Ilmastonmuutoksen suitsimiseksi on keksitty päästökauppa. Valtiot istuvat samaan pöytään sopimaan siitä, että jos minä sotken yhteistä pesäämme yli oman kiintiön, niin korvikkeeksi annan sinulle ympäristöystävällisyyttä – tai riihikuivaa – tämän verran.

Kuluttaja pääsee päästökaupasta kuin koira veräjästä. Oman vaatekaapin edessä ei kukaan pakota harkintaan. Jos sieltä ei kerta kaikkiaan löydy mitään päällepantavaa, voi kävellä kauppaan ja korjata asian. Ekologinen voi olla, jos haluaa ja viitsii, mutta ei kukaan pakota. Ainoa raja on vaatekaapin koko.

Mutta jossitellaan: mitä jos jonain päivänä ne siellä päästökauppapöydässä päättävät, että nyt tähän sopimusjärjestelmään otetaan mukaan yksityiset kuluttajatkin. Päästöoikeuksien ja -kiintiöiden ohelle sorvattaisiin housukiintiöt sen perusteella, minkä verran maapallolla kulloinkin asuvan ihmismäärän voisi kohtuudella olettaa tarvitsevan housuiksi kutsuttuja vaatekappaleita.

Sen pohjalta isoveli ilmoittaisi itse kullekin housukiintiön, jossa määriteltäisiin, kunka monta paria housuja olisi kohtuullista omistaa – kiintiön ylittävistä pareista pitäisi maksaa erillistä korvausta. Kauppa ei myisi minulle uusia housuja, ellen toisi oikeasta tarpeesta todisteeksi vanhuuttaan puhki kulunutta paria.

Mitkä uudet markkinat maailmankaupassa aukeaisivatkaan: housujen tehokuluttajat eri puolilla maailmaa voisivat alkaa myydä valmiiksi kulutettuja vaatteita niille, joiden olisi ihan pakko saada parit kivat housut oman kiintiön ohi. Perheessä, jossa sama pari housuja kierrätettäisiin kolmen lapsen kautta, vanhemmat voisivat juhlia hankkimalla vähän ylimääräistä itselle.

Onneksi tämä on vain jossittelua, sillä siellä kaapissa ei todellakaan ole mitään päällepantavaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2006