”Tren Urbano” kuljettaa jälleen työmatkalaisia San Joséssa.

Metallin kirskunta ja infernaalinen pillin vihellys kantautuvat sisään avonaisesta ikkunasta muuten niin rauhalliseen työhuoneeseeni Costa Rican yliopiston. Lattia vavahtelee. Ilman metallisten äänten konemaista kaikua voisin kuvitella joutuneeni keskelle pientä maanjäristystä. Ulkoa kantautuvat riemunkiljahdukset vahvistavat kuitenkin, ettei menossa ole mitään luonnonmullistuksiin viittaavaakaan.

Säntään hetkeä aikaisemmin Ruususen unta nukkuneelle pikkukadulle ottamaan selvää, mistä on kysymys. Katu täyttyy lähitalojen asukkaista, jotka vaeltavat ottamaan selvää kulman takaa kantautuvan mahtipontisen jyrähtelyn syystä. Äänen alkulähde löytyy yliopiston kampusalueen vierestä pölyisestä ja roskaisesta radanvarresta.

Parhaat päivänsä nähneille, ruohottuneille kiskoille on ilmestynyt sinisävyinen veturi, jonka lipuessa verkkaisesti ohi innokkaimmat katsojat yltyvät raikuviin aplodeihin. Jos en tietäisi Costa Rican raideliikennettä viime vuosina koetelleista suurista vaikeuksista, ihmettelisin, kuinka ihmiset jaksavat ilahtua niin vilpittömästi yksittäisen dieselveturin ilmaantumisesta takapihoilleen.

Raideliikenne kunniaan

Junaliikenteen palauttaminen vuosikausien hiljaiselon ruostuttamille ratakiskoille on Costa Rican vastaus ennätyskalliin öljyn tuottamiin ongelmiin. Costa Rica on polttonesteiden nettotuoja kuten muutkin keskiamerikkalaiset valtiot. Öljyn maailmanmarkkinahinnan jumiutuminen huipputasolle on tehnyt ammottavan loven julkisen talouden rahakirstuun.

Pääkaupunki San Josén ympäristössä yksityisautoilu ja linja-autoliikenne ovat kasvaneet jatkuvasti. Kadun ylittäminen kaupungin keskustassa tuntuu hengellään leikkimiseltä.

Henkilöautoille on hiljattain määrätty liikkumisrajoituksia, mutta se ei ole riittänyt vähentämään liikennevirtoja. Nyt ratkaisua etsitään raideliikenteen kehittämisestä. San Josén metropolialueella sukkuloivat työmatkalaiset yritetään houkutella ympäristöystävällisen raideliikenteen käyttäjiksi, sen sijaan että he ahtautuisivat saastuttaviin linja-autovanhuksiin.

Mikäli tässä onnistutaan, liikkumisrajoitukset voidaan ulottaa koskemaan myös runsaasti polttoainetta kuluttavaa linja-autoliikennettä. Tämän uskotaan vähentävän koko metropolialuetta vaivaavia liikenneruuhkia ja säästävän rahaa.

San Josén tapauksessa perusrakenteet olivat olemassa, joten raideliikenteen käynnistämiseksi ei tarvittu kalliita panostuksia.

Costa Rican rautatieinstituutin (INCOFER) tehtävää ei silti voi kadehtia. 1990-luvun puolivälistä käyttämättömänä seisseen rataverkoston nostaminen rappiosta uuteen kukoistukseen ei ole ollut helppoa, vaikka liikenne aloitettiinkin vaatimattomasti läntisen lähiön, Pavasin, ja itäpuolisen yliopistokaupungin, San Pedron, välisellä 15 kilometrin rataosuudella. Pelkästään varoitusmerkkien uusiminen, turvalaitteiden huoltaminen ja rautatiekiskojen puhdistaminen niille kasaantuneesta roinasta ovat vaatineet satoja työtunteja, liikennesuunnittelusta ja poliitikkojen vakuuttamisesta puhumattakaan.

Usko siirtää juniakin

Vaikka hanke herätti runsaasti epäilyjä junaliikenteestä vieraantuneessa Costa Ricassa, matkustajaliikenne Pavasista San Pedroon alkoi viime lokakuussa, vain joitakin viikkoja aiottua myöhemmin. Onnistumiseen on ratkaisevasti vaikuttanut INCOFER:in johtajan Miguel Carabaquiazin ja Costa Rican julkisten töiden ex-ministerin Randall Quirosin järkähtämätön usko asiaansa.

Puoli vuotta liikenteen aloittamisen jälkeen työmatkajuna ”Tren Urbano” näyttää vakiinnuttaneen asemansa, ja erilaiset järjestelmää vaivanneet lastentaudit on saatu poistettua. Ongelmia on tuottanut myös costaricalaisten autoilijoiden tottumattomuus katuliikenteen joukossa kulkevaan junaan, eikä onnettomuuksilta ole vältytty. Matkustajien vastaanotto on kuitenkin ollut varovaisen positiivinen.

Hankkeen isäksi kutsuttu Carabaquiaz on väläyttänyt mahdollisuutta ulottaa rautatieliikenne San Josén naapurikaupunkeihin. Näin San Josén junaliikenteen elvyttäminen voisi merkitä ensiaskelta Costa Rican keskustasankoa halkovan, ruohottuneen rataverkoston kunnostamisessa loiston päiviinsä. Keskustasangolta kunnostustoimet saattaisivat vähitellen levitä myös vuoden 1991 maanjäristyksen vaurioittamalle rataosuudelle Karibianmeren rannikon tärkeimpään satamaan, Puerto Limóniin.

Costa Rican pääkaupungin San Josén liikenne on ruuhkautunut pahoin viime vuosina, öljykriisistä huolimatta.

Liikenne rataosuudella loppui järistykseen, ja raiteiden tuho on viimeistelty ilkivallalla. Radanvarren asukkaat ovat irrottaneet aikoinaan kansallisena ylpeytenä tunnetun kulkuväylän ratakiskoja, ja myynet ne rahapulassaan paikallisen terästehtaan raaka-aineeksi. Nykyisin varastelu on kuitenkin saatu kuriin suurilla sakoilla uhkaamalla.

Elvytettiinpä raideliikenne pääkaupungin, pääkaupunkiseudun tai koko valtion tasolla, Costa Rica näyttää hyvää esimerkkiä liikenteen aiheuttaman ympäristökuormituksen suunnitelmallisesta vähentämisestä. Polttoainelaskun pienenemistä sopii kuitenkin epäillä niin kauan kuin rataverkko on sähköistämätön. Nykyisen kaluston käytössä joudutaan siksi toistaiseksi turvautumaan dieselöljyyn.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2006