Mapupulon maalaiskunnan kunnantalon vastaanotossa istuu kolme miestä tyhjien pöytien ääressä. Sisäkatto on romahtanut useasta kohtaa ja päivälläkin joutuu väistelemään lepakoita. Sähköjä taloon ei ole vedetty.

”Viime vuonna saimme esittää, mihin valtion antamat rahat käytettäisiin. Sanoimme Montepuezin kunnanjohtajalle, että meidän koulumme ovat huonossa kunnossa ja maalaiskunnanjohtajan toimistossa ei ole tuoleja. Silloin koin ensimmäistä kertaa, että olin lähellä valtiota.”

Näin sanoi vanha nainen, joka kuuluu neuvottelukuntaan, jossa tavalliset kuntalaiset päättävät yhteisistä asioista. Mutta hän halusi puhua nimettömänä.

Hänen toiveidensa täyttymystä voinee pitää jonkinlaisena lobbausvoittona, vaikka rahat olivatkin jo osa kunnan budjettia – täällä kun ei ole mitenkään varmaa, että budjetoidut varat todella tupsahtavat kunnan käyttöön.

Lobbarilla ei ole nälkä

Olen etsinyt heinäkuusta lähtien pohjoismosambikilaista lobbaria.

Pääkaupungissa Maputossa on korkeasti koulutettua kansalaisjärjestöväkeä, joka tuntee niin kehityspolitiikan kiemurat kuin vastaavat virkamiehet ja poliitikotkin. Mutta täällä, 2 500 kilometriä pohjoisempana, lobbarin löytäminen on vaikeaa.

Cabo Delgadon provinssi elää maataloudesta ja puusta, suurin osa ihmisistä kädestä suuhun. Liki puolet lapsista on aliravittuja, ja kaksi kolmesta aikuisesta ei osaa lukea. Ei siis mikään yllätys, jos politiikka ei kiinnosta: päivittäinen selviytyminen vie kaikki voimat.

Mutta järjestöt sinnittelevät muodin mukana. ”Me kansalaisyhteiskunnan edustajat olemme oikeutettuja sanansaattajia – siltoja – poliittisten päättäjien ja kylien välillä. Kyläläiset luottavat meihin”, selittää Julio Fenias, Mosambikin kristillisen neuvoston provinssitason johtaja.

Luottamus onkin tärkeää. Tavallinen, köyhä kansa muistaa vielä hyvin vuonna 1992 päättyneen sisällissodan: suhde valtioon on vähintäänkin pelokas. He tietävät ettei valtapuolue Frelimon kanssa pelleillä.

Sillan rooli ei kuitenkaan ole ongelmaton. ”Järjestöjen pitäisi oikeasti kysyä köyhiltä, mitä mieltä he ovat. Monet sanovat edustavansa ketä hyvänsä, mutta oikeasti he eivät kysy keneltäkään”, kommentoi Sanne Houlind, provinssin kattojärjestön Focaden vaikuttamistyön tanskalainen neuvonantaja.

Tila, jota kukaan ei omista

Vuoden suurin lobbausfoorumi, kehitysobservatorioksi kutsuttu tapaaminen pidettiin Cabo Delgadossa lokakuun alussa. Jokaisessa provinssissa erikseen järjestettävissä tapaamisissa valtio esittelee, mitä on tehnyt edellisenä vuonna, ja kansalaisyhteiskunta saa esittää kysymyksiä ja ehdotuksia.

Observatorio on kylläkin virallinen, mutta vain näennäinen tila vaikuttaa.

Järjestöväki näki valtion raportit ensimmäistä kertaa, kun ne kokouspäivän aamuna pamahtivat vihreille pöytäliinoille suuressa, ilmastoimattomassa betonihallissa. Fenias ja muutama muu ehti vain selailla 200-sivuista tilastopumaskaa. Kutsut maanantain kokoukseen oli saatu perjantaina.

Lyhyestä varoitusajasta huolimatta paikalle oli osannut viitisentoista järjestöjen edustajaa ja kolminkertainen määrä virkamiehiä, kuvernöörin paikalle käskeminä. Järjestöväki marmatti, vaikkakin ponnettomasti, ettei aikaa valmistautumiselle ollut jätetty. Kuten ei edellisenäkään vuonna.

Päätöksiin kyettiin vaikuttamaan vain kerran, kun puhetta johtanut kuvernööri kysyi pitkän pallottelun päätteeksi kansalaisyhteiskunnalta, tulisiko heidän mielestään metsäpalojen vastainen toiminta keskittää ympäristö- vai maatalousministeriön alle.

”Ympäristö”, sanoivat Fenias ja kaksi muuta yhteen ääneen. Ei siksi, että se olisi ollut heistä tärkeä kysymys, vaan siksi että kerrankin kysyttiin suoraan.

Erävoitto: kakkakielto

Minä en ole onnistunutta lobbausta vielä nähnyt; Houlind muistaa tältä vuodelta yhden. Vähän Pembasta pohjoiseen on lumoava, mutta raunioitunut Ibon saari, jossa ympäristöjärjestöt ovat tehneet valistustyötä pitkään.

”Paikalliset käyttävät siellä yleisesti rantoja vessana. Olemme kuitenkin nyt saaneet kampanjoimalla alueelle kieltokylttejä ja yleisiä ulkokäymälöitä, ja rannoille kakkiminen on selvästi vähentynyt”, Houlind selittää.

Esa Salminen

Tarpeita ei saa tehdä rannalle, ohjaa kyltti Ibon saarella.

Ulkokäymälät ja kyltit tulevaisuuden turistiparatiisiin kustansi ympäristöjärjestö AMA, mutta valtio saatiin lobbaamalla mukaan hankkeeseen. Hierarkisessa yhteiskunnassa se vahvistaa valistuksen uskottavuutta ja parantaa valvontaa.

”Ibon kunnanvaltuuston jäsenet ovat olleet hyvin kiinnostuneita ja osallistuneet vaikuttamistyön koulutuksiinkin”, Houlind kehaisee. ”Mutta edelleen Cabo Delgadon lobbaaminen on varsin improvisoitua toimintaa, strategioita ei ole.”

Hyödynnetään lobbauksen periaatteita muuallakin, tosin vielä vajavaisin tuloksin. Montepuezin viljelijäliitto on pitkään ponnistellut saadakseen itselleen pankkitilin. Vierailut pienen maalaiskaupungin pankissa eivät tuottaneet tulosta, sillä virkailijat ja pankinjohtaja suhtautuivat maanviljelijöihin ylenkatsoen ja ynseästi. Lopulta viljelijät kuitenkin rohkaisivat mielensä ja marssivat kunnantalolle.

”Menimme kunnanjohtajan puheille joukolla”, selitti järjestön johtaja Augusto Pihau. He olivat ajatelleet, että kirje sieltä saattaisi tehdä vaikutuksen ja avata ovia.

”Kunnanjohtaja sanoi, että oli turhaa yrittää, hän oli jo koettanut auttaa muita. Meidän pankkimme kanssa se ei tulisi onnistumaan”, Pihau harmitteli.

Oli visiitistä hyötyäkin: ”Kunnanjohtaja sanoi ymmärtävänsä vasta nyt, että me kuulumme kansalliseen viljelijäliittoon. Saimme samalla puhuttua siitä, että meidän alueellamme ei ole vihannestoria. Pyysimme, että sellainen voitaisiin avata, ja hän piti sitä hyvänä ajatuksena.”

Ylhäältä alas

Miksi köyhiä ylipäänsä pitäisi kiinnostaa politiikka? Jos suomalaisilta ei kysytä edes ydinvoimasta, niin miksi Afrikan maalaisten pitäisi itse vaikuttaa kaikkeen?

”Jos kaikki politiikassa olisi hyvin, niin ei ehkä tarvitsisikaan”, vastaa Sanne Houlind. ”Mutta Mosambikissa on paljon hyviä lakeja, joita kansa ei tunne ja valtio ei noudata.”

Vaikuttamistyö onkin täällä lähinnä valistamista. Järjestöt kokoavat ihmisiä puiden varjoon ja kertovat näille, millaisia lakeja maassa on ja miten he voivat hyötyä niistä.

Vielä on pitkä matka siihen, että tavallinen kansa uskaltaisi vaatia oikeuksiaan, sillä perinteinen tapa vaikuttaa asioihin ei nouse punaisilta hiekkateiltä ja kuivilta pelloilta kokoushuoneisiin, joissa istutaan puvut päällä. Niissä puhuvat toistaiseksi lähinnä herrat.

”Miksi virkamiehillä on tapana olla tekemättä töitään?” jyrisi ääni kehitysobservatoriossa.

”Tämä foorumi on tärkeä ja meidän on otettava se vakavasti. Ministeriön on jatkossa tehtävä valmistelut paremmin – kansalaisyhteiskunnalla on oltava mahdollisuus kysyä ja kyseenalaistaa, tämä on juuri sen paikka!”

Näin ei kuitenkaan jyrissyt kansalaisyhteiskunta, vaan kuvernööri Lázaro Mathe. Ja minä mietin, kuka täällä oikein lobbaa, ja ketä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2007