Muuttaessani Sambian eteläprovinssiin keväällä 2004 olin valmistautunut taittamaan päivittäin kymmenen kilometrin matkan maatilaltamme kaupunkiin ja takaisin. Aikeenani oli toteuttaa kulttuurintutkimusprojekti tonga-kansan parissa ja työskennellä samalla paikallisessa museossa.
Sambialaiset ovat ihailtavan kärsivällisiä matkanteon suhteen. Odottaminen on itsestäänselvyys, ja matkan etenemisen epävarmuus kuuluu asiaan. Yleinen käytäntö lyhyillä matkoilla on liftata tien poskessa kunnes paikallinen autoilija pysähtyy ja poimii matkalaisen kyytiinsä.
Ensimmäinen reissuni läheiseen Choman kaupunkiin oli tapahtumarikas, sillä autoja ei matkalla näkynyt. Oli sunnuntai, lepopäivä. Ensimmäinen ohikulkeva menopeli oli polkupyörä. Hilpeänä vinkkasin sitä polkevalle nuorelle miehelle. Hän otti minut kyytiinsä ilomielin ja matka sujui mukavan leppoisasti rauhallisella tiellä. Saimme osaksemme useita ilahtuneita huutoja: Mukuwa! Valkea eurooppalainen!
Kuskini röyhisteli rintaansa, sillä tänään nimenomaan hän oli se Big Man, joka nähtiin kanssani. Hän voisi nyt kertoa kavereilleen tarinan siitä, kuinka hän tutustui valkoihoiseen neitoon aamuvarhaisella. Olin kuitenkin huhuja vikkelämpi ja hyppäsin pyörän selästä, kiitin nuorukaista ja jatkoin loppumatkan kävellen.
Vaikka kyyti kaupunkiin löytyikin poikkeuksetta helposti, en halunnut olla riippuvainen onnesta. Niinpä eräänä päivänä marssin paikalliseen sekatavarakauppaan, josta sai saippuan, ruokatarpeiden, rakennusmateriaalien, vaatteiden ja lannoitteiden lisäksi myös polkupyöriä. Minulle löytyikin uutuuttaan hohtava kiinalainen polkupyörä.
Iloisena läksin ensimmäiselle kotimatkalle, joka eteni ohikulkijoiden hihkaisujen säestämänä: Mukuwa pyörän selässä! Nainen, joka osaa pyöräillä! Yllättäen roolini oli muuttunut. Olin kulkuneuvon omistaja, en kulkija vailla kyytiä.
Kulkuneuvon omistajana muutuin itse kyyditsijäksi. Aina kun mahdollista, kuljetin ihmisiä pyöräni tarakalla, kunnes eräänä päivänä pyöräni heikkolaatuinen takakumi antoi periksi ja jouduin työntämään pyörän loppumatkan kotiin. Tästä alkoi loputon työ pyörän parissa. Onneksi naapurissamme asui avuliaita nuorukaisia, jotka auttoivat minua pyörän huoltotoimissa aamuisin. Tarpeen mukaan he pumppasivat ilmaa renkaisiin tai kiristivät löystyneitä muttereita. Myös työpaikkani portinvartija otti tehtäväkseen varmistaa, että polkupyöräni oli aina ajokunnossa kotiin lähtiessäni. En koskaan jäänyt auttajaa vaille.
Pikkuhiljaa kuitenkin sain tarpeekseni, sillä huoltotoimista oli tullut yksi pakollisista aamutoimistani. Päätin myydä pyörän ja aloittaa sinnikkään kävelyharrastuksen.
Myin pyöräni Leolle, yhdelle naapurinpojista. Olin iloinen siitä, että Leon oli näin mahdollista toteuttaa yksi suurimmista unelmistaan – olla pyörän omistaja! Hän pyöräili hellyttävän näköisenä, leuka korkealla silkasta ylpeydestä.
Leon pienet kaupankäyntihankkeet vilkastuivat, sillä kerran viikossa hän osti 50 kilon säkillisen hiiltä, sitoi sen tarakalleen ja vei sen kaupunkiin myytäväksi. Hänestä tuli myös keskeinen henkilö hätätapauksissa, jolloin piti päästä pikaisesti kaupunkiin hakemaan lääkettä tai vierailemaan sairaan sukulaisen luona.
Pyörän omistaminen on iso asia Sambiassa. Useille se jää pelkäksi unelmaksi. Sen hankinta vaatii sinnikästä säästämistä, ja polkupyörän omistajaa kunnioitetaankin huomattavasti. Sambiassa matkaaja liikkuu sen mukaan, kuinka rahavarat sallivat. Nopeasti liikkuvat ne, joilla on varaa. Maalla tapaan usein ihmisiä, jotka kävelevät sitkeästi pitkiäkin matkoja asiasta turhaa meteliä pitämättä, jos matkanteko on välttämättömyys.
Naapurimaassa Tansaniassa toimii naisten projekti Kali Mata Ki Jai, jonka yhtenä tavoitteena on mahdollistaa naisten pyöräily. Veden ja polttopuiden hankinta helpottuu suuresti. Niinkin yksinkertaisella asialla kuin polkupyörällä voi olla yllättävän kauaskantoiset vaikutukset.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 8/2006