Lukioaikoinani minut ja muutamat luokkatoverini kastettiin, sillä emme olleet syntyneet kristityiksi. Prosessi kesti useita viikkoja, ja koko sen ajan yksi meistä, Abugre Amamboda, kieltäytyi ottamasta kasteeseen vaadittavaa kristittyä nimeä. Se ei aluksi näyttänyt haittaavan.

Kun tuli aika suorittaa kasterituaali, pappi ilmoitti Amambodalle, että tämän on pakko valita kristitty nimi, koska poikaa ei voi kastaa omalla nimellään. Amamboda-parka ei ollut ehtinyt miettiä kristittyjä nimiä, joten hänen oli otettava nimekseen se, mikä ensimmäiseksi mieleen tuli. Niinpä hänet kastettiin McDonald Abugre Amambodaksi.

Katolisen kirkon mielestä jokaisella kastetulla afrikkalaisella oli oltava jonkin kristityn pyhimyksen nimi. Englanninkielisiä pyhimysnimiä olivat esimerkiksi George, Michael, Paul, Beatrice, Rebecca, ja jopa Wilson. Nämä pyhimykset sitten suojelisivat afrikkalaisia kristittyjä maan päällä.

Minä jouduin luopumaan nimestä Azaato, jonka vanhempani olivat minulle syntyessäni antaneet. Uudeksi nimeksi tarjottiin Linusta. Sellaisista afrikkalaisista nimistä kuten Azaato tai Abugre Amamboda ei ollut mitään iloa, koska sen nimisiä pyhimyksiä ei ollut olemassa.

Sokeat ”sivistäjät”

Kun ensimmäiset eurooppalaiset lähetyssaarnaajat saapuivat Afrikkaan, he sanoivat suorittavansa ”sivistystehtävää”. Ensimmäinen askel kansan sivistämisessä oli vähät välittää sen omasta uskonnosta ja tapakulttuurista.

Eurooppalaiset eivät osoittaneet lainkaan kiinnostusta siihen, uskoivatko afrikkalaiset Jumalaan vai eivät. Eurooppalaiset lähetyssaarnaajat leimasivat paikallisten uskonnolliset rituaalit villien tavoiksi ja nimesivät ne loukkaavasti pakanuuden ja animismin harjoittamiseksi ja epäjumalan palvonnaksi.

Afrikkalaiset uskoivat kuitenkin Jumalaan siinä missä heitä ”sivistäneet” ylimieliset eurooppalaiset lähetyssaarnaajatkin. Afrikkalaisessa uskonnollisessa perinteessä erotellaan henkien maailma ja elävien maailma ja Jumala hallitsee molempia. Henkimaailmassa kuolleet esi-isät ovat Jumalasta seuraavia ja toimivat välittäjinä Jumalan ja elävien maailman välillä.

Kun ihmiset uhraavat Jumalalle, heidän on tehtävä se kuolleiden esi-isiensä kautta. Nämä välittävät puolestaan ihmisten toiveet Jumalalle, joka lähettää ihmisille siunauksensa sateiden, runsaiden satojen ja tietysti hedelmällisyyden eli lasten muodossa.

Tavalliset kuolevaiset eivät saa lähestyä Jumalaa suoraan rukoilemalla, vaan ihmiset ja Jumalan erottavan henkimaailman kautta. Monissa afrikkalaisissa yhteisöissä tämä näkyy kehämäisissä toimintatavoissa.

Esimerkiksi tietyissä länsiafrikkalaisissa yhteisöissä afrikkalaista heimopäällikköä ei saa lähestyä suoraan, vaan ainoastaan tulkin välityksellä. Päällikkö on paitsi poliittinen johtaja, myös merkittävä uskonnollinen johtaja yhteisössään.

Afrikkalaiselle kristinuskon omaksuminen ei merkinnyt ainoastaan kristityksi tulemista, kirkossa käymistä ja henkilökohtaisen pelastumisen rukoilemista. Se merkitsi myös oman yhteisön kulttuuristen arvojen ja perinteiden hylkäämistä ja yhteisöstä vieraantumista. Kun jonkin kansan kulttuuria horjutetaan, se on kuin vetäisi maton heidän jalkojensa alta – kuin veisi kaikelta pohjan. Se helpottaa vieraiden vaikutteiden tuomista, altistaa niille.

Länsimaisella kristinuskolla oli siis salakavala mutta erittäin suuri merkitys kolonialismin edistämisessä. Afrikkalaiset hyväksyivät vieraan vallan vastalauseitta osittain siksi, että kolonialistit esittivät edustavansa korkeampia kulttuurisia arvoja, joita heidän alamaisensa voisivat ihailla ja matkia. Uskonto loi siten kolonialismin ideologisen perustan.

Henkiparannus myy

Uskonto, kuten muutkin yhteiskunnalliset ilmiöt, ovat tällä hetkellä murroksessa Afrikassa. Perinteiset kirkot – katolinen, anglikaaninen, presbyteerinen ja metodistikirkko – eivät ole enää vallassa. Ne menettävät jatkuvasti merkitystään, kun yhä useammat kääntyvät herätysliikkeiden puoleen. Uudet liikkeet tuntuvat tarjoavan enemmän lohtua etenkin köyhille ja tyytymättömille kaupunkilaisnuorille.

Henkiparannusta ja ihmeitä korostavat uudet kirkot ovat kääntäneet Raamatun lähes päälaelleen. Niiden musiikilla ja tanssilla maustetut uskonnolliset menot ovat paljon värikkäämpiä ja kestävät joskus läpi yön. Uusien kirkkojen toiminta onkin lähempänä perinteisiä afrikkalaisia uskonnollisia rituaaleja.

Uudet kirkot houkuttelevat etenkin maaseudulta kaupunkiin muuttavia tulokkaita, joille hengellisyys on usein ainoa tapa selviytyä sopeutumisvaikeuksista uudessa ympäristössä. Kirkkoihin värvätyille uskotellaan, että kaikki heidän ongelmansa, köyhyys ja sairaudet mukaan lukien, ratkeavat, jos he vain rukoilevat riittävästi.

Tällaisten kirkkojen määrä on noussut huimasti erityisesti Länsi-Afrikassa, jossa uudenlaisia muunnelmia ilmestyy kuin sieniä sateella. Esimerkiksi Ghanan pääkaupungin Accran pienessä lähiössä on 50 eri kirkkokuntaa.

Vaikka monet ylistävät uusia kirkkoja Afrikan hengellisyyden uutena tulemisena, on niillä myös pimeä puolensa, josta on näkyvissä vasta viitteitä. Kirkon voi perustaa kuka tahansa, joten monenlaiset huijarit voivat vaania uskovaisia rikastumisen toivossa.

Ehkäpä Marxin toteamuksessa ”uskonto on oopiumia kansalle” on tietyissä tapauksissa vinha perä.

Käännös: Minna Hjort.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2006.