Anna Haukka
Koti slummialueella Stellenboschissa Etelä-Afrikassa.
Sateisen päivän pimeä ja kylmä myöhäisilta Stellenboschissa Etelä-Afrikassa. Ranska voitti juuri Uuden-Seelannin rugby-ottelussa ja paikalliset ihmiset riemuitsevat, sillä nyt Etelä-Afrikalle on luvassa helpompi vastus.
Stellenbosch on pieni kaupunki, joka edustaa kolonialismin perintöä niin puhtaan valkoisten eurooppalaistyylisten rakennustensa kuin vallitsevan afrikaaneri-kulttuurinsakin puolesta.
Täällä pystyy elämään näkemättä köyhyyttä, jos niin haluaa.
Seisomme kadulla baarin ulkopuolella norjalaisen ystävän kanssa ja katsomme kadun toisen puolen tapahtumia. Siellä saksalainen tuttu puhuu katulapsen kanssa. Kaverukset ovat juuri tulleet ulos baarista ja sairas tyttö on kiinnittänyt heidän huomionsa. Toinen heistä haluaa auttaa tytön suojaan. Autoa ei ole, mutta ohikulkeva poliisi on kertonut, että he voivat kyyditä lapsen yösuojaan; nyt odotellaan poliisiautoa saapuvaksi.
Tytön ikää on vaikea sanoa, hän näyttää kasvoiltaan vanhalta, mutta kokonsa puolesta ei ole montaa vuotta yli kymmenen. Kävely tuottaa hänelle vaikeuksia, samoin puhuminen, joka on vaimeaa ja keskeytyy usein hinkuvaan yskään. Hän rutistaa käsissään pussillista hedelmiä, appelsiineja enimmäkseen.
Aika kuluu, eikä poliiseja näy. Kun he vihdoin tulevat paikalle, seuraa lyhyt keskustelu, kunnes auto yllättäen ajaa katua eteenpäin selvittelemään juopuneiden opiskelijoiden rähinöitä. Aikaa lapsen auttamiseen ei ole. Sataa kaatamalla – pienikin kävely katoksen alta tietäisi täyttä kastumista.
Kyselemme lapselta, onko hänellä mitään suojaa, jonne hän voisi mennä, sillä meillä ei ole autoa. Huomaan, että ainoat ohikulkijoista, jotka ovat tilanteesta edes hieman kiinnostuneita, ovat pari muuta katulasta. Hekin kaikkoavat pian. Lopulta soitan ystävälleni, jolla on auto: hän sanoo tulevansa paikalle. Kun olemme kaikki viisi pakkautuneet autoon, ajamme hiljaisuuden vallitessa.
Tyttö tietää tarkat ajo-ohjeet yösuojalle poliisiaseman viereen. Perillä meitä kuitenkin odottavat muuri ja kaksinkertaiset suljetut korkeat kalteriportit, joiden välistä suoja pilkottaa. Portilla on kyltti, joka kertoo sisäänpääsyn olevan ”sallittu vain 17:30-18:30”.
Mietimme uusia vaihtoehtoja. Emme tiedä, auttavatko sairaalassakaan. Kun olemme kysyneet jälleen poliiseilta, ottaisivatko he tytön sisään yöksi, kieltäytyy tyttö tarjouksesta ja vaikuttaa säikähtäneeltä. Hän pyytää, että ajaisimme hänet ystävän ”hökkelitalolle”.
Olemme jo melkein slummissa, joten suostumme pienen epäröinnin jälkeen, vaikka alueelle menemisestä varoitellaan. Ajamme alueen laidalle, ja päädymme sairaan tytön pyynnöstä viemään hänet talon eteen.
Tyttö koputtaa laudoista ja pellinpaloista kyhätyn hökkelin oveen ja puhuu sisään pienestä reiästä. Kuluu hetken aikaa. Sitten ovi aukeaa, ja tyttö astuu sisään vilkuttaen mennessään; lautaovi sulkeutuu hänen perässään. Ajamme pois.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2007