Makasiinit roihusivat Helsingissä viisi päivää ”vappumellakan” jälkeen. Sitten roihahti kiivas keskustelu aktivismin tavoitteista ja keinoista.
Vappuyön mellakan lähtökohtina mainittiin pätkätyöt sekä globalisaation ja kaupallisuuden kritiikki. Ymmärrän äärimmäisen turhautumisen pätkätöihin ja arvostelen työnantajien riskien dumppaamista pätkätyöläisille, kuten prekariaattiverkostokin. Se on kohtuutonta.
Mutta vaikka prekariaatti kritisoi painavasti pätkätöitä, ratkaisut tökkivät: perustulon vaatimus ja yomango-ideologia (jota kaikki prekaareihin samastuvat eivät tiettävästi kannata).
Prekaarit eivät nettisivujensa mukaan haluakaan pitkäkestoisia työpaikkoja eivätkä varsinkaan ”paskaduuneja” eli matalapalkkaisia töitä. Verkosto vaatii 600-700 euron perustuloa jokaiselle, ilmeisesti puhtaana käteen. Rahat otettaisiin ”yrityksiltä” – siellähän sitä rahaa on.
Mutta kuka sitä rahaa tekee yrityksissä? Tavalliset ihmiset, jotka painavat pitkää päivää. Yritykset kuten työntekijätkin maksavat veroja, joilla kustannetaan esimerkiksi akateemisten prekaarien koulutus. Ja meneehän se vero 470 euron työmarkkinatuestakin. Palkkaa elämästä yksille – paskaduuneja ja veronmaksua toisille. Tämäkö on 2000-luvun solidaarisuutta?
Yomango-liike puolestaan haluaa pitää mukavaa elintasoa yllä varastamalla kaupoista, kun rahat eivät riitä. Kannattaja perusteli Nyt-liitteessä näin: ”Mielestäni myös köyhillä on oikeus ylellisyystuotteisiin, koska hekin osallistuvat yhteiskunnallisen vaurauden tuottamiseen.”
Näyttää siltä, että tiedostava etujoukko pyörii niin tiukasti oman navan ympärillä, että ihmiskunnan enemmistön elämän realiteetit ovat hämärtyneet. Pikku pallollamme elää satoja miljoonia ihmisiä, jotka eivät saa edes tarpeeksi ruokaa, vaikka tekevät töitä melkein koko valveillaoloaikansa. Heistä suuri osa on lapsia ja nuoria. On ihmisiä, joiden elintaso paranisi huimasti, jos he saisivat puhdasta juomavettä. Tai polkupyörän. Tai lehmän.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2006