Fernando Couton johtama Ndjira on Mosambikin suurin kustannusyhtiö. Yhdeksän vuoden aikana se on julkaissut satakunta kirjaa.

Iltapäivä on Mosambikin pääkaupungissa Maputossa aina ruuhkainen. Kadut täyttyvät autoista, kadunvarret ihmisistä. Oikeastaan ruuhka on alkanut jo aamuseitsemältä ja jatkuu iltamyöhään.

Aivan Suomen ja Ruotsin yhteisen suurlähetystörakennuksen vieressä, Tansanian entisen sosialistipresidentin mukaan nimetyn pääkadun Avenida Julius Nyereren varrella olevassa kirjakaupassa on kuitenkin rauhallista.

Ulkona on ruuhka, Mabuko-kirjakaupassa ei.Mabuko-kauppa on jämptisti järjestyksessä kuin pienikokoinen Akateeminen kirjakauppa. Näyttävästi esille asetetut ruokakirjat lupaavat johdattaa portugalilaisen keittiön saloihin, myös joogaa ja terveydenhoitoa käsittelevät kirjat ovat tuontitavaraa – tummaihoisia ei kansissa venyttele. Pöydälle pinotuista kirjoista löytyy Christian Jacqia ja Patricia Cornwellin dekkareita, Bridget Jonesia ja Pikku prinssiä.

Muutaman korttelin päässä kohoavasta fiinistä Polana Shopping Centeristä löytyy toinen Mosambikin puolesta tusinasta kirjakaupasta. Akvaarion oloisessa liikkeessä on kaksi ihmistä, myyjiä molemmat.

Kirjojen myyminen ei ole tässä maassa kannattava bisnes. Ja kun alle viisi prosenttia kirjamyymälöiden nimikkeistä on kustannettu Mosambikissa, kustannustoiminnan saattaminen voitolliseksi on vielä hankalampaa: Mosambikissa on käytännössä neljä kustantamoa, ja ne julkaisevat parikymmentä kirjaa vuodessa.

Vertailun vuoksi, Suomessa julkaistaan vuosittain reilut 10 000 kirjaa. Suomi lukeutuu huippumaihin, sillä väkilukuun suhteutettuna vain Islanti, Tanska ja Sveitsi julkaisevat enemmän nimikkeitä. Mosambikissa lukutaitoisia on vain 40 prosenttia kansasta, ja vaikka Mosambikissa puhutuista lähes 30 kielestä yli puolella on kirjoitusjärjestelmä, kirjoja julkaistaan käytännössä ainoastaan portugaliksi. Se on maan virallinen kieli, mutta äidinkielenään sitä puhuu vain joka kymmenes.

Ja vielä yksi merkittävä ero: siinä missä Mosambikin olemattomille markkinoille tuotetaan tullitta kirjoja Brasiliasta ja Portugalista, Suomeen ei suomenkielistä kirjallisuutta tuontitavarana tule.

Sokeeraava tulos

Muutama vuosikymmen sitten esteitä kirjojen kustantamiselle syntyi jopa paperin hankkimisesta. Nykyään materiaaleja ja tekniikkaa löytyy mutta ostajia ei.

Kirjailijaliitto teetti taannoin tutkimuksen siitä, kuinka monella mosambikilaisella on varaa ostaa säännöllisesti kirjoja. Tulos oli sokeeraava: silloisesta 16 miljoonasta mosambikilaisesta vain 400:lla. Vaikka tutkimus on kymmenen vuotta vanha, ei tilanne Mosambikissa ole juuri kohentunut, päinvastoin.

”Viime vuosi oli myynnin kannalta todella huono, koska raha on menettänyt arvoaan ja ihmisillä on vaikeuksia saada ostettua edes ruokaa”, sanoo Fernando Couto.

Kustannusyhtiö Ndjiran eteläeurooppalaiseen tyyliin rakennettu talo Avenida Ho Chi Minhillä on kivikeskustan betonikerrostalojen lomassa komea. Mosambikin suurimmaksi kustantamoksi toimisto on varsin vaatimaton.

Toimitusjohtaja Couton pelkistetyssä työhuoneessa on pöydän lisäksi kaksi hyllyllistä kirjoja. Kahteen hyllyyn mahtuukin hyvin kymmenisen kappaletta kutakin Ndjiran kustantamaa kirjaa, sillä nimikkeitä on kertynyt yhdeksässä vuodessa satakunta.

Kolme henkeä työllistävä Ndjira on portugalilaisen Editorial Caminhon tytäryhtiö. Caminho omistaa Ndjirasta 70 prosenttia, Fernando Couto 10 prosenttia ja hänen poikansa, kirjailija Mia Couto loput 20 prosenttia.

”Aloitimme Caminhon kanssa niin, että he lähettivät kirjoja ja me myimme ne täällä. Sittemmin olemme yrittäneet olla itsenäisiä ja harjoittaa myös omaa toimintaa, mutta se on ollut hankalaa”, Fernando Couto kertoo.

Normaali painos on 300 kappaletta, ja jos kirjalle saadaan sponsori, painos voi kohota 600:een. Koulukirjoja toki tarvitaan köyhässäkin maassa, mutta nämä markkinat ovat kolmen kansainvälisen yhtiön hallinnassa.

”Se on monimutkaista, enkä halua tietää siitä yhtään mitään”, Couto puistelee päätään tuohtuneena.

Opetusministeriö valitsee toimittajat tarjousten perusteella, eikä paikallisilla ole käytännössä kilpailussa mahdollisuuksia.

Raha ei suurin syy

Toinen Mosambikin neljästä kustantamosta, Maguezo Editores, perustettiin niin ikään vuonna 1997.

”Siihen aikaan minulla oli suuria suunnitelmia Mosambikin historiaa käsittelevän kahdeksanosaisen kirjasarjan julkaisemisesta”, muistelee Joaquim Salvador, toinen Maguezo Editoresin omistajista ja sen ainoa työntekijä. ”Mutta se oli pelkkä toiveajattelua, sillä sellainen projekti vaatii yhteistyötä kotimaisten ja ulkomaisten historioitsijoiden kanssa, eikä sellaiseen yksinkertaisesti löytynyt rahaa.”

Päätyönään Salvador toimii kielikoulun johtajana. Maguezo Editores julkaisee yhteiskuntatieteitä käsitteleviä kirjoja muutaman nimikkeen vuodessa, joskin tuorein julkaisu on vuodelta 2004. Painokset eivät ole 200-300:a suurempia.

”Kun kirjakaupat kuulevat uudesta kirjasta, ne pyytävät lähettämään sitä viisi kappaletta ja katsovat sitten, mitä tapahtuu”, Salvador huokaa.

Vaikka asiakkaiden ostovoima on pieni, Salvador ei usko rahan olevan suurin syy kirjojen olemattomaan menekkiin.

”Ongelma on, että ihmiset eivät osta kirjoja, eivät yhtään. Jos heillä on vähän rahaa, he ostavat oluen, eivät kirjaa tai lehteä.”

Salvador uskoo, että kiinnostus lukemista kohtaan on kadoksissa, koska parin vuosikymmenen ajan kommunistihallitus salli vain Moskovasta tuodun ”edistyksellisen kirjallisuuden”.

”Se oli täyttä roskaa, kukaan ei lukenut sitä. Nyt meillä on kaksi sukupolvea, joilla ei ole ollut mahdollisuutta lukea kirjoja.”

Salvadorin mielestä ihmiset pitäisi saada kiinnostumaan lukemisesta lehtien kautta. Tällä hetkellä Mosambikin suurimman sanomalehden Notíciasin levikki on noin 15 000. Siitä 85-90 prosenttia menee pääkaupunki Maputon alueelle – mielenkiintoista sinänsä, että myös sähkö, juokseva vesi ja esimerkiksi kännykät jakautuvat Mosambikin kartalle samassa suhteessa.

”Sanomalehtiä pitäisi tehdä Maputon ulkopuolella ja paikallisista asioista. Nyt ihmisille eri puolilla maata yritetään myydä maputolaisten asioita ja ajatuksia.”

Arvokas perintö

Raha puuttuu. Kiinnostus puuttuu. Mutta miksi kirjallisuuden pitäisikään mosambikilaisia kiinnostaa?

Mosambikin tunnetuin kirjailija Mia Couto muistuttaa, ettei kyse ole vain haluttomuudesta lukea: afrikkalaisessa kulttuurissa paino on perinteisesti ollut suullisessa perinteessä.

”Ei ole kyse vain siitä, että lapset opetetaan koulussa lukemaan. Kyseessä on syvällinen ero, sillä suullisen ja kirjoitetun tradition maailmoissa pätee erilainen logiikka. Tämä siirtyminen pitää tehdä niin, ettei kadoteta suulliseen traditioon liittyvää arvokasta perintöä.”

Ennen 1900-luvun puoliväliä Mosambikissa ei ollut julkaistu kuin muutamia yksittäisiä kaunokirjallisia tekstejä. Romaani oli ulkomailta tuotu kirjallisuudenlaji, ja kolonialismin aikaa hallitsi runous, sillä sitä oli nopea kirjoittaa ja levittää ja sillä oli helpompi harhauttaa sensuuria. Maaseutukylissä syntynyttä runoutta voidaan pitää eräänlaisena suullisen perinteen jatkeena: runoja laulettiin afrikkalaisilla kielillä, ja niillä oli selkeä ja suora ulkoasu.

Toisin kuin Angolassa, itsenäistyminen ei synnyttänyt Mosambikissa kirjallista räjähdystä, sillä valkoisten paettua maasta jäljelle jäi lähes täydellinen lukutaidottomuus. Osasyynä oli myös ainoan sallitun puolueen, sosialistisen Frelimon kulttuuripolitiikka, joka suosi perinnäisempinä pidettyjä taidemuotoja – tanssia, musiikkia, laulua ja kuvataidetta.

Entä tulevaisuus?

Vielä yksi vertaus Suomeen: Nimenomaan kielen ja kirjallisuuden kautta alkoi Suomen kansallinen herääminen 1800-luvulla. Suomalaisten oli seistävä yhtenä rintamana sortajaa vastaan.

Sortajaa vastaan joutuivat taistelemaan myös mosambikilaiset, mutta kymmenistä etnisistä ryhmistä muodostuvassa maassa tukea ei antanut kieli saati kirjallisuus. Portugalilaisia useimmat afrikkalaiset tapasivat vain maksaessaan veroja, tehdessään pakkotyötä tai joutuessaan luovuttamaan maansa. Ei siis ole yllättävää, että maaseudulla vieroksuttiin portugalilaista kulttuuria.

Sekä Fernando Couto että Joaquim Salvador ovat yhtä mieltä, että kirjoja pitäisi julkaista myös muilla kielillä kuin portugaliksi. Mutta kun Ndjiran kokeilumielessä julkaisema shanganankielinen kirja myi kokonaiset 12 kappaletta, yhtälö ei yksinkertaisesti toimi.

Menestystarinat ovat mosambikilaisella kustannusalalla toistaiseksi kirjoittamatta. Entä miltä näyttää tulevaisuus?

”Ei alkuunkaan valoisalta”, Salvador toteaa. ”Nada brilhante.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2006