Paulino Nunesin työpäivä kuluu päivystäen tikunakylien välistä radioviestintää.

”Museo Maguta, Museo Maguta, Otawari kutsuu!” Olemme vierailemassa kymmenen perheen asuttamassa Otawarin kylässä Brasiliassa. Kaupunkiin palatakseen täytyy ensin seikkailla kolme tuntia sivujoilla. Sen jälkeen päästään Amazonjoelle, jota pitkin matkaa on vastavirtaan jäljellä vielä 12 tuntia.

Yritämme saada yhteyttä radiolähettimellä kaupungissa toimivaan tikunamuseoon, joka toimii tiedonjaon keskuspisteenä; jospa he tietäisivät mahdollisesta venekyydistä. Radioaalloilla on ruuhkaa, mutta onnistumme saamaan yhteyden. Pian se kuitenkin katkeaa perulaisten rupatteluun isoäidin kuulumisista. Kylän päällikkö eli cacique, isäntämme Céu-do-Mar toteaa tämän olevan aivan normaalia.

”Tikunakylien välisessä radiokommunikaatiossa kaikki kylät käyttävät samaa taajuutta, joten tärkeämmätkin viestit hukkuvat joskus yleiseen keskustelun paljouteen.”

Tikunaintiaanit asuvat Amazonjoen varrella Perun, Brasilian ja Kolumbian kolmoisrajan ympäristössä. Tikunoita on yhteensä 35 000, mikä tekee heistä Brasilian suurimman alkuperäiskansan. Kylät ovat keskenään hyvin erilaisia. Osa yhteisöistä sijaitsee lähellä Benjamin Constantin, Tabatingan ja Letician kaupunkeja, ja kaupunkikulttuuri on vaikuttanut niihin vahvasti. Näissä kylissä on sähköt ja asukkaat puhuvat hyvin portugalia tai espanjaa.

Suurimpaan osaan kylistä pääsee kuitenkin vain veneellä Amazonjokea pitkin. Kaukaisimpiin kyliin matka saattaa jatkua vielä Amazonilta useita tunteja viidakon kapeita sivujokia pitkin. Kuivalla kaudella perille pääsee vain pienellä kanootilla. Näissä kylissä vain harva puhuu muita kieliä kuin tikunaa, ja elämä pyörii pitkälti metsästä ja joesta saatavan ravinnon avulla. Tämän lisäksi ihmiset viljelevät maniokkia, ruokabanaania ja hedelmiä. Kyliä on yhteensä 161.

Radiolla hillittiin koleraepidemiaa

Tikunat alkoivat järjestäytyä 1980-luvun alussa saadakseen lailliset oikeudet perinteisiin maa-alueisiinsa. Osa tavoitteista saavutettiin vuonna 1993, jolloin Brasilian hallitus tunnusti tikunoiden omistusoikeuden yhteensä 1 200 000 hehtaarin alueeseen. Tämän prosessin aikana syntyi myös tikunoiden oma keskus ja sen yhteydessä toimiva museo.

Museon johtaja Nino Fernandes kertoo, että maa-alueiden saaminen oli tärkeimpiä tavoitteita, mutta työ jatkuu. Nyt keskitytään koulutuksen, terveydenhuollon ja kylien välisen yhteydenpidon parantamiseen.

Pitkien välimatkojen takia kommunikaatiomahdollisuudet ovat erityisen tärkeitä, koska niistä riippuu koulutuksen ja terveydenhuollon toimivuus. Tämän takia Brasilian Maan ystävät aloitti vuonna 1993 projektin, jossa toimitettiin 30 radiolähetintä eri tikunakyliin. Näin pystyttiin tiedottamaan sairaustapauksista ja hälyttämään apua tarvittaessa.

”Radiot osoittautuivat kullanarvoisiksi heti samana vuonna koleraepidemian iskiessä. Niiden välityksellä pystyttiin antamaan hoito-ohjeita myös etäisimmille alueille. Näin kaikkia potilaita ei edes ollut välttämätöntä kuljettaa terveyskeskukseen tai sairaalaan, kun sairaus saatiin kuriin aikaisessa vaiheessa”, Fernandes kertoo tyytyväisenä.

Sateet kuluttivat aurinkopaneelit

Radiolähettimet eivät kuitenkaan viidakko-olosuhteissa osoittautuneet kovin pitkäikäisiksi. Radiot saivat energiansa aurinkopaneeleista, jotka vuosien varrella menettivät tehoaan. Asiantuntijoiden mukaan tämä johtui runsaista sateista, jotka kuluttivat nopeasti paneeleita. Lähettimien kuuluvuus heikkeni jo muutamassa vuodessa, eikä niitä saatu enää korjattua. Uusia radioita saatiin kyliin vasta kymmenen vuoden päästä seuraavan projektin avulla.

Paulino Nunes on radiovastaava Benjamin Constantin kaupungin tikunamuseossa. Hän päivystää lähettimen vieressä ja kertoo tapahtumista jonkun ottaessa yhteyttä. Vain ani harvassa kylässä radiolla on täyspäiväinen vastuuhenkilö. Näin ollen viestiliikenne keskittyy aamupäivään. Nunes harmittelee radioiden vähyyttä: ”Tällä hetkellä radioita on vain seitsemässä kylässä, mikä ei riitä mihinkään, kun kyliä on 161.”

Lisärahoitusta on haettu useista paikoista, mutta toistaiseksi tuloksetta. Tärkeää olisikin, että uusien laitteiden lisäksi projekteissa panostettaisiin myös koulutukseen, jonka avulla tekniikkaa osattaisiin käyttää ja korjata vikojen sattuessa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2006