Alexis Kouros on yhdeltä koulutukseltaan lääkäri. Hän vertaa tätä työtä papin työhön. Ihmiset tulevat kertomaan hyvin henkilökohtaisia asioitaan. ”Opin tosi paljon suomalaisesta yhteiskunnasta ja ihmisistä juuri lääkärin työn kautta”, Kouros pohtii. (Kuva: Raisa Karjalainen)

”Alexis Kouros ei enää kirjoita Kumppaniin, olen niin pahoillani – hänen kolumnejaan luin usein ystävilleni puhelimessa.”

Näin harmiteltiin lukijatutkimuksessa viime maaliskuussa. Alexis Kouros oli lopettanut kolumnistina pari kuukautta aikaisemmin, kuuden vuoden ja 42 kolumnin jälkeen. Hänestä pidettiin – hän oli ainoa lukijatutkimuksessa nimeltä mainittu kirjoittaja – mutta ei kärkevä kolumnisti kritiikiltäkään säästynyt.

”Joskus ihmiset kysyivät ärsyyntyneinä, että miksi tuollaista kirjoitat ja julkaiset. Se on ihan tyypillistä mutta myös omituinen ja ristiriitainen asia”, Kouros sanoo ja jatkaa:

”Sananvapaus ei ole toteutunut länsimaissa sillä lailla kuin pitäisi. Kaikki saavat kyllä sanoa, kunhan se sopii keskitiehen, toleranssiviivojen väliin, ja mun mielestä tämä tuhoaa debattikonseptia. Uskon, että totuus löytyy, kun hyvin erilaisetkin ajatukset pannaan vierekkäin ja ihmisillä on mahdollisuus vertailla. Mutta jos nyt katsotaan Suomen päämedioita kuten Helsingin Sanomia ja Yleä, ne ovat katastrofaalisia. Siellä on usein totuus ennalta valittu ja sen ympärillä kirjoitetaan, vaikka medianhan pitäisi peilata ihmisiä eikä työntää massoja siihen suuntaan, mihin itse haluaa”, Kouros sanoo viitaten alkutalven Nato-keskusteluihin, joissa Helsingin Sanomat ilmoitti kannattavansa jäsenyyttä, vaikka gallupien mukaan kansan enemmistö sitä vastusti.

Kun tuotantoyhtiönsä Dream Catcherin studion punaisella sohvalla istuva Kouros pääsee vauhtiin, sanottavaa riittää.

”Kerran sain negatiivista palautetta kirjoittaessani naisten kunniamurhista. En missään nimessä hyväksy kunniamurhaa, en siinä kolumnissa tai sitä ennen tai sen jälkeen. Mutta mun pointti oli, että nyt kun kylmän sodan jälkeen länsimaat ovat valinneet islamilaisen maailman vastapoolikseen, niin kaikkia niiden virheitä ja ongelmia tarkastellaan suurennuslasin alla. Kunniamurhia kauhistellaan, ja samaan aikaan esimerkiksi Pohjoismaissa naisten pahoinpitelyt ja murhat ovat hälyttävän yleisiä, mutta sitä pidetään normaalina tai ainakin se on sietämisen rajojen sisäpuolella.”

Mutta onhan siinä eroa, Kourokselle vastattiin: siellä kunniamurhaa juhlitaan mutta täällä naisten pahoinpitelyä ei hyväksytä.

”Kuka voi juhlia oman siskonsa tai serkkunsa kuolemaa, ei sellaista ole olemassakaan! Tämä on niin sokea tapa ajatella. Ne ihmiset, jotka näin ajattelee, eivät yleensä ole käyneet niissä maissa vaan ovat rakentaneet itselleen kuvan median kautta.”

Mediakritiikki sekä lännen ja islamilaisen maailman vastakkainasettelu ovat Kouroksen lempiaiheita. Mutta ennen kuin annetaan hänen jatkaa, on paikallaan kerrata, kuka oikeastaan on äänessä.

Iranilainen Alexis Kouros on ollut häkellyttävän monessa mukana: Hän on saanut dokumenttielokuvillaan palkintoja Uppsalasta Honoluluun ja Shanghaista New Yorkiin, ja hänen esikoiskirjansa Gondwanan lapset palkittiin Junior Finlandialla vuonna 1997 ja Ruotsin Peter Pan -palkinnolla 2002. Hän on lääkäri, europarlamenttiehdokas vuodelta 1999 ja perustamansa SixDegrees-lehden päätoimittaja. Mutta hän on myös vaatimaton, tämä haastattelupyyntö oli hänelle ”kunnia-asia”.

Kaksi vuotta rintamalla

Kuva: Raisa Karjalainen

Alexis Kouros syntyi Kermanshahissa Länsi-Iranissa vuonna 1960. Hän kävi peruskoulun ja lukion, harrasti judoa ja asui sen myötä muutaman kuukauden Japanissakin. Pääpiirteittäin normaalia nuoren elämää shaahin diktatuurissa. Mutta vaikka Iran näytti ulospäin vauraalta ja länsimaiselta, pinnan alla kuohui.

”Iranissa ei ollut varteenotettavaa oppositiota, joten ainoa ryhmä, jolla oli valmiit kanavat ja järjestelmät liikuttaa massoja, oli islamilainen papisto. Ihmiset tajusivat, että tässä on nyt se vaihtoehto, ja askel askeleelta osoittautui, että tämä vaihtoehto vaati täydellistä elämäntapamuutosta.”

Vallankumouksesta ei kuitenkaan ehditty kauaa nauttia, koska Irak hyökkäsi Iraniin vuonna 1980. Myös Kouros taisteli lähellä rajaa sijaitsevan kotikaupunkinsa puolesta: 15 päivää eturintamalla, 15 taaempana ja 15 päivää kotona oli periaatteessa seuraavan parin vuoden päivärytmi.

”(USA:n entinen ulkoministeri) Madeleine Albright itse on myöntänyt, että se oli USA:n kehittämä sota, jolla oli tarkoitus pysäyttää islamilaisen ajattelun leviäminen”, Kouros kertoo.

Eräänä päivänä tykkituli osui niin lähelle, että ilmalennon jälkeen maahan iskeytyneeltä Kourokselta murtui jalka. Paraneminen kesti useita kuukausia, ja koska Kouros oli ollut sodassa vaadittavat kaksi vuotta, hänen ei tarvinnut enää palata.

”Monet kaverit kyllä jäivät, mutta minä päätin opiskella. Ja täytyy muistaa, ettei kukaan siinä vaiheessa arvannut, että tämä sota tulee kestämään kahdeksan vuotta. Luultiin, että se loppuu muutaman kuukauden sisällä.”

Lääketiede toi Suomeen

Ensin Kouros opiskeli elokuva-alaa Yhdysvalloissa, sen jälkeen lääkäriksi Unkarissa. Syyskuussa 1990 hän saapui Suomeen tekemään erikoistumisopintojaan. Millainen maa Suomi oli tuolloin ulkomaalaiselle?

”Tässä asiassa on hyvin vaikea olla oikeudenmukainen, koska yksikin negatiivinen kokemus tekee paljon syvemmän vaikutuksen kuin monet positiiviset. Se on ihan inhimillistä: jos esimerkiksi tässä sohvassa olisi yksi tahra, niin siihen kiinnittää heti huomiota, vaikka 99 prosenttia on ihan puhdasta.”

Mutta kyllä Kourokselta tähänkin asiaan mielipide löytyy: Poliittiselta johdolta puuttuu maahanmuuttaja-asioiden hoidossa pitkän aikajänteen visio, ja media on puolestaan tuonut tulokkaat esiin sensaatiohakuisesti. Mutta suomalaiset ihmiset, heistä Kouroksella ei ole huonoa sanottavaa.

”Kun olin Kaustisilla terveyskeskuslääkärinä, mulla oli vähän ajan kuluttua enemmän potilaita kuin muilla lääkäreillä. Potilaat halusivat tulla luokseni, koska olin heille kohtelias ja käyttäydyin kunnioittavasti. Aika nopeasti se maine kiersi ja tämä ulkomaalaisuus jäi taka-alalle.”

Myöskään islaminuskonsa vuoksi Kouros ei ole joutunut kokemaan ennakkoluuloja, sillä hän on uskonasioissa hyvin pragmaattinen.

”Uskon, että Jumala on olemassa, mutta loput onkin sitten ihmisten keksimää. Mun mielestä nämä maailman suuret uskonnot eivät ole uskontoja vaan lahkoja, jotka ovat paisuneet. Ehkä lähin oikea uskonto voisi olla buddhalaisuus, jossa on jonkinlaista harmoniaa luonnon ja kaiken olevaisen suhteen”, Kouros pohtii ja toistaa sanan ehkä.

Neitseellinen syntyminen, maailmanpelastajat ja jumalan lähettämät sanansaattajat sitä vastoin eivät Kourosta vakuuta.

”Jos kristinuskoa, juutalaisuutta tai islamia seuraisi vain muutama sata ihmistä, niin heidät varmaan laitettaisiin vankilaan. Ajateltaisiin, että he ovat hulluja”, Kouros naurahtaa.

Takaisin Iraniin?

Vuonna 1996 lääkärintyöt laman runtelemassa Suomessa loppuivat ja Alexis muutti yhdessä vaimonsa, nykyään Ihmisoikeusliiton pääsihteerinä toimivan Kristiina Kouroksen kanssa pariksi vuodeksi Kanadaan. Vuonna 1998 Kouros perusti Dream Catcher -tuotantoyhtiön omia elokuviaan varten. Sittemmin yritys on laajentunut ja elokuva- ja radiotuotannon lisäksi se on julkaissut vuodesta 2003 englanninkielistä ilmaisjakelulehteä SixDegrees.

Vaikka Suomi on Alexis Kouroksen pysyvä asuinpaikka, hän käy Iranissa lähes vuosittain. Eikä hän sulje pois mahdollisuutta, että voisi asua siellä vielä joskus.

”Kylläkin kun tulee ikää ja on perhe ja lapsia, niin tällaiset muutokset tulee koko ajan vaikeammiksi. Mutta on se mahdollista, jos tulee oikea hetki. Elämä Iranissa on tosi hauskaa, kunhan ei joudu olemaan paljoa tekemisissä viranomaisten kanssa.”

Iran on ollut otsikoissa viime aikoina etenkin ydinasekiistojen takia. Kouros ei kotimaansa käytöstä ihmettele, päinvastoin.

”Kyllä ihmettelisin, jos Iranin kaltainen maa ei kehittäisi itselleen voimakkaampia aseita. Sen molemmilla puolilla on miehitetty maa, Afganistan ja Irak, ja koko ajan huhutaan hyökkäyksestä. Kuka hullu olisi vain siinä ja sanoisi, että tervetuloa?” Kouros ihmettelee ja jatkaa:

”Tämä on jälleen tällaista yksisilmäistä maailmankatsomusta, että joitakin ihmisryhmiä ja maita voidaan muka uhata ja alistaa loputtomasti ja ne vain olisivat myöntyväisiä.”

Kouroksen mielestä Iranin tulee kehittää ydinase niin pian kuin mahdollista. Eikä ainoastaan Iranin.

”Mun mielestä myös Suomen pitäisi kehittää nopeasti itselleen ydisase, ehkä silloin ei tarvitsisi kumarrella milloin Venäjään, milloin USA:han päin. Nämä puheet ydinaseriisunnasta ovat ihan pelkkää pienten maiden huijaamista. YK:ssa niillä mailla, joilla on ydinase, on myös veto-oikeus. Käytännössä siellä ei ole demokratiaa, vaan sitä voisi kutsua väkivallan vallaksi. Ne päättävät, joilla on aseita, vaikka kaikki muut maat olisivat eri mieltä.”

Kaikille maille ydinaseet, tämäkö nyt painetaan lehteen? ”Väärinkäsitysten välttämiseksi” Kouros haluaa muistuttaa, että hän on ehdottomasti ydinaseita vastaan.

”Ydinaseista luopuminen on number one prioriteetti. Mutta se on valehtelua, että USA ja Venäjä vaativat muilta luopumista mutta kehittävät koko ajan uusia ydinaseita.”

Puhukaa kapitalismin kieltä!

Kouros kertoo tekevänsä töissä ”pitkiä päiviä”, minkä lisäksi hän pyrkii urheilemaan, katsomaan elokuvia ja lukemaan.

”Ja sitten lapset on siinä iässä, että kotona ei voi paljon muuta tehdä kuin olla niiden kanssa kunnes ne menee nukkumaan.”

Kouroksen tapaisia ahkeria moniottelijoita pyydetään usein mukaan politiikkaan. Niin tekivät Vihreät europarlamenttivaaleissa 1999.

”Rehellisesti sanottuna en kampanjoinut ollenkaan, koska minusta tuntui jotenkin raskaalta mennä kadulle ja kerjätä ihmisiltä ääniä… ja taas tullaan tähän mediaan,

että tuntemattomana ehdokkaana ei saa medianäkyvyyttä, jolloin äänet täytyy kerätä käytännössä yksitellen.”

Kouros ei ole myöskään vakuuttunut poliitikkojen mahdollisuuksista vaikuttaa. Nykypäivän ”ajattelevalle ihmiselle” hän suosittelee ennen kaikkea puhumista sillä ainoalla kielellä, jota kapitalismi ymmärtää: rahalla eli kulutuspäätöksillä. Mutta ei politiikkakaan poissuljettu mahdollisuus ole.

”Ainakin pääsisi sanomaan, vaikka mitään ei tapahtuisikaan – että for the record, jollain oli tällainenkin mielipide.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 1/2007