Kuka kansalaisia kaipaa? Mikä on kansalaisjärjestöjen tuoma lisäarvo poliittiselle järjestelmälle?

Nämä kysymykset ponnahtivat mieleeni (jälleen kerran), kun lueskelin haastattelututkimusta, jonka Kepa teetätti oman työnsä tuloksista.

Kepa pyrkii vaikuttamaan hallituksen politiikkaan (eli suomeksi lobbaamaan), jotta Suomi ottaisi paremmin huomioon köyhien maiden köyhien ihmisten tarpeita ulkopolitiikassaan.

Kepassa lobbaamista harrastaa viiden hengen tiimi, joka ideoi viime keväänä muun muassa Pahvi-Eeron, kun ministeri-Eero kieltäytyi ottamasta järjestöjen vetoomusta vastaan. Tämän kaltaisilla tempauksilla ja kampanjoilla Kepa pyrkii herättämään keskustelua Suomen roolista globaalin köyhyyden poistamisessa. Ja tietenkin myös kasvattamaan tätä roolia.

Kyselyn perusteella poliitikot ovat ilahduttavan hyvin oivaltaneet tämän työn merkityksen. Kautta koko selvityksen välittyy kansanedustajien arvostus järjestöjen yhteydenottoja kohtaan. Niistä on kansanedustajien mukaan jopa apua heidän omassa työssään

Tämä tietysti ilahduttaa järjestökenttää. Omasta mielestämme me teemme päättäjille tai vaikka yrityksille ilmaista markkinatutkimusta ja mielipidegallupia 12 kuukautta vuodessa. Ruohonjuurikontaktien ansiosta järjestöt tuntevat uudet trendit ja kansalaisten aivoitukset vuosia ennen kuin ne tavoittavat valtamedian huomion. Ja meidän velvollisuutemme on saattaa nämä aivoitukset päättäjien tietoon kaikin mahdollisin keinoin.

Mutta kaikkialla tätä tietoon saattamista ei näytetä suuresti arvostettavan. Virkahenkilöiden asenteet eivät tunnu tsaarin ajoista sanottavammin muuttuneen.

On täysin ymmärrettävää, että tietystä, tarkoin rajatusta erityisalueesta vastuussa oleva virkaihminen ulko-, valtiovarain- tai maa- ja metsätalousministeriössä ei halua käydä järjestöjen kanssa poliittista tai periaatteellista keskustelua kehityksen suunnasta.

Mutta sen sijaan en ymmärrä, mitä ajattelee ihminen, joka pitää ongelmallisena sitä, että järjestöt ovat hänen kanssaan eri mieltä. Erityisen ongelmallisena nämä ministeriöiden asiantuntijat pitävät sitä, että järjestöt matkaavat kansainväliseen konferenssiin osana Suomen virallista delegaatiota ja uskaltavat siellä olla eri mieltä Suomen linjauksista tai arvostella hallituksen toimintaa.

Ja kun me kuvittelemme, että meistä on suurin apu silloin, kun me olemme mahdollisimman hankalia ja erimielisiä. Eli silloin, kun tuomme keskusteluun vanhoista protokollista poikkeavia näkemyksiä. Veronmaksajilta saadun lentolipun hinta on tuoda keskusteluun mahdollisimman aktiivisesti niitä näkemyksiä, joita väitämme edustavamme. Miksi olla mukana, jos ei ole mitään sanottavaa?

Mutta ilmeisesti ministeriöissä kaivataan jonkinlaisia virallisia hymistelijöitä, jotka tuovat valtiovallan suhailulle sen kaipaamaa legitimiteettiä eli kansalaisten (näennäistä) hyväksyntää.

Toisenlaisia ääniä ei siis kaivata. Ehkä huippuunsa viritetty asiantuntijademokratia toimii ihan hyvin ilman kansaakin?

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2006