Meksikolaisille kuolema on karnevalistinen luuranko, joka soittaa kitaraa, laulaa ja tanssii mariachi-asussaan. Vaikka kuolema edustaa surua ja luopumista, muistuttaa se myös elämänilosta. Värikkäitä kuolleidenpäivän alttareita rakennetaan koteihin, kouluihin, työpaikoille, puistoihin ja metroasemille. Alttareita koristavat kynttilät, keltaiset kukat ja suitsukkeet. Niille asetellaan edesmenneiden ystävien ja perheenjäsenten kuvia sekä heidän rakastamiaan asioita. Hautausmaille kokoonnutaan muistelemaan kuolleita läheisiä.

Katukojut myyvät sokerimassasta ja suklaasta valmistettuja pääkalloja. Sokeripääkalloja saavat elävätkin muistutuksena siitä, että elämästä pitää nauttia niin kauan kuin sitä kestää. Ystäville annetaan juhlan yhteydessä myös kuvitteellisesta ja symbolisesta kuolemasta kertovia calaveritas-runoja, jotka auttavat ajattelemaan kuolemaa ystävänä ja seuralaisena, joka kulkee rinnallamme koko maanpäällisen matkamme ajan.

Elävät sukulaiset tarjoilevat alttareilla vieraaksi saapuville hengille meksikolaisia herkkuja: tuoreita hedelmiä, kurpitsapikkelssiä ja kuolleiden leipää sekä tequilaa ja riisipaperisavukkeita. Näin kuolleet voivat tuntea olonsa tervetulleiksi ja kodikkaaksi.

Marraskuun ensimmäisen ja toisen päivän välisenä yönä tulevat kuolleiden lasten sielut ja varsinaisena kuolleidenpäivänä, 2. marraskuuta, alttareille saapuvat kuolleiden aikuisten sielut.

”Lapsena kuolleiden päivä oli minulle enemmänkin traditio ja juhla, jossa söimme meksikolaisia makeisia. Isäni ja veljeni kuoltua kuolleidenpäivä rupesi merkitsemään minulle enemmän. Haluan joka kuolleidenpäivänä luoda yhteyden kuolleisiin läheisiini alttarin ja kynttilöiden kautta. He auttavat minua ymmärtämään, mitä elämä merkitsee”, kertoo suomessa asuva meksikolainen tanssija Elihú Galván.

Juuret atsteekkien ajassa

Meksikolaisen kuolleidenpäivän juuret ulottuvat aikaan ennen espanjalaisten tuloa. Atsteekkikulttuurissa vain soturit ja synnytyksessä kuolleet naiset pääsivät auringon maahan, muut matkasivat Mictlaniin, kuolleiden maahan. Hautoihin laitettiin arvoesineitä, ruokaa ja juomaa, jotta kuolleet selviäisivät pitkällä matkallaan.

Uhrialttarit ja ihmisuhrit takasivat elämän jatkuvuuden ja varmistivat koko yhteisön olemassaolon. Elävien ja kuolleiden maailman yhteyttä pidettiin yllä rituaalein. Eurooppalaisten tultua perinteiset uskomukset ja rituaalit sulautuivat katoliseen kaikkien pyhien juhlaan. Meksikon alkuperäisväestö juhlii yhä kuolleidenpäivää omien perinteidensä mukaisesti.

Nyky-Meksikossa monet julkisille paikoille rakennetuista kuolleidenpäivän alttareista ottavat myös kantaa: Yhdysvaltojen ja Meksikon rajalla kadonneille, kadulla menehtyneille lapsille tai Irakin sodassa kuolleille on omia alttareita.

Luurankojuopot ja luiset rakastavaiset

Tanssivat, laulavat ja arkisia askareitaan toimittavat luurangot ovat tärkeä osa meksikolaista kansantaidetta. Kuoleman kuvaaminen on taitolaji, ja katukuvassa näkyy mitä erilaisimpia versioita la pelonasta eli kaljupäästä, joka on yksi monista meksikolaisten hellittelynimistä kuolemalle.

”Erilaiset nimitykset kuolemalle kuvastavat Meksikon monimuotoisuutta ja sitä, että jokaisella alueella on oma kuoleman kulttuurinsa”, kertoo antropologiksi valmistuva Alexei Navarrete.

Kuolemalla riittää lempinimiä: la calaquita, pääkalloinen; la huesudita, luiseva; la santissima, pyhin; la friita, kylmä; la doña, rouva; la que no perdona, joka ei anteeksi anna; la tiliquita, laiheliini; la jefesita, johtaja; la de negro, mustissaan oleva tai señora del carruaje, kärryjen rouva.

Paperimassasta valmistuu luurankoja ja pääkalloja, silkkipaperista siluetteja, joiden aiheena ovat rakastavaiset luurankopariskunnat, tai cantinassa sombrero päässä istuvat luurankojuopot.

Tunnetuin meksikolainen kuoleman kuvaaja oli vuonna 1913 kuollut José Guadalupe Posada. Hän teki tunnetuksi aikansa meksikolaista arkea, yhteiskuntaa ja politiikkaa satiirisesti käsittelevän taidemuodon. Posadan grafiikassa ajan sosiaalisia epäkohtia kuvattiin arkipuuhissaan olevien luurankohahmoisten poliitikkojen, työläisten ja eliitin jäsenten avulla. Luurankopoliitikot ovat läsnä tämänkin päivän meksikolaisten lehtien pilapiirroksissa.

Rikas kuolemaan liittyvä kuvasto muistuttaa meksikolaisia paitsi kuoleman välttämättömyydestä myös rakkaudesta, ilosta ja elämän pienistä rikkauksista. Kuolleidenpäivänä eilinen, nykyhetki ja tulevaisuus sekoittuvat yhdeksi.

Kuolleidenpäivän juhla yhdistää meksikolaiset, sillä kuoleman edessä kaikki ovat tasavertaisia. José Guadalupe Posadan sanoin: ”Kuolema on demokraattinen, sillä loppujen lopuksi kaikki päätyvät luurangoiksi, niin vaalea kuin tumma, niin rikas kuin köyhä.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2006