Isabel Allende on armoitettu tarinankertoja. Etelä-Amerikan kuuluisin naiskirjailija kykenee samalla kertaa viihdyttämään ja analysoimaan viisaasti yhteiskuntaa ja historiaa. Hän on kulkenut esikoisteoksestaan Henkien talo (1982) lähtien maagisen realismin mestareiden – Jorge Amadon ja Gabriel García Márquezin – jalanjälkiä. Allende ei kuitenkaan jäljittele näiden kerrontaa vaan löytää oman tapansa yhdistellä magiikkaa ja kantaaottavaa realismia.
Nämä piirteet yhdistyvät toisiinsa myös Allenden nuortentrilogiassa, jonka viimeinen osa Pygmien metsä ilmestyi suomeksi syksyllä. Jo Petojen kaupunki (2002) ja Kultaisen lohikäärmeen valtakunta (2003) ovat tutustuttaneet lukijan sarjan sankareihin, analyyttiseen amerikkalaispoikaan Alexanderiin ja brasilialaiseen luonnonlapseen Nadiaan.
Sarjan jokaisessa osassa nuoret pääsevät tutkimusmatkalle Alexanderin reportterimummon kanssa, kohtaavat mystisen alkuperäiskansan ja auttavat sorrettuja. Aseena ystävyksillä on maagiset kykynsä, jotka he löytävät Amazonin viidakossa Petojen kaupungissa: Alexander saa hädän hetkellä jaguaarin ja Nadia kotkan voimat.
Siinä missä Petojen kaupunki ammentaa vakuuttavasti Etelä-Amerikan intiaanien taruista, Kultaisen lohikäärmeen valtakunta ja Pygmien metsä lainaavat ulkokohtaisemmin Himalajan ja Keski-Afrikan myyttejä. Hetkittäin magiikan kuvaus sortuu jopa naiiviksi, newagemaiseksi tunnelmoinniksi.
Henkilöiden luojana Allende kuitenkin kaihtaa eksotisoinnin. Omituisimpia hahmoja eivät ole alkuperäisasukkaat vaan retkikuntalaiset, jotka patsastelevat vieraassa ympäristössä länsimaisine tapoineen. Surkuhupaisin on antropologi Leblanc, joka pelkää luontoa, sepittää tutkimuksensa ja palkkaa viidakossa avustajan leuhuttamaan banaaninlehteä.
Allende ei ole vahvimmillaan seikkailujuonen kehittäjänä. Alexanderin ja Nadian ratkomat mysteerit eivät jaksa yllättää. Sen sijaan Allende kuvaa vangitsevasti alkuperäiskansojen ongelmia: suuryhtiöiden luonnonvarahinkua, kulttuuri-imperialismia ja kehitysmaiden sisäisiä ongelmia kuten epädemokraattisia hallituksia ja taikauskoa vallan välineenä. Kirjailija sujauttaa tarinoihinsa opetuksen ekologisesta ja sosiaalisesta vastuusta saarnaamatta tai alleviivaamatta.
Se, joka on ihastunut Allenden kykyyn kuvata ihmismielen toiveita, pelkoja ja himoja, jää kaipaamaan seikkailutarinoihin esimerkiksi Henkien talon ja Rouva Fortunan tyttären (1999) aistikkuutta. Allende ei kuitenkaan olisi Allende, ellei onnistuisi pitämään aikuislukijaakin otteessaan vivahteikkaalla ja älykkäällä kerronnallaan.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 2/2006