Eikö taiteilijoilla ole mielipiteitä vai eivätkö he uskalla ilmaista niitä?
Olen miettinyt sitä usein yhdentekeviä kirjoja lukiessani, kuunnellessani höpsöjä rallatuksia ja katsoessani kuvataideteoksia, joiden pääasiallinen tarkoitus on ilmeisesti tarjota terapiaa taiteilijalle, joka oksentaa pahaa oloaan ulos.
Minusta taiteen pitäisi etsiä uusia tehtäviä järkyttämisen sijaan. Mitä niin raadollista ja kauheaa kukaan voi enää taiteen keinoin esittää, että sitä ei olisi jo tehty? Länsimaissa ei enää ole rajoja rikottavaksi. Sisäisen töryn siirtäminen yleisön vastuulle ei ole mielestäni parasta mahdollista ajankäyttöä.
Yhteiskunnalliselle vaikuttamiselle puolestaan olisi kysyntää niin kauan kuin maailma on epätäydellinen eli ikuisesti. Se ei kuitenkaan tunnu olevan suosittua taidepiireissä. Ehkä taiteilijat pelkäävät kannanottoja taiteessaan ja sen ulkopuolella, pelkäävät leimautumista kiihkoilijoiksi, poliittisesti sitoutuneiksi, naiiveiksi tai hörhöilijöiksi. Keskivertorokkarin on helpompi väkertää teiniangstia tihkuvia lauluja kuin ilmaista mielipiteensä. Hyväntekijää syytetään helposti hurskastelusta. Valokeiloissa piilevät kuitenkin huikeat vaikutusmahdollisuudet. Bono on ollut yksi maailman vaikutusvaltaisimmista kehitysmaiden velkaongelman esille tuojista. Suomenkin muusikkopiireistä löytyy rohkeita vaikuttajia kuten Mariska ja Tommy Lindgren.
Osasyy taiteilijoiden hiljaisuuteen on myös taideopetuksessa. Yhteiskunnallisiin kannanottoihin ei erityisesti rohkaista ainakaan kirjoittajakoulutuksessa, jossa ihanteena pidetään keskenään keskustelevia ideologioita yhden opin julistamisen sijaan. Saarnat eivät tietysti kaunokirjallisuuteen kuulukaan, mutta kirjailijallakin toivottavasti on mielipiteitä, enkä ymmärrä, mikseivät ne saisi näkyä.
Maailmankuvaansa käyttää taiten kirjoittamisessa Risto Isomäki. Hänen kirjoissaan ei saarnata, mutta niitä ei voi myöskään lukea pohtimatta ilmastonmuutosta, maailman tilaa ja tulevaisuutta. Silti ne ovat saaneet arvostelun lisäksi osakseen arvostusta, Sarasvatin hiekkaa oli jopa Finlandia-palkintoehdokkaana viime vuonna.
Minä pidän siitä, että taiteilija on jotain mieltä, liikkuu isommissa sfääreissä kuin oman napansa ympärillä. Ilmaisee hän sen sitten suorana huutona tai rivien välissä tai esiintymällä hyväntekeväisyyskonsertissa tai kertomalla näkemyksensä naistenlehden palstoilla. Luovuudella voi olla muukin tarkoitus kuin oman kauneutensa tai kauheutensa hehkutus.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2006