Keskimatkojen juoksija Wilson Kirwa asuu Lahdessa, treenaa, opiskelee ja valmentaa.”Olen kertonut afrikkalaisia satuja suomalaisille lapsille. Olen käynyt kertomassa niitä päiväkodeissa ja kouluissa. Lapset kuuntelevat satuja yhtä lumoutuneina kuin minä niitä aikoinaan kuuntelin pienenä poikana. Satukirjan ansiosta kaikki voivat lukea, millaisten kertomusten kanssa olen kulkenut pitkän matkan Afrikasta Suomeen. Haluan ihmisten tietävän, millaisten kertomusten kanssa olen elänyt, jaksanut ja pärjännyt.”

Näin juoksija Wilson Kirwa johdattelee Amani-aasi ja sisäinen kauneus -kirjansa lukijan afrikkalaisten satujen maailmaan. Kokoelma sisältää opettavaisia ja veijarimaisia eläinsatuja, jotka on sovitettu nykyajan henkeen. Tarinat leijonasta, seeprasta, Amani-aasista, hyeenasta ja kirahvista kertovat hyvyydestä ja toisten auttamisesta, ja toimivat hyvänä välineenä kansainvälisyys- ja suvaitsevaisuuskasvatukseen.

Löylyt kärvensivät

Kirwa kuului kikujujen hallitsemassa Keniassa kalenjinin heimon nandi-klaaniin. Nuori kenialainen tuli Suomeen ensimmäistä kertaa suomalaisten ystäviensä kutsumana. Lahjakkaan juoksijan taidot huomattiin pian, ja 22-vuotias Kirwa otettiin ammattimaisen valmennuksen piiriin Porin Tarmossa. Vuoden kuluttua hän jo edusti Suomen maajoukkueessa 10 000 metrin matkalla.

Nyt 30-vuotiaana Wilson Kirwa ei tunne itseään vielä vanhaksi juoksijana vaan toteaa, että kestävyysmatkalla tarvitaan iän tuomaa kokemusta. Miehellä on monta rautaa tulessa ja meneillään myös valmentajan opinnot. Kirwa ohjaakin mielellään lapsia. Hän on suosittu lasten ja nuorten urheiluvalmentaja, myös mukana kannustamassa ja jakamassa palkintoja urheilutapahtumissa Hangosta Utsjoelle.

Urheilu, harjoitusleirit ja edustaminen vievät miestä ympäri maailmaa 7-8 kuukaudeksi vuodesta. Kirwa asuu Lahdessa kanadalaisen vaimonsa kanssa. Perheeseen kuuluu myös sileäkarvainen noutaja. Vaikka Wilson pitää kovasti lapsista, niiden aika on vasta kun aktiiviurheilijan ura on ohi. ”Lapset ovat jatkumo ja siunaus elämässämme”, hän huomauttaa.

Kirwa kertoo hauskasti alkuaikojen kulttuurishokista Suomessa, kun kaikki oli niin erilaista. Pohjoisen ihmiset näyttivät toinen toistensa kaltaisilta, ruoka oli erilaista, saunan löylyt kärvensivät ja koiratkin pidettiin täällä sisällä. Pikkuhiljaa Wilson opetteli kielen tv:stä sekä keskusteluissa ihmisten kanssa ja alkoi sopeutua. Julkisuus on kohdellut häntä positiivisesti. Kirwa tunnetaan kaikkialla, ja joka paikassa häntä tervehditään ystävällisesti.

Mielikuvitus laukkasi

Kirwalla on rikas mielikuvitus. Ihmiset eivät aina usko hänen tarinoitaan, ja usein hän pilaileekin ihmisten kustannuksella. Iloinen tarinankertoja sorauttaa komeasti r-kirjaimen, mikä saa sanat kuulostamaan voimasanoilta.

Wilson on kuullut kertomansa tarinat pikkupoikana isovanhemmiltaan ja isältään. ”Asuimme savimajoissa, yhdessä huoneessa asuivat isoäiti ja isoisä, toisessa huoneessa nukuimme me, perheen 21 lasta. Kolmannessa huoneessa nukkuivat vuohet ja lampaat turvassa villieläimiltä. Joskus vuohi erehtyi huoneesta ja tuli meidän viereemme nukkumaan. Se oli meistä hauskaa, mutta aamulla koulussa haisimme vuohelta.”

Wilson kertoo satujen lumonneen hänet lapsena niin, ettei koulunkäynnistä tahtonut tulla mitään. Isosisko laittoi Wilsonin kuriin ja järjestykseen kysymällä: ”Oletko tyhmä, kun et osaa kirjoittaa, et lukea, et laskea?” Lisäksi tuli selkäsauna koulun johtajaopettajalta, joka oli sukulainen. Löylytys auttoi, ja poika oppi lukemaan, laskemaan ja kirjoittamaan. Nyt Wilson kannustaa toki lukemaan ja kertomaan satuja mutta myös tekemään kotiläksyt.

Wilson alkoi muistella lapsuutensa tarinoita ja keksiä uusia ulkomailla juoksukilpailujen lepohetkinä, pitkien hotelliasumisten ja matkojen ratoksi. Hän nauhoitti tarinoita kuuden vuoden ajan.

Suomessa Kirwa pystyi toteuttamaan unelmansa juoksemisesta, kun hän tuli aikanaan kolme paitaa kassissaan Keniasta. Kirwa kokee, että koko kansa on ollut häntä kannustamassa, että suomalaiset ovat antaneet hänelle mahdollisuuden, ja nyt hän puolestaan toivoo voivansa antaa jotain takaisin eli nämä ihmeen ihanat ja opettavaiset tarinat.

Wilson kertoo ajattelevansa satuja myös juostessaan kilpaa. ”Kuvittelen olevani leijona. Tunnen kuinka voimani kasvavat. Olen leijona, eikä minua jännitä enää yhtään.” Tämä kuulostaa huippu-urheilijan mielikuvaharjoitukselta tai nykyisin koulussa harrastettavalta lapsia vahvistavalta voimaeläinharjoittelulta. Aivan kuin muinaiset klaanieläimemme tekisivät paluuta vai ovatko ne koskaan olleetkaan kaikilta kadoksissa?

Rauhan aasi potkaisi

Miksi Kirwa on valinnut aasin satukirjansa päähahmoksi? ”Viattomuus on eläinten ominaisuus. Ihminen toki älykkäämpänä käyttää eläimiä hyväkseen, mutta eläimet ovat usein paljon älykkäämpiä kuin tahdomme uskoa. Aasi on rauhanomainen eläin, joka ottaa kantaakseen suuren taakan. Kun se sanoo kiitos, se potkaisee. ”

Onko se onnenpotku vai kirpaiseva huomautus jostakin tarpeellisesta, sitä Kirwa ei kerro. Swahilin ’amani’ tarkoittaa rauhaa. Opettavaiset tarinat Wilson tahtoo kertoa, ”etteivät nuoret eksyisi tieltä”.

Kulttuuri ja traditio jatkuvat kertomusten kautta vanhempien ja nuorempien välillä. Suullisen perinteen jatkumo on Afrikassakin katkeamassa sähköisen viestinnän ja sanomalehtien myötä. Nuoret eivät enää kuuntele vanhusten tarinoita. Wilsonin mielestä kulttuurin perinteistä seuraa tietoa ja terveyttä, joilla luodaan pohja oppimiselle niin Afrikassa kuin Suomessakin.

Wilsonin lapsuudessa kaikki kylän vanhukset olivat kaikkien lasten isoäitejä ja isoisiä. Hän kiteyttääkin: ” I am because we are, since we are therefore I am.”

Ehkä tulevaisuus vetää Kirwan politiikkaan? Keskustelutuokiomme päätteeksi Wilson lainaa arkkipiispa Desmond Tutun kuuluisaa kaskua: ”Kun valkoinen mies tuli Raamatun kanssa maahamme, opimme rukoilemaan. Rukouksen jälkeen avasimme silmämme: heillä oli maa ja meillä Raamattu.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2006