä tähän puuhaan”, kiteyttää wieniläisen kaitafilmikerhon monikymmenvuotinen aktiivi.
Konfliktien arvet
Festivaalielokuvissa toistui teema jatkuvasta muuttoliikkeestä taloudellisten, poliittisten tai sotilaallisten syiden vuoksi. Vincenzo Marran alakuloinen Vento di Terra (Maatuuli) alkaa Napolin ankeasta slummista. Siellä asuva perhe elää häätöuhan alla, kotiompelijaäiti työskentelee aamusta yöhön. Perheen vastuuntuntoiselle 18-vuotiaalle Enzo-pojalle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin liittyä armeijaan monien kaltaistensa tavoin – rahasta, ei taisteluinnosta.
Kuva: Kuva elokuvasta Vento di Terra.><br clear=
Kuva elokuvasta Vento di Terra.
Enzon terveys romahtaa, koska hän joutuu Kosovon komennusmatkalla kosketuksiin ydinjätteiden kanssa. Sydämen pettäessä myös armeijapestin tuoma rahallinen helpotus loppuu, ja tilalle tulee näköalaton toivottomuus.
Bosnia-Herzegovinaa kuvaava Kod amidze Idriza (Päiviä ja tunteja) puolestaan seuraa vanhaa- pariskuntaa, joiden poika on tapettu Srebrenican joukkomurhassa. Pjer Zalica on sanonut tehneensä sotaelokuvan, jossa sotaa ei sivuta kuvin eikä sanoin. Siitä huolimatta sen läsnäolon aistii.
Elokuva tavallaan jatkaa siitä, mihin Vento di Terra jäi. Vaikka muslimipojan kuolemasta on kulunut kymmenisen vuotta, elämä polkee paikallaan.
Siihen tuo muutoksen pariskunnan vedenlämmitintä korjaamaan tullut sukulainen, joka korjaakin sydämiä. Filmin varovaista optimismia huokuvan loppumelodian Malo je malo dana esittää kuuluisa laulaja Halid Beslic, ja kappale on noussut kotimaassaan listojen kärkeen.
Brasilialaisessa Marcelo Gomesin Cinema, Aspirinas & Urubus -teoksessa (Elokuva, aspiriinia & korppikotkia) seikkailee puolestaan saksalainen sotilaskarkuri. Hän elää kituuttaa myymällä särkylääkkeitä ja vauhdittaa kaupantekoaan pyörittämällä filmejä Rion hienostuneista maisemista ja aspiriinin ihmeistä.
Unelmien kaupittelija ystävystyy brasilialaiseen mieheen, jota yhdistää häneen halu paeta menneisyyttä hinnalla millä hyvänsä.
Kaikkiaan elokuvat kuitenkin osoittivat, miten menneisyys on perinteen ja henkilöhistorian muodossa aina tavalla tai toisella läsnä. Ne myös näyttivät, miten eri maiden taloudelliset ja poliittiset ongelmat punoutuvat yhteen ja poikivat lisää ongelmia yli kansallisuusrajojen. Yksi yhtenäinen teema olivatkin ihmisoikeudet yhdistyneenä yksilön erilaisuuden kunnioittamiseen.
Ohjelmistosta muodostuikin enemmän kuin osiensa summa. Katsoja näki, miten monin salaisin säikein etelän ja pohjoisen ihmisten kohtalot punoutuvat toisiinsa. ”Lähetä nämä eroottiset kaitafilmit George W. Bushille ja Tony Blairille, jotta he rauhoittuisivat”, pyytää egyptiläinen kauppias Die Souvenirs des Herrn X -elokuvan ohjaajalta. Filmin lopussa Arash T. Riahi todella noudattaa toivetta ja laittaa postiin kyseiset pienet kelat.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2005