Lauantaipäivä on hiljainen, mutta Maputon keskussairaalan nurkalla tutut naiset ovat, kuten aina, myymässä hedelmiä ja leivonnaisia. Vaatimaton kauppatavara on aseteltu nurin käännetyille pahvilaatikoille kadunkulmaan.
Myyjien joukossa Albina David Bila herättää huomiota – hän ei ole iäkäs, vaan suoraan ja kaunistelematta sanottuna vanha. Kasvot ovat ryppyiset ja käsi vapisee ojentaessaan appelsiinipussia. Vovó (eli isoäiti) Albina myy appelsiineja, aina ja vain appelsiineja. Jo yksitoista vuotta. Mutta mitä isoäiti tekee kadulla myymässä?
Albina asuu lähistöllä, vaatimattomassa piharakennuksessa, ja jakaa pienen huoneen kolmen lapsenlapsen kanssa. Nämä ovat jo täysi-ikäisiä, mutta heillä ovat koulut kesken, ja mummon tulot ovat tarpeen kuukausittaisen vesilaskun maksamiseen ja päivittäisen leivän ostamiseen.
Ainoa tytär, lapsenlasten äiti, ei asu vovó Albinan ja lastenlasten kanssa, mutta auttaa myös. Tyttärellä ei ole vakinaista työtä, mutta hänkin käy pienimuotoista kauppaa ja valmistaa tilauksesta ruoka-annoksia.
Toisinaan näyttääkin siltä, että Mosambikin pääkaupunki elää yritteliäiden naisten varassa. Vihanneksia, hedelmiä tai paahdettuja maapähkinöitä kaupittelevat naiset pitävät perheensä hengissä kaduilla tienaamillaan roposilla. Pienillä ja epävarmoilla tuloilla ruokitaan ja vaatetetaan lapset, parhaassa tapauksessa maksetaan koulutarvikkeetkin.
Vovó Albina ei puhu portugalia kovin hyvin, ja vieressä istuva dona Célia tulkkaa shanganasta. Isoäiti on kotoisin Mandlakazista, naapuriprovinssista. Lukuisten muiden tavoin hän tuli Maputoon pitkien sotavuosien aikana, toisin sanoen pakeni aseellisia yhteenottoja. Vanhemmat olivat tuolloin jo kuolleet, eikä Albinakaan enää ollut nuori.
Kun kysyn aviomiehestä, silmät ja koko kasvot sulkeutuvat. ”Kyllä mies on kun on tytärkin”, inttää dona Célia.
Eikö mummun olisi jo aika päästä myyntipuuhista lepäämään? Sitä vovó Albina itsekin odottaa. Kunhan lapsenlapset saavat opintonsa päätökseen, on heidän vuoronsa auttaa isoäitiä.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2006