Niihin aikoihin, kun Tuija Saloranta opetteli kävelemään kotikonnuillaan Rengossa, 15 kilometrin päähän Hämeenlinnaan perustettiin maailmankauppa Kirahvi. Vuosi oli 1985. Suomeen oli syntynyt jo niin monta kehitysmaakauppaa, että ne järjestäytyivät samana vuonna yhteiseen liittoon. Suomen ensimmäinen reilun kaupan myymälä, Oulun Juuttiputiikki, oli perustettu vuonna 1978, ja 1980-luvun alussa innostus levisi useisiin kaupunkeihin.
Nyt opiskelija Tuija Saloranta, 22, on Kirahvin kantavia voimia.
”Hoidan kaupan taloushallintoa palkkatyönä. Lisäksi teen paljon vapaaehtoistyötä: myyn, teen tilauksia, käyn myyjäis- ja markkinakeikoilla, toimin Maailmankauppojen liitossa. Joskus emännöin tuottajavieraita”, Saloranta kertoo – Kirahvi-kaupan tiskin takana tietenkin.
Myymälä sijaitsee nykyään hyvällä liikepaikalla linja-autoaseman kupeessa. Samassa liiketilassa on useampi kauppa, jotka houkuttelevat samalla asiakkaita toisilleen. Kirahvi voikin ylpeillä sillä, että se kasvatti liikevaihtoaan melkein viidenneksellä viime vuonna. Liikevaihto oli 56 000 euroa. Myös esimerkiksi Lohjan kaupan ja Helsingin molempien kauppojen myynti kasvoi reippaasti. Maailmankauppojen liiton puheenjohtaja Antti Markkanen laskee, että yhteensä Suomen maailmankauppojen liikevaihto oli runsaat 1,1 miljoonaa euroa vuonna 2005.
”Kyllä julmetusti on tehty vapaaehtoistyötä, että näin paljon on pystytty Suomessa myymään reiluja käsitöitä, sisustustavaraa ja elintarvikkeita”, Tuija Saloranta sanoo painokkaasti. Hän on huomannut, että maailmankauppatyö vaatii samanlaista sitoutumista kuin pienyrittäjyys. Myös asennetta tarvitaan asiakaspalvelussa: huono päivä ei saa näkyä.
Harrastuksesta ammatiksi
Maailmankaupoissa ahertaa alle kymmenen palkattua työntekijää, vaihteleva joukko työllistettyjä ja harjoittelijoita sekä arviolta lähes tuhat vapaaehtoista. Suurimmat kaupat, Tampereen Kehitysmaakauppa ja Helsingin Reilun Kaupan Tähti, ovat palkanneet muutamia työntekijöitä. Myös Turussa ja Oulussa on palkattu osa-aikainen toiminnanjohtaja työmäärän kasvettua.
Tuija Saloranta opiskelee työn ohessa Järvenpään aikuiskoulutuskeskus Adultassa. Toukokuussa hän valmistuu taloushallinnon ammattilaiseksi
”Kun hyppäsin mukaan Kirahvin toimintaan lukioikäisenä, huomasin pian, että minun on alettava tajuta jotakin luvuista, vaikka pidinkin itseäni humanistina.”
Saloranta kiinnostuikin toden teolla taloushallinnosta. ”Opinnoista on ollut paljon hyötyä tässä maailmankauppatoiminnassa ja toisinpäin, sillä näyttötutkintoni ovat Kirahvista. Ehkä löydän leipätyönkin taloushallinnosta.”
Yllättävää kyllä, maailmankauppaliikkeen toimijoista enemmistö on humanististen alojen opiskelijoita ja työntekijöitä, vaikka talouspuolen osaamista löytyykin joka kaupasta.
Rajankäyntiä verottajan kanssa
Maailmankaupat, joista jotkut pitäytyvät edelleen vanhemmassa nimessä kehitysmaakauppa, ovat veroviranomaisen näkökulmasta erikoistapaus kuten vaikkapa urheiluseuratkin. Verottaja voi harkita yleishyödyllisen yhdistyksen verotusta tapauskohtaisesti. Hämeenlinnan Kirahville ei verohuojennusta myönnetty, koska verottajan mielestä kaupankäynti on toiminnan isoin osa ja ”aatteellinen ja yleishyödyllinen toiminta on vähäistä”.
”Tästä olemme eri mieltä, koska meistä juuri kaupankäyntimme on tällaista toimintaa”, täsmentää Tuija Saloranta.
”Mutta nyt me olemme verovelvollisia elinkeinotoiminnan osalta, yhdistystoiminta taas on verovapaata. Näistä on pysyttävä perillä. On tiedettävä, mistä osasta verot maksetaan ja milloin. Kyllähän sitä on sattunut maailmankaupoissa, että kukaan ei ole tiennyt, miten toimitaan, ja on sitten jäänyt kokonaan toimimatta.”
Liikevaihdon kasvusta huolimatta voittoa ei viime vuonna jäänyt. Voiton tuottaminen ei ole tarkoituskaan, nollatulos riittää. Kauppaa on käyty, kehitysmaiden tuottajat ovat ansainneet leipänsä myymällä tuotteitaan Suomeen.
Liian sitovaa ja vastuullista?
Maailmankauppojen ilahduttava kasvu pakottaa kauppaväen miettimään jatkoa.
”Kun kauppa kasvaa, sen pyörittäminen tulee jossain vaiheessa liian isoksi hommaksi vapaaehtoisille. Ratkaisuja on mietitty joka puolella maata, ja maailmankaupat pyrkivät nyt palkkaamaan ammattitaitoisia työntekijöitä. Vapaaehtoisille riittää silti paljon tehtäviä tiedotuksessa, projekteissa ja tapahtumissa”, Saloranta näkee.
Hän rakastaa vaativaa ja sitovaa mutta palkitsevaa vapaaehtoistyötään, jonka vastuullisuutta lisää se, että kukin yhdistys on itsenäinen toimija. Ylempää ei tule ohjeita, vaan ”täällä on keksittävä itse”.
Viime kesänä Hämeenlinnassa vieraili intialaisen osuuskunnan käsityöläisiä, joiden tapaaminen oli Salorannalle tärkeää. Ensi talvena toteutunee pitkäaikainen toive päästä käymään Intiassa tuottajien luona.
Lähestyvä kesä merkitsee Tuija Salorannalle vaihtelua.
”Paperityöhön perustuva vapaaehtoistoimintani muuttuu toiminnalliseksi! Kierrämme maaseutumarkkinoita Hartolaa myöten ja tapaamme ihmisiä, jotka eivät kauppaan eksy.”
Ilman merkkiä
Tuija Saloranta myi Kirahvin tavaraa Luomu-Lahti-messuilla viime syksynä.
Reilun kaupan merkki on on helppo bongata marketeissa lukuisista elintarvikkeista. Maailmankaupoissa merkkiä ei näy läheskään joka tuotteessa. Silti maailmankauppojen maahantuomat pienten käsityöosuuskuntien tuotteet ovat sataprosenttisesti reiluja. Niitä valvotaan suorilla kontakteilla. Monet tuottajat ovat niin pieniä ja köyhiä, ettei niillä ole varaa liittyä reilun kaupan merkkijärjestelmään. Esimerkiksi saippualle merkkiä ei edes ole.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 5/2006