Tomi Aho

Omavaraisuuteen pyrkivä Kai Vaara kasvattaa kasvihuoneessaan muun muassa tomatilloja, chilejä ja intialaisia rohtoja.

Jo 13-vuotiaana helsinkiläinen Kai Vaara vaelsi mieluummin luonnossa kuin kaupungin kaduilla: hän patikoi yksin, aistit ja mieli avoinna. Linnut, luonto ja saaristo avautuivat kaupunkilaispojalle täysin uudenlaisena todellisuutena.

Vieläkin Vaara kokee luonnossa samoilun meditaationa, jossa ajattelu on koko ajan valmis väistymään kauneuden havaintojen tieltä. Niistä ei täällä ole puutetta. Istumme lähes kalevalaisissa maisemissa huikeisiin järvi- ja metsämaisemiin avautuvalla Elämänmäen kalliolla Pirkanmaan Vilppulassa.

Vaara otti jo alta parikymppisenä motokseen sen, että elämän on oltava elämisen arvoista, tässä ja nyt.

”Jo tuolloin tajusin, miten yksilöiden kilpailuttaminen pirstoo yhteisöllisyyden. Kilpailu tuhoaa yksilöltä ihmisarvoisen tilan, jossa hän oppii kunnioittamaan elämää.”

Keskiluokan kasvatti kävi nuorena Munkkivuoren yhteiskoulua. Myöhempiin opintoihin kuuluivat sosiologia ja kasvatustiede.

”Halusin ymmärtää, miksi koulumaailma ei motivoi ihmisiä ja miksi yhteiskunnan suhde luontoon ja ihmiseen on muotoutunut välineellistäväksi.”

Myös kansalaistoiminta on kuulunut parikymppisestä asti tiiviisti Kai Vaaran elämään. Hän oli mukana ydinvoiman vastaisen liikkeen alkuaikoina, Koijärvi-liikkeessä, valtaamassa taloja sekä prosenttiliikkeessä.

”Minulla on ollut monessa käynnistävä rooli, olen huono ylläpitäjä kun aina on tullut uutta käynnistettävää.”

Matkalla kansansivistyksen alkulähteille

Uusien yhteiskunnallisten liikkeiden nostaessa päätään 1970-80 -lukujen vaihteessa Kai Vaara meni siviilipalveluun. ”Ei armeijaa” oli ensimmäinen Vaaran periaatelupauksista, jotka hän teki koulun loppuessa.

”Tein viimeisenä yönä perustelut tutkintolautakunnalle, jonka tarkastaja totesi, että ’taitaa olla sun itse kirjoittama’. Minun ei tarvinnut mennä kuulusteluun”, muistelee Vaara. Tuohon aikaan ratkaisu oli hyvin poikkeuksellinen. Hänellä maanpuolustuksen malliin kuului ”väkivallaton sota ympäristöä tuhoavaa koneistoa vastaan”.

Seuraavaksi kutsui Tanska. Vuodesta 1979 pääosin yhteisöissä elänyt mies muutti keväällä 1983 Christianiaan. Tanskassa Vaara innostui kansanopiston historiasta, gradun teemaksi kiteytyi yhteiskunnalliset liikkeet.

”Kansanopiston sivistysmerkitys 1800-luvun puolivälistä alkaen, teollistumisen ja kaupungistumisen kynnyksellä, oli suuresti inspiroiva. Opiskelu kytkeytyi tuolloin suoraan pohjoismaisen demokratian lähtökohtiin, olihan kansanopistoliike muun muassa osuustoiminnan taustalla.”

Tomi Aho

Kansalaistoiminta on aina ollut Kai Vaaralle tärkeää.

Kai Vaara haaveili vaihtoehtoisen opiston luomisesta Suomeen, mutta se osoittautui mahdottomaksi: kansanopiston perustaminen vaatii täällä valtioneuvoston päätöksen. Vaaran mukaan tästä syystä opistot ovat jo syntyessään poliittisesti leimautuneita.

”Näin valtiollinen koulujärjestelmä tuhosi kansanopiston merkityksen dynaamisen kansalaisyhteiskunnan hiivana.”

Tietoa vai aivopesuvettä?

Suomeen Vaara tuli vuonna 1986 tekemään opintojaan loppuun. Miehen tarkoituksena oli palata Tanskaan, mutta ihastukset saivat miehen asettumaan Tampereelle, ja maisterille syntyi lapsi.

Vaaran toinen periaatelupaus kuului: ei lapsia tähän maailmaan, jonka yhteisöt ovat bisneksen ja kilpailun alistamia. Mutta onneksi elämä yhteisöissä loi paremmat lähtökohdat jälkeläisten hankkimiselle.

Kolmannen lupauksen mukaan ”kehitysyhteistyö on otettava todesta, sananmukaisesti”. Länsimainen kehityskäsitys on Vaaran mukaan maailmanvalloituspolitiikkaa, jossa ihminen ja luonto ovat vain resursseja.

”Miten tehdä kehitysyhteistyötä, joka ei levitä kulutuskulttuuria? Oikean kehitysyhteistyön olisi viritettävä kestävää elämää omassa kulttuurissanikin. Kulutuskulttuuri vie elinkelpoiset perinteet aivopesuveden mukana”, kehityskriitikko kärjistää.

”Meille opetetaan yleensä välineellistä hallitsemisen tietoa. Mutta mitä tietäminen on niissä kulttuureissa, joissa ihminen on ylläpitänyt luontoa ja kestävää elämää?”

Kestävä kehitys on Vaaralle elämää maayhteydessä, luovana ja innostavana, kosmisena juurikulttuurina.

”Juuret ovat omat kehomme. Keho on kestävä, mieli ailahteleva. Kehon hoitamisella mielikin asettuu. Elämä ei ole suoritus; se on lahja hengitettäväksi.”

Vaara muistuttaa, että aina kun keskusvaltaiset sivilisaatiot ovat romahtaneet, on jouduttu palaamaan juurille, metsiin.

”Kestävän elämän perustana ovat ’uusiutuvat luonnonvarat’, elävät olennot ja ihmisen suhde niihin.”

Kukkoilun sijaan kuuntelua

1990-luvun alussa Vaara ohjasti tulevaisuusverstaissaan kansalaisjärjestöjen, kuntien ja yliopistojen ongelmanratkaisu- ja suunnitteluprosesseja. Yhtenä työkalunaan hän käytti pohjoismaisesta Tingmöte-perinteestä omaksuttua puhekehrää.

”Puhekehrä opettaa malttia ja kuuntelemista. Ajatuksesi ovat heijastusta muiden ajattelusta. Huomaat, että omina pitämiäsi ajatuksia tulee muiltakin. Tunnet olevasi yhteisessä veneessä. Ego hiljenee. Ihmisestä tulee lähetin ja vastaanotin, joka on suhteessa muihin sen mukaan, miten se voi täydentää kokonaisuutta.”

Jotta ihminen kykenisi Vaaran mukaan puhumaan syvällisesti, on hänen osattava kuunnella. Samalla tavoin vaatii kehon harjoittaminen ja venyttely rentouttamisen. ”Tajunnan tasolla parina ovat ajattelu ja meditaatio tai mielen tarkkaaminen ja sen tyhjentäminen.”

Kai Vaara inspiroitui ajatuksesta tehdä aitoa kehitysyhteistyötä Kaustisella toimineen Pauanteen imussa. Pauanne-hankkeen tarkoituksena oli luoda kansanparannuksen ja uuden kansankulttuurin kohtaamispaikka.

Kursseilla ja tapahtumissa valotettiin kestävän elämäntavan eri puolia kuten luonnonmateriaaleilla rakentamista, käsityö- ja itsehoitotaitoja sekä saunakulttuuria.

”Halusin saattaa yhteen perinnetaitojen luovia mestareita, tuoda osaajia vuorovaikutukseen niin, että yhteys välittyy myös kiinnostuneille, jotka haluavat oppia tai saada inspiraatiota.”

Pauanne ajautui konkurssiin vuonna 1992. Tyhjiötä paikkamaan löytyi nopeasti vuokralle Katajamäki. Paikka on osa vaihtoehtohoitoja ja kansanparannusta 1900-luvun alussa antaneen tohtori Lybeckin Elämänmäen hoitolaa.

”Se oli taivaanlahja, tarinoissa on niin paljon samaa. Katajamäki oli tärkeä osa sadan vuoden takaista vaihtoehtoista hoitokulttuuria. Kuten Pauanne, paikka on rakennettu erinomaisella puusepäntaidolla ja luovasti, uusia ratkaisuja kehitellen. Mystiseltä tuntuva sattuma.”

Kansansivistystä kiertokoulussa

Viiden vuoden jälkeen Katajamäki ostettiin ja se muotoutui pysyvän ekoyhteisön tyyssijaksi. Samoihin aikoihin luotiin yhteisöt lähiseuduille Keuruulle ja Ähtäriin. Kai Vaara alkoi kerätä yhteisöjen ja tapahtumapaikkojen osoitteita. Syntyi ekokylien yhteysverkko Rihmasto sekä kestävän elämäntavan kiertokoulu.

”Kiertokoulu oli ratkaisuni ’uudenlaiselle kansanopistolle’, kansansivistykselle uraputkiajattelun ulkopuolella. Avoimia tapaamisia kerran kuussa jossain yhteisössä tai muussa kiinnostavassa paikassa, alkuvaiheessa myös kiertäviä erikoiskursseja kuten takapihan taimitarhat, mehiläishoitoa ja itsehoidon menetelmiä. Kestävän elämäntavan taitoja uusavuttomuuden tilalle ja vastapainoksi.”

Edessämme ovat kenties niukkenevat elinehdot, siksi Vaaran mielestä eläviä kokonaisuuksia luovan kansankulttuurin pitää selviytyä ilman suuria instituutioita.

”Uusiutuvan luonnon kestävään käyttöön liittyvää ymmärrystä löytyy omasta ja muiden perinteestä. Se on tarpeen taloudellista globalisaatiota vastaan. Kestävä elämäntapa perustuu tälle tiedolle, kuten myös demokratiaa edistäville uusille ekologisille keksinnöille.”

Neljäskin teesi nuorella Kai Vaaralla oli. Hän uskoi ja uskoo yhä selviävänsä elämästä ”vaikka veneen alla”, joskaan modernissa hyvinvointiyhteiskunnassa ei tarvitsekaan kuolla nälkään tai kylmään.

”Minun ei ole välttämätöntä keskittyä oman menestykseni tai henkilökohtaisen selviämiseni tavoitteluun. Olen vapautettu yrittämään ymmärtää elämän merkitystä ja omaa tehtävääni elämässä.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2007