Lähetystyö on osa kristinuskon levittämisen historiaa, ja se yhdistetään usein valtaan ja siirtomaapolitiikan pyhittämiseen. Jo 29 vuotta Nepalissa lähetystyötä tehnyt Kirsti Kirjavainen ei kuitenkaan syty historiallisesta perspektiivistä: Eilistä arvostellaan aina – ja pian myös sitä mitä nyt teemme. Eikä Nepal ole koskaan ollut siirtomaa. Sen kirkot ovat ulkomailla olleiden nepalilaisten itsensä perustamia ja johtamia. Lähetystyö on aina keskittynyt kehitystyöhön, sillä lähetit eivät ole saaneet maassa saarnata. Hinduenemmistöisessä Nepalissa on kristittyjä puoli prosenttia väestöstä.

Nepaliin Kirjavainen päätyi vuonna 1977 sattumalta, kun ei saanut viisumia Pakistaniin. Hän oli diakonissa-kätilö ja saanut lähetyskutsun 22-vuotiaana.

”Menin sinne johtajana ja perustin avoterveydenhuollon järjestelmän. Sitten minusta tuli kouluttaja ja nyt olen konsultti. Vierellä kulkija”, hän luonnehtii tehtävänsä muuttumista.

Samaa tahtia on madaltunut lähetystyön asema. Kaikki omat instituutiot, sairaalat ja oppilaitokset on vähitellen luovutettu nepalilaisille kansalaisjärjestöille.

”Olemme ottaneet oppia Intian itsenäistyessä tehdyistä virheistä.”

Strategioita on tarkistettu aina maan poliittisten muutosten mukaan. Viimeiset 15 vuotta eli demokratialiikkeen syntymisestä lähtien toiminta on keskittynyt köyhien kanssa yhdessä tekemiseen ja yhteisöllisyyteen. Pari viimeistä vuotta on vahvistettu nepalilaisia kumppanijärjestöjä.

”Me kaikki viisi suomalaista lähettiä toimimme eri kansallisten järjestöjen alaisuudessa. Meillä on enää tietotaitomme, jonka haluamme jakaa.”

Maolaiset hyväksyivät

Lähetyksen rankin uskottavuustesti on ollut maolaisten kapinaliike vuosina 1996-2006. Kirjavainen on toiminut koko ajan sissien vahvimmilla tukialueilla, viimeksi Mugun läänissä, missä kapinalliset kontrolloivat kaikkea avustustyötä ja vahtivat ulkomaalaisia. Käännyttävätkö? Käyttävätkö halpatyövoimaa? Ovatko korruptoituneita?

”Heillä olisi ollut miljoona syytä potkia meidät pois.” Mutta sissit hyväksyivät Kirjavaisen henkilökohtaisesti, ja hän oli vuosia alueen ainoa ulkomaalainen.

”Maolaiset ovat tavallista köyhää kansaa, ja me olimme jo siellä. Minulla on aivan samat tavoitteet kuin heillä, naisten ja köyhien tasa-arvo. Mutta aseiden käyttöä en hyväksy, siksi en voi liittyä heihin.”

Kirjavaisen mukaan isoon yhteiskunnalliseen muutokseen päästään vain kokonaisvaltaisella kehitystyöllä, johon kuuluu terveys, koulut, maatalous ja vesivoima. Keinona lähetyksellä on ruohonjuuritason koulutus ja sen tulosten arvioiminen, taas koulutus ja arvioiminen – loputtomiin.

Kirjavainen sanoo olevansa pioneerityyppi, mutta ei yksin.

”On valittava puolensa ja osallistuttava ihmisten kärsimykseen. Olen elänyt Nepalissa kolme tragediaa, maanjäristyksen, nälänhädän ja maolaisten pommitukset. Syntyy syvä yhteys, joka ei jätä pienintäkään harhaa siitä, että asioita muutettaisiin vallalla tai rahalla.”

Myös nepalilaisten joukossa on pioneereja: ihmisiä, joilla on voima, visio ja motivaatio, jotka ovat valmiita ottamaan riskejä ja valmiita kuolemaan sen puolesta.

”Jos koolla on 50 maanviljelijää, heidän joukossaan on yksi, jolla jo silmien syke on erilainen.”

Kirjavainen on varma siitä, että kun ihmiset oppivat kylätasolla hoitamaan asiat, he ovat valmiita viemään oppimaansa edemmäksikin. Siksi toivo on kansassa, minkä myös viimekeväinen kansannousu ja kuningasvallan kukistaminen osoitti.

Kuulostaa huippukehitysyhteistyöltä. Entä se julistus, käännyttäminen?

”Teot ovat todistusta. On helpompi puhua Jumalan rakkaudesta ja anteeksiantamisesta kuin yrittää elää sitä arjessa. Ja vastata, jos kysytään. Maailma kaipaa rakkauden tekoja. Jos rakastat buddhalaista, hindua ja muslimia kuin itseäsi – miten valtava vaikutus. Mikä ettei jokainen haluaisi seurata sitä. Rakkauden kokemus haastaa vastarakkauteen ja luo kiitosmieltä. Se on ihan eri asia kuin se, minkä uskonnollisen puljun löytää.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2006