Salon jäähallilla käy pauke, kun nelisenkymmentä junioria takoo kiekkoa kaukalossa. Valtteri Virtanen, kahdeksan ja puoli vuotta, kurvaa jään laidalle hetkeksi juttelemaan, vaikka silmät pysyvätkin kiinni siinä, mitä kaverit jäällä tekevät. Jääkiekon pelaaminen on ihan kivaa, mutta ihan kivaa on sekin, että kohta voi siirtyä taas jalkapallokentälle kesäksi.

Valtterin joukkuetta valmentava Pasi Paakkonen on tyyppiesimerkki suomalaisesta vapaaehtoisesta: kolmasosa kaikesta vapaaehtoistyöstä Suomessa tehdään liikunnan parissa ja usein toimintaan lähdetään mukaan omien lasten harrastuksen kautta.

Salo Hockey Teamin valmennusjohtaja Pekka Piiroinen on laskenut seurassa tehtävän vapaaehtoistyön määrän: muutama vuosi sitten vapaaehtoisvoimin tehtyjä miestyövuosia kertyi 21.

Jos jääkiekkoa pitäisi Suomessa pyörittää palkatuin voimin, maassa tuskin olisi junioritoimintaa. Usein liikunta- ja nuorisotyö kulkevatkin Suomessa käsi kädessä.

Yli viidennes kaikesta Suomessa tehtävästä vapaaehtoistoiminnasta liittyy lasten ja nuorten kasvatustyöhön. Salo Hockey Teamissa kasvatustyölle pannaan urheilua enemmän painoa, ja seura on ansainnut kannuksia hyvänä nuorisoseurana. Tavoitteena ei ole kasvattaa huippukiekkoilijoita vaan kelvollisia ihmisiä.

”Täytyy lapset jelppiä alkuun”, Piironen tuumii.

Matala kynnys

Vapaaehtoistyön tarve ja tekijä eivät kaikkialla kohtaa yhtä helposti kuin urheilussa. Sosiaali- ja terveysalalla tehdään neljännes kaikesta Suomessa tehtävästä vapaaehtoistyöstä. Työhön kuuluu paljon ystävätoimintaa, jossa sitoudutaan yhden ihmisen tai perheen tueksi pidemmäksi aikaa.

Diakoni Kaija Virtanen (ei sukua Valtterille) vetää paikallisessa Salo-Uskelan seurakunnassa Iloksi ihmiselle -hanketta, jonka tavoitteena on vapaaehtoistyön edistäminen. Hanke on kouluttanut parisataa vapaaehtoista toimimaan niin kirkon kuin järjestöjenkin vapaaehtoisina. Valtaosa mukaan lähteneistä toimii ystäväpalvelussa vammaisten ja vanhusten tukena.

Vapaaehtoisvoimin paikataan niitä turvaverkon aukkoja, joita arkeen on ilmestynyt, kun muuttoliikkeen jäljiltä suku on hajallaan pitkin maata. Virtanen haluaa kuitenkin tehdä selkeän rajan sille, mitä vapaaehtoiselta voi odottaa ja mitä ei. Ystävätoiminta tarjoaa seuraa tai apua vaikka sairaalakäynneille, mutta imurinvarteen ei vapaaehtoisen tarvitse tarttua. Perusasioista vastaavat muut kuin vapaaehtoiset.

”Tärkeintä on löytää jokaiselle se omalle itselle sopiva tapa toimia”, Virtanen sanoo. Toisille sopii keikkaluonteinen työ, toiset ovat valmiita sitoutumaan pidemmäksikin aikaa.

Salon keskustasta löytyy Salotoksi ristitty kahvila, jonka huonekaluissa näkyy ajan patina ja se, ettei kaikkia ole samaan aikaan hankittu. Vapaaehtoisvoimin pyörivä kahvila tarjoaa matalan kynnyksen kohtauspaikan, jossa voi viettää aikaa edullisen kahvikupin äärellä.

Yksi kahvilaa pyörittävistä vapaaehtoisista on Mirja Kivinen. Näkökulmaa vapaaehtoistyöhön hänellä on jo kuudelta vuosikymmeneltä, siitä lähtien kun hän 15-kesäisenä perusti kotikylän tyttöjen kanssa Muurahaiset-niminen ryhmä, joka sai avustettavakseen 11-lapsisen perheen syrjäseudulta.

Pitkään diakoniatyössä mukana ollut Kivinen on nähnyt, miten yhteiskunnan muutoksen myötä avuntarve ja avustamisen tavat ovat muuttaneet muotoaan. Ehkä auttamisen nimeäminen vapaaehtoistyöksi on tehnyt siitä vähän muodollisemman oloista.

”Ennen se oli sellaista luontaista naapuriapua, joka kuului siihen maaseudun arkeen, se että naapuria autettiin. Ei kukaan tällaista vapaaehtoisuus-sanaa siitä käyttänyt”, Kivinen miettii.

Sitoutuminen

Vapaaehtoistyön luonteeseen kuuluu se, ettei työstä saa rahallista korvausta. Myöskään pakkoa siihen ei liity eikä omaan perheeseen tai sukuun kohdistuvia velvoitteita.

Sitoutuminen ei kuitenkaan ole kirosana. Jos vapaaehtoistyön avulla tuotetaan harrastus- tai ystävätoiminnan kaltaisia palveluja, jotenkin on varmistuttava siitä, että ainakin osa vapaaehtoisista sitoutuu tulemaan paikalle silloinkin, kun on paha päivä tai ei ehkä huvittaisi. Toimiva vapaaehtoiskenttä vaatii motivointia, kannustusta – ja myös johtamista.

Jääkiekkoseuran Piiroinen on miettinyt vapaaehtoisten johtamista ja motivoimista enemmänkin. Toimistosta löytyy taulukko toisensa jälkeen seuran kehityksestä ja ilmapiiristä sekä vino pino materiaalia seuratoiminnan ja -johtamisen kehittämisestä.

”Vapaaehtoistyön johtaminen on se vaikein laji johtamisessa”, toteaa Piiroinen, joka on johtamista pohtinut paitsi jääkiekon myös perheyrityksen parissa.

Seurassa tehdään ohjaajien ja valmentajien kanssa harrastustoimintaan osallistumisesta muodollinen sopimus, kolmena kappaleena. Siinä sekä seura että vapaaehtoiset sitoutuvat tiettyihin pelisääntöihin, tietyksi ajaksi.

Toisaalla myös diakoniatyön vapaaehtoisia kouluttavan Kaija Virtasen laukusta löytyy kaavake, jolla voi rekisteröityä vapaaehtoistyöhön. Siinä missä jääkiekkoseurassa sitoudutaan nuorisotyön arvoihin, ystävätoiminnassa sitoudutaan muun muassa vaitiolovelvollisuuteen.

Virtanen muistuttaa siitä, miten tärkeää on pitää vapaaehtoisten kouluttamista jatkuvasti niin esillä kuin tarjollakin. Vaikkei ihmisen kohtaamiseen erillistä kurssia tarvitakaan, ne rohkaisevat ja auttavat uusia tulokkaita mukaan toimintaan.

Vapaaehtoisten kannustaminen ja tukeminen takaa sen, että mukana jaksetaan ja viihdytään. Varsinkin ystäväpalvelussa tarvitaan pelkkää harrastuspohjaa tukevampi sitoutuminen, sillä autettavan ja auttajan välinen suhde on usein pitkäkestoinen.

Urheiluseuran vinkkelistä asioita katsova Piiroinen on sitä mieltä, että toiset tekevät vapaaehtoistyötä, jotta toiset voivat harrastaa. Tarkemmin sanottuna vanhemmat ja muut aikuiset ottavat asiakseen yhdessä taata sen, että lapsille ja nuorille löytyy mielekästä tekemistä.

Äänitorvet

Vapaaehtoisvoimin voidaan myös pitää meteliä hyvän asian puolesta. Se on tuttua Rauha ”Räpsä” Vanhaselle ja Inkeri Kaskelle, jotka toimivat YK:n naisten kehitysrahaston Unifemin paikallisen osaston moottoreina.

Tuttua se lienee myös niille salolaisille liikkeille, joihin Vanhanen ja Kaski vuosittain ilmestyvät arpajaisvoittoja kinuamaan. Salon Unifemin vuoden voimainkoitos on harrastajataiteilijoiden taidenäyttely, jonka osallistumismaksuilla ja arpojen myynnillä kerätään rahaa Unifemin toimintaan kehitysmaissa.

Opetusalalla elämäntyönsä tehneet rouvat ovat ajaneet naisasiaa jo pitkään. Kaskelle on eläkkeelle jäätyään kertynyt monta eri vapaaehtoistyötä, mutta Vanhanen julistaa olevansa yhden aatteen ihminen.

”Tässä salolaisessa ilmapiirissä ei me sitä aatteen kultaista kukkaa ole paljon saatu kasvamaan, mutta rahaa me on yritetty saada senkin edestä”, Vanhanen nauraa.

”Toritapahtumiin kun osallistutaan, niin yritetään siellä asiaa tehdä tutuksi”, Kaski täydentää.

Toiminnassa auttavat jaksamaan mukavat ihmiset ja tunne siitä, että toimii tärkeän asian puolesta. Eikä sosiaalista puoltakaan kannata aliarvioida. Vapaaehtoistyön harrastaminen on hyvä tapa viettää aikaa.

Aito innostus on se tärkein vapaaehtoisuuteen ajava voima, oli kyse sitten naisasiasta, nuorisokiekosta tai ystävätoiminnasta.

”Täytyy olla sellainen oma sisäinen palo tähän asiaan,” Vanhanen summaa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2006