Afrikalla ja Euroopalla on yli 500 vuotta yhteistä historiaa, johon sisältyy rutkasti alistamista, riistoa ja ryöstöä.
Valtaosa Afrikan maista on entisiä Euroopan siirtomaita. Moni niistä itsenäistyi 1960-luvulla ja sai tuotteilleen suosituimmuusaseman Euroopan markkinoilla ilman vastavuoroisuuden vaatimuksia.
Vuonna 2000 Euroopan unioni solmi Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren alueen entisten siirtomaiden (AKT-maat) kanssa Cotonoun sopimuksen, jonka tulliedut päättyvät joulukuussa 2007. Tilalle ovat tulossa taloudelliset kumppanuussopimukset, EPA:t.
EPA:t ovat sopimuksia ”vapaakaupasta”: tullietujen on loputtava ja molempien osapuolten on avattava markkinansa, kuten Maailman kauppajärjestö WTO määrää.
EU:n ja Afrikan taloudet pelaavat eri sarjoissa: EU:n bruttokansantulo oli vuonna 2005 noin 9,4 biljoonaa euroa ja koko Afrikan, pohjoisosa mukaan lukien, 373 miljardia euroa. Siksi on vaikea uskoa, että alueiden välinen kauppa voisi olla todella ”vapaata”.
Cotonoun sopimuksen tavoitteina on vähentää köyhyyttä, edistää kestävää kehitystä ja kytkeä Afrikka maailman talouteen. EU painottaa kolmatta tavoitetta, koska huimista eroista huolimatta ”vapaakauppa” on tehokkain tapa saavuttaa muut tavoitteet. Käsitys nojaa väärään olettamukseen, että Afrikan alikehitys ja köyhyys johtuvat paljolti jäämisestä maailmankaupan ulkopuolelle.
Päinvastoin: markkinoiden avaaminen tekee Afrikan taloudet äärimmäisen haavoittuviksi ulkoisille sokkivaikutuksille, jotka johtuvat paljolti perushyödykkeiden hintojen epävakaudesta. Kotimainen tuotanto kaatuu halvan tuonnin vyöryyn ja omien vientimahdollisuuksien romahtamiseen, koska EU:n tukiaisten kanssa ei pystytä kilpailemaan.
Tunnetuimpiin esimerkkeihin kuuluu puuvilla, jonka hinta vuonna 2002 putosi maailmanmarkkinoilla 25 prosenttia Yhdysvaltojen omille tuottajilleen maksamien tukien vuoksi. Noin 2-3 miljardin euron tukipotti ylittää USA:n vuotuisen ”avun” koko Afrikalle. Tukea sai noin 25 000 amerikkalaista viljelijää, mutta se toi yli 200 miljoonan euron tappiot 10 miljoonalle afrikkalaiselle puuvillankasvattajalle.
Kaava jatkuu EPA-sopimusten kaudella, ellei EU uudista tukipolitiikkaansa rajusti.
Afrikan maat eivät ole saaneet tuotteitaan kehittyneiden maiden markkinoille näennäisestä tullivapaudesta huolimatta. Jalostetuista tuotteista peritään edelleen tullia, ja EU:n käytössä on laaja valikoima torjuntakeinoja alkuperämääräyksistä kasvi- ja muuhun hygieniaan.
EU-komissio yrittää ujuttaa EPA-neuvotteluihin myös niin sanottuja Singaporen kysymyksiä, jotka koskevat sijoituksia, valtion hankintoja ja kilpailuttamista. Ne pudotettiin kehitysmaiden ankaran vastustuksen vuoksi WTO:n keskusteluista 2003. Vastustajat eivät halua sitovaa sopimusta asioista, joilla on keskeinen rooli niiden kehityksessä ja varsinkin teollistumisessa.
Kun EU toitottaa edistävänsä investointeja Afrikkaan, puhe on oikeasti Singaporen kysymyksistä. Lisäksi se painostaa Afrikan maita palvelujen alalla myönnytyksiin, jotka ovat suurempia kuin WTO:ssa esitetyt. Kaiken sanotaan olevan Afrikan omaksi parhaaksi, koska maanosan täytyy avautua saadakseen yksityisiä investointeja, jotka kohentaisivat tuottavuutta ja kilpailukykyä.
EU inttää, ettei EPA-sopimuksia tule ilman investointisääntöjä ja täyttä vastavuoroisuutta. Lisäksi se haluaa kieltää kaiken ”syrjinnän” eli vaatii Afrikan maita kohtelemaan ylikansallisia jättiyrityksiä tasaveroisina kotimaisten kanssa.
Miten tällainen politiikka voi edistää EU:n tavoitteena olevaa ”kestävää kehitystä” Afrikassa? Investointisopimukset sitoisivat Afrikan tulevaisuuden pakkopaitaan, ja siksi niitä vastustetaan jyrkästi.
”Vapaakauppa” ei selvästikään toimi pohjana Afrikan ja Euroopan molempia osapuolia hyödyttävälle suhteelle. Euroopan unionin ja AKT-maiden pitäisi yhdessä pyytää maailman kauppajärjestöltä lisäaikaa sopimuksen valmisteluun. Kiirettähän ei ole niin kauan, kun kehitykselle omistettu WTO:n Dohan neuvottelukierroskin on jumissa.
Kirjoittaja johtaa Forum for African Alternatives -järjestöä.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2007