Usein kuulee toitotusta ihmisten itsekeskeisyydestä, alati kovenevista arvoista tai siitä, ettei kukaan enää välitä kenestäkään. Tilastot puhuvat kuitenkin toista. Useampi kuin joka kolmas suomalainen (37 prosenttia) osallistuu aktiivisesti vapaaehtoistoimintaan. Huomionarvoista on sekin, ettei osallistumisaktiivisuuteen merkittävästi vaikuta ikä tai sukupuoli. Naiset ja miehet, vanhat sekä nuoret kantavat kortta yhteiseen kekoon keskimäärin yhtä paljon. Maaseudulla osallistutaan kansalaistoimintaan perinteisesti enemmän kuin suurissa kaupungeissa mutta alueellisetkin erot ovat melko pieniä.
Maamme passiivisin kolkka on Etelä-Suomi mutta sielläkin kolmannes kansalaisista osallistuu vapaaehtoistoimintaan. Suomalainen käyttää vapaaehtoistoimintaan keskimäärin 18 tuntia kuukaudessa, mikä on kansainvälisessäkin vertailussa varsin merkittävä määrä.
Anne Birgitta Yeungin tutkimuksesta Vapaaehtoistoiminta osana kansalaisyhteiskuntaa – ihanteita vai todellisuutta? löytyy muutakin tietoa murtamaan myyttiä Suomesta vapaaehtoistyön kehitysmaana. Yeungia kiinnostavat erityisesti suomalaisten asennoituminen vapaaehtoistoimintaan ja motiivit, jotka saavat pienen pohjoisen kansan käärimään hihojaan ilman vastiketta. Ainakaan rahallista.
Ylivoimaisesti tärkein motivoiva tekijä on halu auttaa. Jotkut haluavat käyttää vapaa-aikansa hyödylliseen toimintaan, toiset saavat tarvitsemaansa säännöllistä päiväohjelmaa. Suurissa kaupungeissa motivoidutaan yleisesti auttamishalusta, kun taas maaseudulla toimitaan enemmän kansallisvelvollisuuden tunteesta. Maaseudulla kun naapuriapu ja talkoot ovat osa vakiintunutta perinteistä elämänpiiriä.
Henkilökohtainen tulotaso määrittää omalta osaltaan suhtautumista ja panostusta vapaaehtoistoimintaan. Suurituloiselta heltiää euroja, pienituloiselta aikaa.
Kylätalkoista kansallisvaltioksi
Yksinkertaisimman määritelmän mukaan vapaaehtoistyö on omaehtoista ja palkatonta toimintaa. Kaikki muut määritelmän sisällöt syntyvät kulloisestakin asiayhteydestä. Kyse on pohjimmiltaan ihmisyksilön panoksesta itselleen merkityksellisen yhteisön hyvinvointiin, olkoon yhteisö sitten oman kerrostalon asukkaat tai koko maapallon elävät olennot. Vapaaehtoistyö on ennen kaikkea kansalaistoimintaa, johon useimmiten liittyy vertaistuen ajatus. Se on tietoista osallisuutta, jonka perusluonne on moraalinen ja idealistinen.
Kansalaistoiminnan oppaan toimittanut Olli Tammilehto näkee, että kansalaistoiminta on yhteiskunnallista, siten myös poliittista. Mikä tahansa politiikka ei kuitenkaan ole kansalaistoimintaa. Samoin voidaan todeta, että vapaaehtoistyö on aina kansalaistoimintaa mutta ei välttämättä päinvastoin. Kolmas sektori eli suomalainen kansalaisjärjestökenttä tarvitsee myös palkkatyövoimaa pitämään rakenteita koossa.
Järjestäytynyt kansalaistoiminta alkoi Suomenniemellä niin kuin muuallakin Euroopassa toden teolla 1800-luvun puolivälissä. Yhdistykset nähtiin keinoiksi ratkaista yhteiskunnallisia ongelmia. Suomeen syntyi raittius-, rouvasväen- ja oma-apuyhdistyksiä, säästöpankkeja sekä vapaapalokunta. Kansalaistoiminta levisi ja vahvistui suuriruhtinaskunta Suomessa, ja 1900-luvun taittuessa nuorisoseura-, raittius- sekä urheiluliikkeissä oli kussakin jo kymmeniätuhansia jäseniä. Tammilehto näkee, että kansalaistoimintaa, johon hän laskee myös työnväenliikkeen, ohjasi kansallisuusideologiaa, joka loi yhteiskunnallisessa mielessä Suomen kansakunnan. Kansanliikkeiden ja muun kansalaistoiminnan avulla syntyi kansallisvaltiolle tyypillinen tietoisuus ja organisaatiot, myös eduskunta.
Mahdollisuudet vapaaehtoistoimintaan ovat monipuolistuneet sadan vuoden aikana kansalaisyhteiskunnan kehittyessä ja maailman pienentyessä. Perinteisesti suosittujen harrastus-, kulttuuri- ja urheiluyhdistysten sekä sosiaali- ja terveysjärjestöjen rinnalle on syntynyt asukkaiden ja työttömien yhdistyksiä sekä viimeisimpänä ympäristöjärjestöjä. Myös seurakunnat pitävät edelleen yllä laajaa ja monipuolista vapaaehtoistoimintaa.
1990-luvun lamasta alkanut ajanjakso on kasvattanut kolmannen sektorin ja vapaaehtoistyön tarvetta. Julkisten palveluiden karsiminen, oli syy sitten mikä tahansa, murtaa kansalaisen julkista turvaverkkoa.
Vapaaehtoistyö hyvinvoinnin turvaajaksi?
Suomalaisen kolmannen sektorin piirissä vapaaehtoistoimijoita on lähes 700 000, mikä tarkoittaa
123 miljoonaa tuntia kansalaisjärjestötyötä palkatta. Kokopäivätyöksi muutettuna vapaaehtoistyöpanos on näin runsaat 77 000 henkilötyövuotta, mikä on hieman yli puolet koko kolmannen sektorin henkilötyövuosista. Se, että Suomen ja Ruotsin kolmannella sektorilla tehdään enemmän vapaaehtoista työtä kuin palkallista, on poikkeuksellista Euroopassa. Tämä selittyy sillä, että monissa Euroopan maissa järjestöt tuottavat huomattavan osan hyvinvointipalveluista. Näissä maissa julkisen rahoituksen osuus järjestöjen toiminnasta on myös suurempi kuin Suomessa.
Kansalaisfoorumi.net -verkkolehden päätoimittaja Aaro Harju on laskenut Suomen kansalaissektorin arvoksi noin 5 miljardia euroa, josta julkista rahoitusta on 1,6 miljardia euroa. Merkittävimmät julkiset rahoittajat ovat Raha-automaattiyhdistys ja Veikkaus yli 700 miljoonan potillaan.
Kun valtio vetää vyötä kireälle, siirtyy solakoituva Suomi-neito kohti eurooppalaisempaa mallia, jolloin kolmannelle sektorille vähitellen pursuaa julkisen sektorin tehtäviä. Päättäjien suusta kuulee yhä useammin, että vapaaehtois- ja kansalaisjärjestötyöllä on mittaamattoman suuri merkitys Suomen kansantaloudelle.
Vapaaehtoistyön tarkan taloudellisen arvon laskeminen on jokseenkin mahdotonta, mutta toiminnan suuret linjat näkyvät ja ovat tiiviisti sidoksissa yhteiskunnallisiin muutoksiin. Täten niitä voi myös ohjata lainsäädännön ja rahoituksen kautta. Poliittisten päättäjien tuki kansalaisyhteiskunnalle ja ylistävät puheet vapaaehtoistoiminnasta sisältävät selkeän viestin: pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta, sillä julkinen sektori ei siihen enää pysty.
Sosiaali- ja terveyssektoreilla palvelujen tarve kasvaa entisestään myös tulevaisuudessa, kun nykyisinkin omaiset ja vapaaehtoiset paikkaavat julkisen sektorin aukkokohtia. Toiminnalla on myös selkeä ennalta ehkäisevä vaikutus: se vastaa kysynnän tarpeisiin ja toisaalta huolehtii, ettei tarvetta synny enempää. Usea vapaaehtoinen löytääkin itsensä varsin ristiriitaisesta asemasta: hän paikkaa sosiaalipalveluiden leikkausten jättämiä aukkoja mutta samalla mutkan kautta mahdollistaa niitä.
Valtakunnallisessa kansalaistoiminnan juhlassa Helsingissä reilu vuosi sitten puhunut kansanedustaja Satu Taiveaho (sd) kiteytti, että ”ilman vapaaehtoistoimintaa yhteiskuntamme olisi inhimillisesti ja taloudellisesti arvaamattomissa vaikeuksissa”. Taiveahon mukaan yhteisöllisyyttä ei voi lailla säätää mutta valtion ja kuntien on mahdollista tukea sen syntymistä ja vahvistumista.
Kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen ja vahvistuminen näyttää loppupeleissä olevan kansalaisten hyvinvoinnin varmin turva. Huolimatta siitä, kuinka solakka tai pullea Suomi-neidon julkinen sektori on.
Monellako eurolla vapaaehtoistyötä?
Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että vapaaehtoistyö on tärkeää, mutta euromäärinä toimintaa on vaikea mitata. Suomen Punainen Risti on jo kahdesti arvioinut järjestössä tehtävän vapaaehtoistyön arvoa myös rahassa käyttämällä kansainvälistä VIVA-tutkimusta (Volunteer Investment and Value Audit).
Menetelmän avulla voidaan laskea, kuinka suuri vapaaehtoisten tekemän työn arvo olisi, jos siitä maksettaisiin palkkaa. Vuoden 2004 toimintaa arvioiva tutkimus päätyi siihen, että jos kaikelle vapaaehtoistyölle annettaisiin suomalaisen keskipalkan mukainen arvo, olisivat yksin Suomen Punaisen Ristin vapaaehtoiset tehneet vuodessa töitä noin 38 miljoonan euron edestä. Jos summaa vertaa kunnallisen puolen kuluihin, tämä vastaisi vajaan 1300 lähihoitajan tai nuoriso-ohjaajan palkkoihin ja sosiaalikuluihin.
Tutkimuksessa laskettiin myös, miten järjestön vapaaehtoistyön tukemiseen panostama raha tuotti. Kun tehdyn vapaaehtoistyön määrä suhteutettiin vapaaehtoistyön tukemiseen käytettyihin varoihin, tuli jokainen vapaaehtoistoimintaan sijoitettu euro takaisin liki nelinkertaisena.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2006