Shiyani Ngcobo: Introducing

World Music Network

Eteläafrikkalaisen zulumuusikon Shiyani Ngcobon (s. 1953) esikoisalbumi näyttää erinomaisen hedelmällistä mallia perinnemusiikin hienovaraiselle uudistamiselle. Shiyanin omakseen valitsema musiikki maskanda oli alkujaan yksinään esiintyneiden laulaja-kitaristien taidetta, jonka tanssirytmeihin perustuvat lajit olivat vahvasti paikallisia. Yleensä maskandamuusikot tapasivat soittaa vain oman yhteisönsä maskandamuunnelmaa. Tästä traditiosta Shiyani poikkeaa soveltamalla vapaasti paikallisia tyylejä sekä käyttämällä pientä yhtyettä.

Shiyani ei ole ensimmäinen maskandan uudistaja, mutta aiemmat yritykset ovat tupanneet hautaamaan musiikin omimman sydämensykkeen sähkösoittimien yhdenmukaistavaan jytinään. Shiyanin laulujen taustojen ainokainen sähköistetty instrumentti on bassokitara, jonka lisäksi sointikuvaa rikastavat naispuolinen laulaja, viulu ja harmonikka. Pääosissa ovat kuitenkin, luonnollisesti, Shiyanin lauluääni ja akustisen kitaran vikkeläsorminen näppäily.

Jos kuuntelija sattuu olemaan kitaristi, Shiyanin omintakeiset viritykset ja soittotavat epäilemättä kiehtovat. Maallikon kiehtoutumiseen riittää jo tieto tavallisen akustisen kitaran ohella soivasta omatekoisesta igogogo-kitarasta: sen kaikukoppana kun on metallinen viiden litran öljykanisteri.

Maskanda syntyi siirtotyöläisiksi joutuneiden zulujen parissa. Kenties paikallisuus muodostui tärkeäksi juuri siksi, että lauluja laulettiin kaukana kotoa. Musiikki oli tapa kokea yhteyttä kotiseutuun, mutta myös tilittää uuden kaupunkielämän kokemuksia. Musiikin muoto siis periytyi kotikylistä, mutta sanallinen sisältö kumpusi laulajien nykyhetken ympäristöstä.

Sanoma on tärkeä, ja vaikka Shiyanin laulut koskettavasti kommunikoivat puhtaana musiikkinakin, on sääli, ettei laulujen sanoja ole käännetty levyn kansiläpyskään. Käännökset englanniksi löytyvät levy-yhtiön nettisivuilta, ja niitä tosiaan kannattaa vilkaista: laulunaiheina ovat muun muassa aids, korruptio ja moniavioisuus, joista kaikista Shiyani varoittaa.

Souad Massi: Honeysuckle (Mesk Elil)

Wrasse Records

Algeriassa syntyneen mutta vuodesta 1999 Ranskassa asuneen Souad Massin kolmas albumi jatkaa kahden edeltäjänsä avaamilla musiikillisilla poluilla. Akustista kitaraa soittavan ja laulavan sekä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta itse oman musiikkinsa säveltävän Massin laulut syntyvät lähinnä pohjoisafrikkalaisten ja eteläeurooppalaisten tyylien sekoituksista, joissa eri ainesten suhteet vaihtelevat laulusta toiseen – on puhtaasti makuasia, miellyttääkö jokin viihteeseen vivahtava ranskalaissävytys enemmän tai vähemmän kuin tuaregivaikutteet tai muistumat Andalusian arabimenneisyydestä.

Kaikissa tapauksissa Souad Massi laulaa hyvin kauniisti, ja sävelmät ovat vetoavia ja vaivatta mieleenjääviä. Viimeinen raita, teknomiksaus Ilham-kappaleesta on kyllä täysin tarpeeton, kauneusvirhe muuten sopusointuisessa kokonaisuudessa. Maailmanmusiikissa jo yleiseksi muodostuneeseen tapaan levyllä on nimekkäitä vierailijoita, muun muassa Daby Touré ja Rabah Khalfa.

Katia B: Mais Uma (One More Shot)

Tumi

Brasilialainen laulaja Katia Bronstein, taiteilijasukunimeltään pelkkä B, tekee bossa novaa 2000-luvun tapaan, jos nimittäin 2000-lukuisuus ymmärretään studiotekniikan hyödyntämisenä muuhunkin kuin laulun ja soiton uskolliseen tallentamiseen. Elektronisten virtuaalisointien tuominen bossa novan kaltaiseen olemukseltaan intiimin akustisesti kuiskailevaan musiikkiin ei välttämättä kuulosta hyvältä ajatukselta, mutta Katia B onnistuu uhkayrityksessään sangen hyvin: lauluääni soi yhä lempeän läheisenä ja sitä saartavat sähkösoundit pysyvät aisoissa sekä ovat useasti sangen kiinnostavia itsessään. Eivätkä rytmitkään rotevoitumisestaan huolimatta ole menettäneet bossalle ominaista joustavuuttaan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 3/2006