Me – länsimaiset avunantajat – luomme kehitysmaihin epävirallista oppositiota, mikä murentaa jo valmiiksi heikot valtiot ja estää demokratian kehittymisen.
Näin sanoi Nicaraguan toinen ulkoministeri Valdrack Jaentschke, kun tapasimme hänet Managuassa elokuussa. Hänellä on kiusallisen hyvä pointti.
Ministerin mukaan köyhissä maissa on harvoin rakentavaa oppositiota, joka on yksi toimivan valtion kulmakivistä. Köyhien maiden harvat intellektuellit nimittäin hajoavat moneen paikkaan: ne, jotka ovat jääneet kotimaahan, keskittyvät toimimaan julkisen sektorin ulkopuolella, joko järjestöissä, YK:lla tai jollain muulla rahakkaalla.
Poliittiset puolueet ovat heikkoja, niin Jaentschken Nicaraguassa kuin täällä Mosambikissakin. Ulkomaisella rahalla toimivat lobbarit taas ovat voimakkaita.
”Kyllä lobbaaminen teillä Suomessa toimii”, ministeri sanoi, ”sillä poliittiset instituutiot ovat kestäviä.” Nicaraguan pitäisi ensin vahvistaa omat poliittiset puolueensa, ennen kuin niitä voisi alkaa lobbaamalla pommittaa. Nyt köyhissä maissa vahvat lobbarit (yhdessä median kanssa) käytännössä muodostavat epävirallisen opposition.
Niinpä kehitysmaissa on – ja tulee olemaan – yksi valtapuolue, ja sitä vastassa sekalainen joukkio järjestäytymättömiä lobbareita, toimittajia ja aktivisteja. Lähes kaikki vaikuttaminen tapahtuu parlamentin ulkopuolella, ja tavallisten ihmisten luottamus poliitikkoihin lähentelee negatiivista.
Ministerin parjaama lobbarijärjestöjen armeija on meidän rikkaiden luoma, sillä köyhässä ympäristössä tarjonta luo kysyntää. Me löydämme rahoillemme aina vastaanottajan.
Mosambikissakin kuulee valtion välillä toivovan, että paikalliset järjestöt jättäisivät poliittisen työn ja tukisivat käytännössä valtion ohjelmia: rakentaisivat kouluja, ruokkisivat orpolapsia, kertoisivat aidsista. Ei siksi, että poliittiset instituutiot saisivat vahvistua, vaan siksi, että valtapuolue saisi olla rauhassa – ja jotta järjestöjen kautta kanavoitavat apurahat tukisivat valtion ohjelmia.
Mutta koska Mosambissakaan ei ole rakentavaa oppositiota, älykköjärjestöt haluavat lobata, sillä ne katsovat, että edes jonkun pitää yrittää pitää herroja aisoissa.
Muutama vuosi sitten Sambiassa, iltapäivän lempeässä auringossa, Anni Sinnemäki mietti ääneen, miksi sikäläiset järjestöt eivät muodosta maalle hallitusta päättämään yhteisistä asioista, jos kerran kaikki intellektuellit ovat siellä. Se tuntui hauskalta vitsiltä, vielä silloin.
Kirjoittaja toimii Kepan kehityspoliittisena tiedottajana Mosambikissa.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2007