Luin lentokoneessa East African ‑lehden arvostelun elokuvasta Uskollinen puutarhuri – sillä seurauksella että melkein heti kotiin päästyäni tilasin leffan dvd:n, jota minulle täsmämarkkinoitiin sähköpostin välityksellä. Ei niin, että kenialaislehti olisi mitenkään ylistänyt elokuvaa. Päinvastoin. Rachel Weiszin parhaasta naissivuosasta saaman Oscarin innoittamana kirjoittaja pisti elokuvan sananmukaisesti palasiksi.
East Africanin elokuva-arvostelijaa raivostutti ennen kaikkea leffan antama kuva Keniasta, ikään kuin Itä-Afrikan moderni metropoli Nairobi olisi pelkkää Kiberan slummia. Koko elokuvassa kun ei ole ainuttakaan kuvaa Nairobin ravintoloista, leffateattereista, ostoskeskuksista, ei hymyileviä rikkaita kenialaisia, ei edes suhteellisen hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa.
Ja vähintään yhtä ärsyttävä oli Rachel Weiszin esittämä henkilöhahmo, brittiläisen lääkefirman tappavia lääkekokeita vastaan kampanjoiva nuori diplomaatinrouva, joka lähes yksinään yrittää pelastaa Afrikan, kun afrikkalaisista itsestään ei näytä olevan siihen. Näitä Afrikkaan tulevia nuoria ja kauniita länsimaalaisia hyväntekijänaisia on kenialaisen naiskirjoittajan mielestä nähty jo liikaa.
Olen aivan samaa mieltä, mutta en syyttäisi tästä elokuvantekijöitä, vaan pikemminkin John le Carrén jännityskirjaa, johon elokuva pohjautuu. Kirjassa Kenia on pelkkä kulissi, ja sekä eurooppalaiset että afrikkalaiset henkilöt ovat täysin epäuskottavia stereotyyppejä.
Brasilialaisohjaaja Fernando Meirellesin ohjauksessa tästä paperinmakuisesta kirjasta on kuitenkin onnistuttu tekemään visuaalisesti kiinnostava, hiukan unenomainen ja silti toiminnallisesti värikäs elokuva. Uusia kohtauksia on keksitty, ja dekkareille niin tyypillisiä loputtomia käänteitä ja alleviivaavia yksityiskohtia on karsittu riittävän kovalla kädellä.
Ja kyllä siellä Kiberan slummissakin vilahtaa lapsia koulu-univormuissa, miehet grillaavat lihavartaita ja yhdessä kuvassa on vastakiillotettuja kävelykenkiä siistissä rivissä.
Ihan eri asia onkin sitten se, että kirjan tai elokuvan kuvaamia epäeettisiä ja vaarallisia lääkekokeita ei oikeasti tehdä Keniassa. Le Carrén tarinan taustana oli Nigeriassa paljastunut skandaali kymmenen vuoden takaa, kun yhdysvaltalainen lääkeyhtiö Pfizer antoi aivokalvontulehdukseen sairastuneille lapsille Trovan-nimistä antibioottia, jota ei aiemmin ollut testattu lapsilla. 11 kuoli, ja moni halvaantui, sokeutui tai menetti puhekykynsä.
Epäeettisiä lääketestejä paljon laajempi ongelma ovat kehitysmaihin kaupatut tehottomat tai haitalliset lääkkeet. Uskollisessa puutarhurissa lääketeollisuuden väärinkäytöksiä vastaan kamppailee myös urhoollinen pieni kansalaisjärjestö, jonka esikuva todellisessa maailmassa on saksalainen Buko Pharma-Kampagne. Järjestön tuoreimman raportin mukaan esimerkiksi Brasiliassa myytävistä saksalaisfirmojen lääkkeistä 40 prosenttia oli hoidon kannalta täysin tehottomia tai peräti vaarallisia.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2006