Merja Hannikainen
Emmanuel Toumewo tarkastelee paineilmakaaviota työpaikallaan Erkomat Oy:n konepajassa Kotkassa.
Kuusi vuotta sitten marraskuussa Suomi otti vastaan evakon kaukaa Kamerunista. Emmanuel Toumewo saapui tänne turvapaikanhakijana, ja hänet sijoitettiin Karhulan vastaanottokeskukseen Kotkaan.
Kamerunin lukutaitotilastot ovat Saharan etelänpuoleisen Afrikan korkeimpia. Voi siis spekuloida, että kulttuuritaustaltaankin Toumewo oli sopiva ottopoika koulutususkoiselle kansalle.
Ensin hän meni vapaaehtoistöihin vanhainkotiin. Vajaa kaksi vuotta Suomeen tulostaan Toumewo oli jo aloittanut maahanmuuttajille tarkoitetun valmistavan koulutuksen, jossa hän opiskeli suomea ja englantia. Sen jälkeen hän siirtyi Etelä-Kymenlaakson ammattiopistossa varsinaiseen ammattikoulutukseen.
Kolme vuotta myöhemmin hän valmistui kurssinsa priimuksena levyseppä-hitsaajaksi ja sai välittömästi töitä. Ai niin, ja opiskelujensa ohessa hän jakoi öisin sanomalehtiä sekä toimi muiden opiskelijoiden tutorina.
Ihmekös se, että työnantajat kilpailevat miehestä. Pahansisuisimmatkaan eivät voi keksiä hänestä mitään pahaa sanottavaa – paitsi ehkä sen, että hän aiheuttaa kademieltä.
Suomen Amerikka
Avaran hallin läpi on matkaa. Rastahiuksinen mies heilauttaa kättään hätäisesti ja keskittyy heti taas töihinsä. Ennen kuin ehditään tervehtiä, hän pakenee kauemmas vastaamaan puhelimeen.
Sitten hän kehottaa kohteliaasti istumaan ja vastailee hiljaisella äänellä kysymyksiin. Hän ei selvästikään pidä tilanteesta, mutta sietää hyvänahkaisesti.
”Miksi te kaikki tulette tänne? Miksi?” kysyy Emmanuel Toumewo vilpittömän hämmentyneenä. 29-vuotiaan miehen pakeilla on tosiaan viime aikoina rampannut mediaa paikallislehdestä Helsingin Sanomiin ja Yleisradioon asti.
”Koska Toumewo on valittu vuoden aikuisopiskelijaksi”, olisi ilmiselvä vastaus. Mutta levyseppä-hitsaajaksi valmistunut Toumewo on mielenkiintoinen muistakin syistä.
Kotkassa tuulee ja haisee. ”Täällä haisee raha”, sanovat kotkalaiset. Haju on imelä ja eltaantunut. Sellutehtaat ovat ottaneet Kaakkois-Suomen nenään jo vuosikymmenet.
Mutta Toumewon työpaikan, Erkomat Oy:n konepajan, pihalla rahanhaju muuttuu leiväksi. Se tulee vastarannalla olevasta leipätehtaasta. Joutomaalta näyttävä alue on joskus ollut osa vanhaa satama-aluetta. Nyt sen poikki kulkee vain muutama koirantaluttaja.
1800-luvun loppupuolella perustettu Kotka kasvoi nopeasti sahateollisuuden ja uuden satamansa ansiosta. ”Savolaisille Kotka oli Suomen Amerikka”, kertoo Toumewon vaimo Nina Kari.
Köyhemmät saapuivat sisämaasta etsimään hyvinvointia satamakaupunkiin, jossa mahdollisuuksia riitti.
Konepajan hallin takana kyyristelee meri. Kauempana vedessä törröttää lahoavia pölkkyjä kuin mädäntyviä hampaita.
Romuina maatuvan sataman päällä rakennetaan nyt uusia koneita. Erkomat Oy valmistaa jauheidenkäsittelyyn tarkoitettuja laitteita. Toumewo on yksi kokoajista.
Hän tutkii kulmat rypyssä kaaviokuvaa, joka vilisee numeroituja osien nimiä.
”Tämä ei ole samanlaista kuin hitsaaminen.” Toumewo osoittaa ohimoaan. “Tässä täytyy ajatella.” Hän kuitenkin lisää pitävänsä siitä, että työ on vaihtelevaa, välillä hitsataan ja toisinaan kootaan koneita.
Konepaja on tyhjä ja hiljainen. Se nielee sinipukuiset ihmiset uumeniinsa niin, että välillä tuntuu kuin muita ei olisikaan. ”Täällä näyttää nyt hiljaiselta, koska kaksi isoa konetta on juuri lähtenyt ulkomaille”, Toumewo selittää. Aivan kuin hän lukisi ajatuksiani.
Seuraavana maanantaina Toumewo lähtee kollegoidensa kanssa asentamaan konetta Islantiin. Hän on juuri saanut tietää, ettei luultavasti tarvitse viisumia kolmen viikon matkaa varten.
Kuudetta kuukauttaan uudessa työpaikassa viettävä Toumewo suhtautuu työhönsä kunnioittavasti. ”On hyvä, että voin kysyä työkavereilta apua. Eikä ole kiire, vaan voin rauhassa miettiä ja opetella. On parempi tehdä hitaasti ja hyvin, muuten pitäisi purkaa kaikki ja aloittaa alusta.”
Toumewolla ei ollut vaikeuksia löytää töitä valmistuttuaan.
”Kun tällaisista kavereista kuulee ammattikoulusta, niin kyllähän näistä kilpaillaan. Hyvin harvoin on meidän Manun kaltaisia tapauksia”, kertoo Emmanuel ”Manu” Toumewon esimies, ostopäällikkö Kimmo Haltsonen.
Haltsonen kehuu Toumewon positiivista persoonaa ja kovaa oppimiskykyä. ”Motivaation vuoksi kyky on hyvä ja sen kautta lopputuloskin.”
Haltsosen mukaan metalliala oli pitkään epäsuosittu opiskelijoiden keskuudessa. ”Nekin, jotka kävivät ammattikoulun metallilinjan, eivät aikoneetkaan tulla alalle töihin, vaan mielessä oli palomiehen, sotilaan tai maanviljelijän ammatti. Nyt tilanne on kuitenkin parantumassa Kotkankin seudulla.”
Täällä rauhallisessa konepajassa suomalainen mies ylistää vuolaasti kamerunilaista työntekijäänsä. Kamerunilainen ujostelee kameraa.
Kirjava satama
Kotkassa asuu tällä hetkellä yli 70 eri kansallisuutta ja siellä puhutaan 50 äidinkieltä. “Täältä löytyy edustajia kolmasosasta maapallon kansoista”, kertoo Michael Baumberger. Hän on uunituoreen monikulttuurisen keskuksen Myllyn projektipäällikkö ja idean isä. ”Lappeenrannassa on iso venäläisvähemmistö, mutta Kotka on ainutlaatuinen asukkaidensa kirjossa.”
Merja Hannikainen
Emmanuel Toulewo saapui Kotkaan Kamerunista kuusi vuotta sittenEmmanuel Toumewo ei ole käynyt Myllyssä. Mutta hän ei kuulukaan sen ydinkohderyhmään.
Myllyyn ovat tervetulleita varsinkin sellaiset maahanmuuttajat, jotka eivät osaa suomea. Jos heillä ei ole sopivaa koulutustakaan, he ovat vaarassa syrjäytyä. Toisaalta mukaan halutaan myös kantasuomalaisia – kuten vastapäisen talon yksinäisiä vanhuksia. Ja toden totta, Myllyn ovesta astuu sisään vanha rouva, jolla on orvokinsiniset silmät.
”Kotkalaiset ovat tottuneita erilaisiin ihmisiin”, eläkkeellä olevaksi paikallislehden toimittajaksi osoittautuva rouva selittää. ”Tänne on laivoilla tullut ulkomaisia jo niin pitkään, että erilaisuuteen on totuttu.”
Kotkan kaupungin nettisivuilla kuvaillaan, miten 1800-luvun lopulla satamassa saattoi olla samaan aikaan useita kymmeniä laivoja yhtä aikaa: ”Tyhjennys ja lastaus vei aikansa ja tarjosi työtä paikallisille. Laivojen mukana tulleet merimiehet viettivät kaupungissa useita viikkoja. Monet maailman vaikutteet virtasivat Suomeen satamien kautta. Epäilemättä yksi väylä oli juuri Kotkassa.”
Mylly vuokraa toimitilansa Kotkan kaupungilta. Se on vuonna 1923 Enso-Gutzeit-yhtiön johtajille rakennettu talo kaupungin keskustassa.
Baumberger ja viereiseen pöytään istahtanut rouva kertovat yhdessä, miten 15 vuotta myöhemmin talo toimi ulkosaaristolaisten vastaanottokeskuksena. Talvisodan kynnyksellä saariston asukkaat evakuoitiin Kotkaan ja talo tarjosi heille majapaikan.
”Silloin tämä talo oli suomalaisten vastaanottokeskus ja turvapaikka”, Baumberger sanoo. Aivan kuten se nyt toimii satamana maahanmuuttajille.
Mutta konepajassa Toumewo katsoo suoraan päin ja kysyy taas kiusaantuneena, miksi hänestä ollaan niin kiinnostuneita. Hänen vaimonsa mainitsikin, että Manu osaa olla itsepäinen.
Siksi, että suomalainen media tarvitsee kipeästi Manun kaltaisia, hieman epätodellisia malliesimerkkejä maahanmuuttajista, jotka se voi liimata ennakkoluuloisten sisämaan mörrimöykkyjen mieliin.
”Kotka on edeltäkävijä suhtautumisessaan maahanmuuttajiin”, toteaa Sveitsistä kotoisin oleva Baumberger. ”Työnantajat ovat tyhmiä vaatiessaan kielitaitoa ja koulutusta. Kyse on asenteesta. Suomenkieliset ymmärtävät täydellisesti turvallissuussäännöt, mutta silti he rikkovat niitä. Virheitä tekevät kaikki, myös korkeastikoulutetut suomalaiset ja sveitsiläiset. Jos ihmisellä on motivaatio ja halu oppia, hän oppii.”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 11/2007