Itä-Timor. Klonk-klonk-klonk! Herään siihen, että kivet ropisevat katolle pääkaupunki Dilissä. Pikku Terezinha alkaa itkeä. Kysyn, pitäisikö minun soittaa rauhanturvaajien hätänumeroon.
”Äh, turha vaiva”, sanoo Mario, talon omistaja. Ei siitä olisi hyötyä.
Menen takaisin nukkumaan ja herään pari tuntia myöhemmin, kun rauhanturvaajien helikopteri lentää matalalta talon yli. Ulkoa kantautuu ammuskelun ääniä.
Näin ei pitänyt käydä. Itä-Timorin itsenäistymistä juhlittiin vuonna 2002 kansainvälisen yhteisön valtioidenrakentamisprosessien (nation-building) malliesimerkkinä. Seitsemän vuotta ja viisi YK:n operaatiota myöhemmin Dilin noin 150 000 asukkaasta 60 000 elää pakolaisina puistoihin ja kirkkojen takapihoille pystytetyissä pakolaisleireissä.
Kaikki kaikkia vastaan
Kansa on jakautumassa kahtia, itä-itätimorilaiset vastaan länsi-itätimorilaiset. Nuorisojengit kivittävät autoja, polttavat taloja ja pakottavat ”väärästä” osasta maata kotoisin olevat naapurit pakenemaan leireille. Kansainväliset rauhanturvaajat, sotaisesta ulkonäöstä ja suhteellisen raskaasta kalustostaan huolimatta, eivät onnistu rauhoittamaan tilannetta. Auringon laskettua juuri kukaan muu kuin jengit tai rauhanturvaajat ei uskaltaudu kaduille.
Tämänhetkinen kriisi sai alkunsa maaliskuussa 2006. Silloin maan hallitus päätti erottaa lähes 600 sotilasta, jotka olivat valittaneet työolosuhteistaan. Seuraavan kahden kuukauden aikana pinnan alla kyteneet vastakkainasettelut purkautuivat esiin: itä vastaan länsi, poliisit vastaan asevoimat, vallassa oleva Fretilin-puolue vastaan oppositio, katolinen kirkko vastaan muslimivähemmistöön kuuluva pääministeri, presidentti vastaan pääministeri, puolustusministeri vastaan sisäministeri ja myöhemmin nuorisojengit toinen toisiaan vastaan.
Kun kansainväliset rauhanturvaajat saapuivat Diliin toukokuun lopussa, mellakoissa oli kuollut ainakin 37 ihmistä. Satoja taloja oli poltettu ja kiinalais- ja indonesialaisvähemmistöt olivat paenneet.
Valitettavasti rauhanturvaajienkin rivit olivat hajanaiset: australialaiset ilmoittivat, etteivät aio alistua YK:n komennon alle. Portugalilaiset, Itä-Timorin entiset siirtomaaherrat, taas ilmoittivat, että eivät antaudu australialaisten komennon alle.
Itä-Timorin yhteiskunnan mo-nien murtumalinjojen taustalla on taloudellisia ja yhteiskunnallisia syitä. Maa on Aasian köyhin, eikä YK:n läsnäolo ole merkittävästi parantanut keskivertoitätimorilaisen elämää – tilastollisesti tämä kansalaisen prototyyppi on 18-vuotias ja tienaa noin 55 senttiä päivässä.
Työpaikkoja on vaikea löytää.Vaikka maalla on periaatteessa mittavat kaasuvarat, Australia on ollut varsin haluton myöntämään köyhälle naapurilleen määräysvaltaa kaasukenttiin. Tilannetta ovat pahentaneet poliittisen johdon sisäiset skismat. Eri poliitikot ovat tukeneet nuorisojengejä ja entisistä sisseistä koostuvia ryhmiä käyttääkseen heitä omissa poliittisissa taisteluissaan.
Kansainvälisen yhteisön epäonnistuminen Itä-Timorilla olisi huono enne. Jos YK ja muut kansainväliset järjestöt eivät onnistu niin pienessä maassa kuin Itä-Timor, miten ne voisivat onnistua haasteellisemmissa maissa kuten Afganistanissa, Kosovossa tai Kongon demokraattisessa tasavallassa?
Dilin asukkaiden huolet ovat maanläheisempiä ja konkreettisempia. ”En enää jaksa tätä ikuista tappelemista”, huokaa Lele. ”Lapseni ovat traumatisoituneita. Töihin ja kouluun pääsee vain, kun on riittävän turvallista. Poliitikot vain jatkavat peliensä pelaamista, ei niitä näytä tavallisten ihmisten kohtalo liikuttavan.”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2006