On monia tapoja matkustaa Mwanzasta Bukobaan Victoriajärven länsirannalle. Modernit pika-alukset suihkivat vettä vain neljä tuntia, niin ollaan jo perillä. Päivittäinen lentoyhteyskin on, vaikka lentoyhtiön nimi Precision Air osoittaakin hyvää ironian tajua. Seikkailijamatkailija arvostaa Mwanzan ja Bukoban välisen maantien kehnoutta ja mahdollisuutta joutua maantierosvojen uhriksi – Kongon rauhattoman itäosan läheisyydestä johtuen alueella on paljon laittomia aseita.
Romantiikkaan taipuvainen ja hötkyilylle nenäänsä nyrpistävää matkalainen valitsee hitaan ja tunnelmallisen M/V Victoria -aluksen. Höyrylaiva on kulkenut näillä vesillä jo yli 50 vuotta lukuun ottamatta lyhyttä aikaa, jonka se toimi ravintolana Kisumussa Kenian puolella ja muutaman vuoden kunnostustaukoa 2000-luvun taitteessa. Järviseudun asukkaat rakastavat parhaat päivänsä nähnyttä laivaa, jota he nimittävät swahilinkielisellä nimellä ”Meli”.
Kolme kertaa viikossa iltayhdeksältä – tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin – M/V Victoria tööttää ilmoille tutun merkkiäänensä, josta mattimyöhäiset tietävät, että on aika nousta laivaan. Matka kohti Bukobaa alkaa iltakymmeneltä. Perille saavutaan seuraavana aamuna seitsemältä. Lippuja voi varata myös etukäteen, mutta yleensä niitä saa vielä satamasta lähtöpäivän aamuna. Herkkusuun ei pidä silloin ohittaa aluetta sataman liepeillä, jossa naiset myyvät aamulla paistamiaan munkkeja ja tuoretta hedelmämehua.
Mwanza on Tansanian toiseksi suurin kaupunki ja Victoriajärven tärkein satama. Monia tavaroita saa Mwanzasta halvemmalla kuin Bukobasta, joten laivan kansi lastataan täyteen lautoja, 50 kilon riisisäkkejä, valtavia banaaniterttuja ja maaliämpäreitä. Liukkaasti liikkuvat kantajat pujottelevat laivaan jonottavien matkustajien joukossa.
M/V Victorian matkaa varjostaa vieläkin sen sisaraluksen M/V Bukoban turma toukokuussa 1996. M/V Bukoba upposi vain 30 merimailin päähän määränpäästään Mwanzasta. Arviolta 800 ihmistä hukkui. Victoria on kuitenkin isompi, joten ehkä tähän laivaan saa laillisesti päästää näin paljon ihmisiä, mietin ohimennen. Pelastusliivejä ei näy missään, mutta hyväksi havaitsemani Scarlett O’Hara -metodi toimii: ”en ajattele sitä nyt, ajattelen sitä huomenna”. Ikävien ajatusten sivuuttaminen on helppoa turistille. Alueen asukkaat, jotka menettivät haverissa läheisiään, välttivät kalan syömistä vuosikaudet onnettomuuden jälkeen, koska kalojen kerrottiin syöneen laivan hylkyyn jääneitä uhreja.
Matkustan yksin, joten nössöilen ja ostan ensimmäisen luokan hyttipaikan. Tarjolla olisi ollut toista luokkaa sekä makuu- että istumapaikalla, ja tietenkin kolmannen luokan lippuja, joiden haltijoilla on kovin ahtaat oltavat laivan kannen alla. Niin snobi en kuitenkaan ole, että odottaisin laivaan pääsyä ensimmäisen luokan matkustajille varatussa erillisessä odotushuoneessa. Pimeässä erottuva valkoinen naamani on ainoa laatuaan laiturilla ja herättää riemastusta muissa matkustajissa. Toivotamme toisillemme hyvää matkaa.
Matkustajaluettelon mukaan minulla on hyttitoveri, mutta hän ei tulekaan laivaan. Purseri antaa minulle avaimen. Kun yritän lukita oven, koko lukko kahvoineen päivineen irtoaa käteeni.
Hytti on vaatimaton mutta siisti, ja lakanat ovat puhtaat. Erillinen vessa ja suihku sijaitsevat käytävällä. Ennen lähtöä käytävällä parveilee kaupustelijoita, jotka myyvät kaikkea cashew-pähkinöistä krääsään. Liikemiehet ostavat leikkikännyköitä lapsilleen. Minä ostan sanomalehden lehdenmyyjäpojalta ennen kuin hän ehtii hypätä pois laivasta ja menen vielä kannelle nuuskimaan Afrikan yöilmaa. Jos voisin toivoa jotain, se olisi hiukan lisää valoa, jotta voisin nähdä Victoriajärven koko kauneudessaan.
Käyn ostamassa laivan ravintolasta samosan ja vettä ja kiipeän yläsänkyyn. Toiveeni toteutuu seuraavana aamuna, sillä hyvin nukutun yön jälkeen herään jo viideltä laivan saapuessa Kemondo Bayhin.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2006