Vapaa-ajalla on kiva harrastaa vapaaehtoistyötä. Saa onnistumisen kokemuksia, mukavaa seuraa ja vähän voi röyhistellä rintaakin yhteisen vastuun kantamisesta.

Vapaaehtoisesti yhteiseksi hyväksi tehtävä työ on usein pääroolissa, kun kehitysyhteistyöhankkeita suunnitellaan. Paikallisia yhteisöjä innostetaan ja kannustetaan toimimaan ja tekemään, jotta elinolot paranisivat. Palkkaa siitä tekemisestä on vain harvoin tarjolla.

Muistan hyvin kokouksen, jossa vuosikymmeniä kehitysyhteistyöhankkeiden parissa toiminut konkari puuskahti: ”Nämä ihmiset ovat kyllä ihan liian köyhiä vapaaehtoistyöhön”. Oltiin paikassa, jossa vapaa-aika oli vain huhu ja arjesta selviytyminen silkkaa extremeä. Monet keskeiset palvelut puuttuivat, ja sitä puutetta olisi vapaaehtoisvoimin pitänyt paikata.

Mielikuvaharjoituksen paikka: miten oma arki muuttuisi vaikka vain poistamalla kolme tuttua konetta – hellan, pesukoneen ja jääkaapin. Niin, ja tietenkin rahan ostaa ne palvelut muualta. Into vapaaehtoistyöhön voisi kärsiä, kun aikaa söisi loputon nyrkkipyykki ja ruoanlaitto. Ilman jääkaappia ruoka olisi hankittava ja valmistettava vain päiväksi kerrallaan. Kunhan keksisi, millä sen ilman sähköhellaa keittäisi.

Mielikuvaharjoitusta voisi jatkaa poistamalla vielä ilmaisen terveydenhuollon ja kuvitella paikalle tyhjiön, joka pitäisi täyttää vapaaehtoisvoimin. Sitä täyttäessä pitäisi kuitenkin samalla yrittää säästää vähän sukanvarteen sen päivän varalle, kun pakko ajaisi maksullisen lääkärin pakeille.

Aika monesta kehitysmaissa asuneesta tuleekin suuri hyvinvointivaltion fani: on se aika hienoa, että jossain on yhteisesti sovittu siitä, että tekemisen taakka tasataan verojen kautta kaikkien niskoille eikä luoteta siihen, että kyllä se pakon edessä vapaaehtoisvoiminkin hoituu. Sitä ei ihan heti kannattaisi murentaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2006