Don Johnson Big Bandin kolmas levy julkaistiin huhtikuun lopulla, ja Tommy Lindgrenillä riittää vientiä. Kun tapaamme, on tuoreen levyn masterointi vihdoin purkissa, mutta muuten levyn julkaisu teettää vielä töitä. Näinä viikkoina DJBB ja etenkin Tommyn kasvot näkyvät lehdissä tiuhaan.

Tommy Lindgren näkyy lehdissä myös muuten kuin musiikkijuttujen puhuvana päänä: Lindgren on viime vuosina kirjoittanut kolumneja niin Voimaan kuin Helsingin Sanomiinkin. Kolumneissa ei mielipiteitä juuri silotella. Niiden perusteella muodostuu ennakkokuva nuoresta miehestä, jolla on Asiaa ja Sanottavaa.

Nyt pöydän toisella puolella istuu avoimesti jutusteleva mies, jonka suusta tulee kuitenkin punnitun oloista tekstiä. Jos hän äityy jotakin asiaa revittelemään vähän värikkäämmin, tulee hetken päästä tasapainottava korjaus. Ei mitään poliitikkomaista varausta, vaan aidon tuntuinen huoli siitä, etteivät asiat näyttäydy liian mustavalkoisina.

”Ei mun ole tarkoitus saada ihmisiä ostamaan mun mielipiteitä, vaan heitän ne ilmoille, ja lukijat voi olla niistä mitä mieltä itse haluaa”, Lindgren sanoo.

Hajuttomia, mauttomia ja mielipiteettömiä kolumneja kukaan tuskin jaksaisikaan lukea. Olipa tekeillä oleva teksti tarkoitettu lavalla räpättäväksi tai lehdestä luettavaksi, pyrkii Lindgren kirjoittamaan tavalla, joka herättää ajatuksia ja tunteita.

Biisit tarjoavat tilaisuuden luovempaan revittelyyn, kolumnit taas henkireiän toisenlaiseen tekemiseen. Ylenpalttisen tarkkaa kuvaa ei Lindgrenin elämästä kannata hänen teksteistään lähteä etsimään, sillä mies viihtyy tarkkailijan roolissa. Välillä voi kirjoittaa jostakin pienestä asiasta, välillä taas vähän isommasta.

”Kirjoittaminen on mulle monessa eri muodossa tuntunut aina siltä kaikkein omimmalta jutulta”, Lindgren toteaa.

Kotikulmillaan Helsingin Ullanlinnassa sijaitsevan ravintola Sea Horsen kaurismäkihenkiseen ympäristöön Tommy hupparissaan istuu hyvin: ei mitään liian silmiinpistävää, ei mitään ärsyttävää. Lindgren on mukavan miehen maineessa.

Erikoismusiikkia

Kysymykseen DJBB:n musiikin määritelmästä tulee pitkä ja polveileva vastaus. Vaikka räppiä ilmaisumuotona käytetäänkin, on musiikki aika kaukana perushiphopista. Mukaan mahtuu elektronisen musiikin äärimuotoja, akustisia soittimia, poppia ja jotain jatsintapaistakin.

”Jos levykaupasta löytyisi erikoismusiikin hylly, niin sinne me varmaan kuuluttaisiin”, Lindgren naureskelee.

Vaikka musiikki onkin nyt elämän keskiössä, tulee sana ”poppari” Lindgrenin suusta ulos useimmiten nuotilla, josta voi haistaa myös vähän itseironiaa. Tällä hetkellä musiikin tekeminen on nautittavaa: iloa, onnistumisen elämyksiä ja sosiaalista kivaa hyvien ystävien kanssa. Kaiken kaikkiaan etuoikeutettu hetki elämässä. Elämänurana ei muusikkous kuitenkaan tunnu mielekkäältä, sillä sen sovittaminen yhteen tavallisen arkielämän kanssa on vaikeaa.

Lindgrenistä kertovissa lehtijutuissa muistetaan yleensä mainita, että mies oli pitkään Amnestyn leivissä: edellisen levyn ilmestyessä hän teki päivätyökseen järjestön tiedottajan hommia. Kahden erilaisen julkisen roolin yhdistelmä kiinnosti myös mediaa.

”Totta kai se on vaikuttanut siihen, millainen profiili meidän bändille ja mulle on muodostunut, eikä siinä mitään pahaa ole”, Tommy sanoo.

Kahden roolin mies

”En mä usko, että on olemassa mitään hyvien tai pahojen ihmisten maailmaa, vaan meissä on kaikissa hyvyyttä ja pahuutta ja heikkoutta ja voimaa, ja jokainen meistä tasapainoilee niiden välillä, isommassa tai pienemmässä mittakaavassa”, tuumii Tommy Lindgren.Vaikka leipätyö Amnestyssä jäi jo pari vuotta sitten, on Lindgren yhä järjestön jäsen. Kun puhe siirtyy ihmisoikeuksiin, jää muutoin usein toistuva satiiri ja pieni itseiva taustalle: tässä on selvästi asia, jonka suhteen kannattaa ja voi olla sataprosenttisen tosissaan.

Tommy päätyi Amnestyyn alun perin siviilipalvelusmieheksi. Sivari vaihtui palkkatyöksi, ja kaikkiaan pesti Amnestyssä kesti yli kuusi vuotta. Siinä ajassa ehti kansalaisjärjestötyö tulla tutuksi.

Hienoa vuosissa oli se, että pääsi näkemään läheltä, miten iso joukko erilaisia ihmisiä toimii yhden ja saman päämäärän eteen.

”Samalla näki sen, miten käsittämättömän vahva ihminen voi olla. Se, millaiset voimavarat monilla ihmisoikeusloukkausten uhreilla on, hätkähdyttää”.

Pesti Amnestyssä toi päivittäin silmien eteen myös ihmisluonnon raadollisemman puolen. Jos lukee kidutusraportteja työkseen, pitää niihin ottaa vähän emotionaalista etäisyyttä, että arjesta selviää. Kyynikoksi ei Lindgren kuitenkaan tunnustaudu.

”Vaaka on varmaan molemmista päistä raskaampi, mutta edelleen jonkinlaisessa tasapainossa”, Lindgren summaa.

”En mä usko että on olemassa mitään hyvien tai pahojen ihmisten maailmaa, vaan meissä on kaikissa hyvyyttä ja pahuutta ja heikkoutta ja voimaa, ja jokainen meistä tasapainoilee niiden välillä, isommassa tai pienemmässä mittakaavassa.”

Tietenkin arvopohjaan ja oman suunnan valintaan on vaikuttanut myös se, millaisissa oloissa kasvaa. Tommy on toisen polven sivari, ja kodin peruja hän arvelee olevan myös sen, että oikeudenmukaisuuden puolustaminen tuntuu tärkeältä. Missään erityisen tiedostavassa kodissa ei mainosmaailmassa uransa tehneiden vanhempien poika kuitenkaan tunnusta kasvaneensa: lapsuuden puitteet muodosti peruskeskiluokkainen koti Helsingin Kulosaaressa.

Hyvän poppparin viitta

Media muokkaa mielellään Lindgrenistä kuvaa sinä ”hyvänä popparina”, vaikkei herra itse sädekehää pään päälle haluaisikaan. Lindgren tulee myös monen kampanjoijan mieleen silloin, kun etsitään mediaa kiinnostavia kasvoja jotakin asiaa edistämään.

”Mä olen hirveän huono sanomaan ei, mutta olen viime vuosina yrittänyt tulla siinä paremmaksi”, hörähtää Tommy.

Viime vuonna Tommy oli mukana maailmanlaajuisessa Make Poverty History -kampanjassa, jonka kasvoina eri puolilla maailmaa oli paljon muusikoita ja poppareita. Köyhyyden vastaiseen kampanjaan oli luontevaa lähteä mukaan, sillä sen ajamat teemat kiinnostivat. Maailmankaupan pelisääntöjen reiluksi tekeminen oli itselle se tärkein pointti.

Välillä Lindgreniä kummastuttaa, miksi jonkun ihmisen mielipiteet nostetaan jalustalle ja julkisuuteen, vain siksi, että sanoja sattuu olemaan julkisuuden henkilö. Suomesta ja suomalaisista puhuttaessa asiantuntijoita kun löytyisi ihan tarpeeksi muualtakin.

”Ihan yhtä relevanttia olisi kuulla kenen tahansa opettajan tai lääkärin tai rekkakuskin mielipiteitä kuin jonkun popparin”, Lindgren sanoo, viimeistä sanaa taas vähän ironisesti venyttäen.

Toisaalta julkiseen ammattiin kuuluu se julkisuuden kanssa tasapainoilu. Etuna on myös se, että keskusteluun voi tuoda asioita, jotka ovat omasta mielestä tärkeitä.

Raja selvä

Lindgren on muutamaan otteeseen kolumneissaan kirjoittanut naisiin kohdistuvasta väkivallasta ja siitä vaikenemisesta. Lähisuhdeväkivallasta kertovat numerot ovat karua luettavaa: Suomi komeilee keulan tuntumassa kansainvälisissä vertailuissa myös silloin, kun mitataan puolisoon kohdistuvan väkivallan yleisyyttä.

”Jos nyt oikein kärjistää, niin kyllä sellainen viina ja vaimon hakkaaminen on lähestulkoon meidän kulttuuriperimässä”, sanoo Lindgren.

Kärkevästi väkivallasta kirjoittanut Tommy ei tarpeen vaatiessa kaihda pientä syyllistämistäkään. Jälkikäteen on palautteessa kuulunut napinaa siitä, ettei pienen joukon tekosista pitäisi kaikkia suomalaisia miehiä tilille vaatia.

”Mun mielestä tiettyyn pisteeseen asti saakin syyllistää”.

Ei kukaan tietenkään toisen teoista ole henkilökohtaisessa vastuussa, mutta jos suomalainen mies ei ole osaltaan vastuussa siitä, mitä suomalaiset miehet tekevät, niin kuka sitten? Puhtailla papereilla ei tästä aiheesta pääse suomalainen nainenkaan, sillä vastuu yhteisten asioiden kuosiin laittamisesta on yhteinen, muistuttaa Tommy.

Turhautuminen on myös hyvä moottori toiminnalle: kun joku asia tarpeeksi kauan korpeaa tarpeeksi montaa ihmistä, joku jossain vaiheessa ottaa ja tekee asialle jotakin.

Tilaa mokailla

Don Johnson Big Band vietti keväällä pari viikkoa New Yorkissa uutta levyä masteroimassa. Aikaa jäi myös kierrellä Brooklynissä, omaleimaisesta kulttuuristaan tunnetussa parin miljoonan ihmisen kaupunginosassa, joka on vahvasti läsnä siellä asuvan kirjailijan Paul Austerin kirjoissa, Jotain kirjailijan sielunmaisemasta on valunut myös DJBB:n uudelle levylle. Yhdestä biisistä löytyy suoraakin viittausta Austerin suomentamattomaan In the Country of Last Things -kirjaan.

Tommyä Austerin kirjoissa viehättävät arkiset ja ihmisläheiset tarinat, joissa sattuma ohjailee ihmiskohtaloita kummallisiin suuntiin. Vaikka paikalla, New Yorkilla ja Brooklynillä, on kirjoissa iso rooli, ovat niiden kertomat tarinat tiukasta paikallisuudestaan huolimatta universaaleja.

”Jollain kummallisella tavalla niihin pystyy samaistumaan, vaikka juonenkäänteet olisivat kuinka outoja”.

Varman päälle pelaaminen ei Lindgreniä tunnu innostavan, ei omassa elämässä eikä musiikin teossa. Jos asiat suunnitellaan ennalta viimeistä piirtoa myöten, viedään samalla sattumalta mahdollisuus.

”Monesti epäonnistumisten ja mokien kautta voi jonkun asian nähdä aivan uudesta vinkkelistä”.

Epäonnistuminen voi poikia jotain uutta ja mielenkiintoista, joka osoittautuukin alkuperäistä suunnitelmaa paremmaksi ratkaisuksi. Tai vähintään erilaiseksi.

Lingren väittää olevansa vähän enemmän kallellaan pessimismiin kuin optimismiin. Toisaalta ne valtavat ilon piikit, jolloin kokee olevansa täysin elossa ja onnellinen, antavat voimaa ja energiaa pitkäksi aikaa.

”Jos olisi aina onnensa kukkuloilla, niin siitähän menisi maku kokonaan”, Lindgren nauraa, puolivakavana.

Tärkeintä olisi elää niin, ettei vanhana taakseen katsoessaan löytäisi paljon kaduttavaa: asioita, jotka jäivät tekemättä tai haaveita, jotka jäivät toteuttamatta. Että elämä olisi mielekästä.

”Mielekkyys” on sana, joka toistuu Tommyn puheessa usein, oli aiheena lähes mikä tahansa.

”Hyvästä tai onnellisesta elämästä puhuminen kuulostaa kamalan ruusuiselta. Mielekkyys on sellainen hyvä välimuoto. Sana viehättää sen takia, ettei se ole arvolataukseltaan niin yltiöpositiivinen”, hän naureskelee.

Elämä on mielekästä silloin, kun edes välillä tuntuu, että omissa tekemisissä on jotain järkeä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2006