Mielenosoittajat vastustivat sensuuria Mumbain elokuvafestivaaleilla.
Monia intialaisia ohjaajia on syytetty ”vääränlaisen kuvan antamisesta Intiasta”. Näin on tapahtunut Suomessakin tunnetuille Mira Nairille (Kama Sutra) ja Shekhar Kapurille (Bandit Queen – Rosvokuningatar). Kanadassa asuva Deepa Mehta on jopa saanut tappouhkauksia ja hänen lesboutta käsittelevän Fire-elokuvansa ensi-iltateatteri sytytettiin palamaan.
Hinduleskistä kertovan historiallisen Waterin teko viivästyi vuosia, koska kuvaukset jouduttiin hindufundamentalistien väkivaltaisten mielenosoitusten vuoksi siirtämään Sri Lankaan. Mehtaa yrittivät tuloksettomasti puolustaa Nobel-palkittu Amartya Sen ja muusikko Ravi Shankar, jotka esittivät huolestumisensa ”nyrkkivallan tunkeutumisesta taiteellisessa muodossa esitettävään yhteiskuntakritiikkiin”.
Sensuurisertifikaatti tarvitaan
Uuden tekniikan ansiosta kaikkia kuvantallennusmuotoja ei aina kyetä helposti kontrolloimaan. Sensuurilla on kuitenkin erilaisia muotoja, kuten tekovaiheen sabotaasit, tekijöiden uhkailut, valmiiden filmien viralliset ”lyhennysehdotukset” ja tapaukset, joissa viranomaiset tai loukkaantuneet kansalaiset estävät esitykset.
Esimerkiksi Rakesh Sharman Final Solution (2003) tarkastelee Gujaratin muslimien joukkomurhaa ja pakkosiirtoja. Kesti pitkään, ennen kuin sille myönnettiin julkisen esittämisen mahdollistava sensuurisertifikaatti, koska elokuvan sanottiin levittävän ”epäsopua” hindujen ja muslimien välille. Sen sijaan Hong Kongin ja Berliinin elokuvafestivaalien palkintoraadit pitivät filmiä historiallista itseymmärrystä lisäävänä.
Perinteisesti Intiassa nimenomaan festivaalit ovat ylpeilleet sillä, mitä kriittisten elokuvien näyttäminen kertoo yhteiskunnan demokraattisuudesta. Jos huomioon ei oteta kansainvälistä lehdistöä ällistyttänyttä, kritiikitöntä Leni Riefenstahl -retrospektiivia, viime vuonna Mumbain dokumentti-, lyhyt- ja animaatiofilmifestivaaleja (MIFF) koskeva suurin uutinen oli se, mitä siellä ei esitetty. Moni intialainen dokumentaristi oli sitä mieltä, ettei ohjelmistoon kelpuutettu kriittiseltä haiskahtaviakaan teemoja, kuten ympäristö, globalisaatio, naisten ja vähemmistöjen asema.
Koska MIFF:n valintaraati hylkäsi useita ulkomaillakin palkittuja kotimaisia filmejä ”liian poliittisina”, viisitoista jo mukaan hyväksyttyä ohjaajaa peruutti osallistumisensa. Juryn puheenjohtaja, näyttelijä Girish Karnad erosi.
Kiertävä vaihtoehto
Protesti poiki tuloksia. Vapaaehtoiset järjestivät nopeasti Vikalp-nimisen (hindiksi ”vaihtoehto”) varjotapahtuman hylätyille dokumenteille. Kun valtion tukema MIFF-festivaali esitti elokuvia lähes tyhjille katsomoille, Vikalpin samanaikaiset näytännöt keräsivät yleisöä yli odotusten.
Dokumentaristit takoivat, kun rauta oli kuumaa: jo viime vuoden loppuun mennessä Vikalp-tapahtuma oli kiertänyt parissakymmenessä Intian ja Euroopan kaupungissa. Kampanja sensuuria vastaan -otsikon alla esitetään edelleen sekä veteraanien että aloittelijoiden töitä. Suunnitteilla on myös oma elokuva-arkisto ja internetissä toimiva filmien tilauspalvelu.
Tällä hetkellä noin kuudenkymmenen elokuvan Vikalp-kokoelmaan kuuluu muun muassa Sanjay Kakin dokumentti Words On Water (2002). Se kuvaa Narmada-joen patohankkeen sitkeää mutta väkivallatonta vastustamista. Hyppelevään kerrontaan on ikuistunut kiinnostavia kohtauksia mielenosoittajien yhteenotoista viranomaisten, poliitikkojen ja juristien kanssa. Patoaktivismista pidätetty kirjailija Arundhati Roy onkin yhdessä Vikalpin tilaisuudessa todennut oikeuslaitoksen nitistävän kansalaistoimintaa.
Ladies Special: vastalause seksuaaliselle ahdistelulle vai rautatielaitoksen ylistys?
Vikalp-kooste sisältää myös arkisia dokumentteja. Nidhi Tulin Ladies Special (2003) näyttää huumorintajuisen ja sanavalmiin naisgallerian, joka matkustaa lähes päivittäin Mumbaihin vain naisille tarkoitetussa paikallisjunassa. Dokumentin voi tulkita sekä vastalauseeksi seksuaaliselle ahdistelulle että rautatielaitoksen ylistyslauluksi: niin tyytyväisiä haastatellut matkustajat olivat junan kotoisaan tunnelmaan ja siihen, että saattoivat (edes) työmatkansa aikana hengähtää vapaana velvollisuuksista. Tämäkään filmi ei ole saanut julkiseen esittämiseen tarvittavaa sensuurisertifikaattia.
Yksi syy Vikalpin menestykseen on, että sen tapahtumissa keskustellaan sananvapaudesta yleisemminkin. Esitysten yhteyteen järjestetään myös taidetapahtumia, joihin osallistuu toimittajia, tutkijoita ja opiskelijoita. Lisäksi yksittäiset Vikalp-dokumentit ovat innostaneet hyvin erilaisia tahoja: Coca Colan Keralan paikallisyhteisölle aiheuttamia tuhoja käsittelevää lyhytfilmiä Bitter Drink (2003) on käytetty sekä belgialaisten anarkistien että brittikristittyjen tempauksissa. Kolmen ja puolen tunnin mittainen Final Solution on puolestaan kiertänyt Yhdysvaltojen yliopistokampuksilla.
Dokumentintekijöitä pidetään marginaalisina ja epämuodikkaina, ellei heillä ole Michael Mooren pokkaa ja markkinointineroutta, on intialainen Vikalp-aktivisti ja maan ehkä tunnetuin dokumentaristi Anand Patwardhan sanonut. Hieman väitettä vastaan sotii Pathwardhanin oma menestys. Hänen uusimpansa, intialaista ydinasenationalimia kritisoiva filmi War and Peace (2002), on saanut lukuisia kansainvälisiä palkintoja ja valtavasti julkisuutta. Jälkimmäistä on tosin lisännyt sen paristakymmenestä poistovaatimuksesta käyty kuluttava taistelu Bombayn korkeimmassa oikeudessa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2005