Täysi lasillinen punaviiniä kaatuu syliini, mutta en kehtaa valittaa. Tunnen itseni muutenkin etuoikeutetuksi poroporvariksi. Mombasasta Nairobiin matkalla oleva matkustajajuna on juuri pysähtynyt äkisti yhdelle monista asemista. Junan loppupäässä, kolmosluokassa, matkustajat vaihtuvat, mutta minun vaununi nauttii rauhallisesti illallista. Asemarakennuksenkin näemme ykkösluokasta vain, jos oikein kurkotamme ikkunasta.
Illallinen, aamiainen ja peti kahden hengen makuuvaunussa kuuluvat noin 30 euroa maksavan lipun hintaan. Vaunun matkustajat ovat lähes poikkeuksetta länsimaisia turisteja. Paikalliset käyttävät kolmosluokkaa tai linja-autoa.
Kolme valkoisiin puuvillahousuihin ja -takkeihin pukeutunutta kenialaista tarjoilijaa kantaa pöytiin kalaa, kanaa, lammasta, vihanneksia, riisiä ja keitettyjä perunoita. Tunnelma on kuin sata vuotta sitten, kun britit rakensivat radan edistääkseen Afrikan kauppaa. Jälkiruoaksi on hedelmäsalaattia ja kahvia tai teetä. Me päätämme ystäväni kanssa surra matkamme päättymistä nauttimalla pullon viiniä. Se maksaa 9 euroa, mikä vastaa monen kenialaisen usean päivän palkkaa.
Kun lähes kaikki turistit ovat vetäytyneet yöpuulle, tarjoilijatkin pääsevät syömään. Jäämme vielä nauttimaan viiniämme ja pyydämme viereisessä pöydässä yksin istuvan tarjoilijan pöytäämme. 20-vuotias David on työskennellyt junassa kokki- ja tarjoilijaharjoittelijana jo vuoden päivät – palkatta. Rahaa hän saa lainaamalla ystäviltään tai Nairobissa asuvalta perheeltään. Hänen äitinsä on opettaja, sisaruksia on useampia. Minua hävettää entistä enemmän siemailla kallista punaviiniäni.
David sanoo, että harjoittelupaikka on hyvä, mutta oikea työpaikkakin olisi pian saatava, jos hän mielii naimisiin. Hän tahtoo perustaa suuren perheen merkiksi varakkuudesta. Mielellään yhtä suuren kuin isoisällä, jolla oli yhdeksän vaimoa. Davidin omalla isällä on vain yksi. Ajaudumme kiivaaseen keskusteluun siitä, miksi miehillä on oikeus useaan vaimoon, mutta meillä naisilla ei. David ei oikein ymmärrä näkökulmaamme.
Pian hän lähtee nukkumaan. Hänen on herättävä taas muutaman tunnin päästä valmistamaan meille aamiaista. Mekin vetäydymme yöpuulle. Pesemme hampaat, ihailemme hetken mustan maiseman yllä kirkkaina näkyviä tähtiä ja kömmimme hyttimme sänkyihin. Palvelija on käynyt petaamassa ne valmiiksi illallisen aikana.
Tasan kello kuusi käytävässä kumisee kongi aamiaisen merkiksi. Tarjolla on brittiläiseen tapaan teetä, paahtoleipää, paistettuja kananmunia, makkaraa, pekonia ja papuja. Juna pysähtelee lakkaamatta. Kolmosluokan matkustajat vaihtuvat.
Neljäntoista tunnin matkustuksen jälkeen vaunut pysähtyvät Nairobin asemalle. Nuori tarjoilija odottaa meitä laiturilla. Hän on vaihtanut valkoiset puuvillavaatteet farkkuihin ja huppariin ja toivottaa hyvää kotimatkaa. Sitten hän suunnistaa vapaapäiväkseen Nairobin slummiin tapaamaan perhettään. Minä ja ystäväni otamme taksin hotellin uima-altaalle, käymme manikyyrissä ja hurautamme vielä samana iltana lentokentälle. Mietin, onko kovin paljon sittenkään muuttunut sitten kolonialismin.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2006