Alkuvuodesta televisiossa nähtiin kuvia mutavyöryistä, jotka surmasivat Filippiineillä lähes tuhat ihmistä Filippiineillä pyyhkien tieltään kokonaisia kyliä. Se saattoi näyttää luonnonkatastrofilta, mutta sitä se ei ollut. Filippiinit on pitkään hakannut paljaaksi luonnonmetsiään vientiä varten. Puut ovat päätyneet syömäpuikoiksi ja vessanistuimiksi naapurimaihin.
Kun vuorilla ei ole enää suojaavaa metsäpeitettä, pienikin sademäärän lisäys aiheuttaa säännöllisesti mutavyöryjä. Eikä Filippiinit ole poikkeus. Niin kauan kuin kehitysmaiden vienti on riippuvainen luonnonvaroista, tällaiset ihmisen alkuun panemat luonnontuhot yleistyvät.
Esimerkiksi Ghanan hallitus on myöntänyt ulkomaisille kaivosyhtiöille luvan aloittaa avolouhinta luonnonmetsissä. Jotta päästäisiin käsiksi maassa olevaan kultaan, laajat alueet on raivattava puhtaaksi kasvillisuudesta. Ghanan sademetsien pinta-ala on kutistunut jo alle kuuteen prosenttiin alkuperäisestä.
Useimmat Ghanassa toimivat ulkomaiset kaivosyhtiöt eivät ole piitanneet jälkiensä siistimisestä tai ympäristön maisemoinnista. Esimerkiksi kanadalainen yhtiö Bonte Mines yksinkertaisesti livahti äskettäin ulos maasta 25 vuoden toiminnan jälkeen pulittamatta senttiäkään jättämiensä ympäristötuhojen korjaamiseen.
Indonesian hallitus on puolestaan solminut Kiinan kanssa 7 miljardin dollarin investointisopimuksen, joka koskee puunkorjuuta Borneon saaren trooppisissa sademetsissä. Sademetsien puusta valmistetaan huonekaluja ja parketteja Kiinan kasvavalle keskiluokalle. Borneota kutsutaan usein Kaakkois-Aasian keuhkoiksi, mutta nyt sademetsät aiotaan korvata öljypalmuviljelmillä. Kehittyneiden maiden markkinoilla on kova kysyntä palmuöljystä, joka on saippuan ja huulirasvan raaka-aine.
Ympäristökustannukset mukaan hintaan
Kaiken takana on taloudellinen malli, jonka mukaan puulla tai kullalla ei ole arvoa, ennen kuin ne on louhittu tai kaadettu ja jalostettu käyttötavaraksi.
Maailmanpankki arvioi tuoreessa tutkimuksessaan kansakuntien kokonaisvarallisuutta. Pankin määritelmän mukaan kansakunnan varallisuuteen kuuluu luonnonpääoma – mineraalit, metsät ja maaperä – sekä aineeton varallisuus, joka tarkoittaa inhimillistä pääomaa ja instituutioiden laatua. Tutkimuksessa arvioidaan 120 maan aineellisen ja aineettoman varallisuuden rahallinen arvo.
Ei ole yllätys, että teollisuusmaat komeilevat listan kärjessä aineettoman pääomansa runsauden ansiosta. Kehitysmaat pitävät perää, koska halvemmiksi arvioidut luonnonvarat ovat niiden tärkein varallisuuslaji.
Kehitysmaat ovat yrittäneet turhaan vuosikymmeniä rimpuilla irti köyhyydestä viennin avulla, mutta luonnonvarojen alhaisen hinnan takia vienti ei nykyisessä talousjärjestelmässä tuota tarpeeksi. Kuitenkin raaka-aineiden hinnat ovat alhaiset vain siksi, että tuotannon ympäristökustannukset eivät sisälly niihin. Vaikka Maailmanpankki valittaa luonnonvarojen hyödyntämisen aiheuttamaa tuhoa, se ei tarjoa käytännön ratkaisuja.
Jos ympäristön arvo sisällytettäisiin raaka-aineiden hintoihin, heijastaisivat luonnonvarojen hinnat paremmin raaka-aineiden kuten puun, kullan tai öljyn todellista arvoa. Samalla korkeampi hinta suitsisi tuhlailevaa kulutusta. Mahdollisuus käyttää luonnonvaroja lainojen tai investointien vakuutena voisi myös parantaa kehitysmaiden asemaa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 6-7/2006