SAMULI SIIRALA

Kahvimuki, käsinkudotut villasukat, nahkaiset saapikkaat…

Joulupata on Suomessa yli sata vuotta vanha perinne, ja yhtä vakiintunut on tapa tuoda padan vierelle lahjoja köyhille jaettavaksi. ”Ihmiset antavat leluja, vaatteita, kaikenlaisia tavaroita ja ruokatarvikkeita. Viime jouluna keräyksen tuotolla autettiin yli 24 000 ihmistä”, Pelastusarmeijan avustava sosiaalisihteeri Gun-Viv Glad-Jungner kertoo.

Myös kauppiaat kiittelevät anteliaita asiakkaitaan: suomalaisten arvellaan satsaavan jouluostoksiinsa tänä vuonna yhteensä 950 miljoonaa euroa. Monet valmistavat lahjat itse, ja hyvää mieltä voi toivottaa vaikkapa tekemällä ystävälle palveluksen.

Pyyteettömyyden illuusio

Lahjoja on annettu aina ja kaikkialla maailmassa. Yhtä lailla lahjoittamisen motiivit ovat kiehtoneet ajattelijoita kautta aikojen. Anteliaisuuden on katsottu kertovan ihmisen hyveellisyydestä; myös nykysuomen sanakirjan mukaan lahja on vapaaehtoisesti ja korvausta pyytämättä annettu kiintymyksen osoitus.

Ranskalainen sosiologi Marcel Mauss kuitenkin kumoaa käsityksen lahjojen antamisen epäitsekkäistä motiiveista. Mauss vertaili lahjoittamiseen liittyviä perinteitä eri puolilla maailmaa ja esitteli päätelmänsä 1900-luvun alkupuolella julkaistussa, laajaa huomiota herättäneessä esseessään Lahja. Maussin mukaan lahjat eivät milloinkaan ole pyyteettömiä, vaan niihin sisältyy aina oletus vastalahjasta.

Moraali siis säätelee anteliaisuuttamme. Maksamme omaa kiitollisuudenvelkaamme samalla, kun annamme uusia lahjoja tulevien vastalahjojen toivossa.

Kun keräyslippaan nähdessämme hellitämme kukkaromme nyörejä, toimimmeko saajan etua ajatellen vai havittelemmeko pikemminkin puhdasta omatuntoa? Keräyksiä järjestetään usein varakkaissa kulutusyhteiskunnissa, joiden asukkaiden monesti väitetään vähät välittävän köyhempien kohtalosta. Monet joulupadalla kävijöistä kertovat saapuvansa paikalle, koska muuten hyvä joulumieli ei tule.

Myös mainonta vetoaa omatuntoon. Kehitysyhteistyöjärjestö Plan houkuttelee köyhien maiden lapsille lisää kummeja: ”Lahjoita yrityksesi joulumuistamiseen tarkoitetut varat kehitysyhteistyöhön. Vastalahjaksi saat hyvää mainetta ja helppokäyttöisen materiaalipaketin, jolla voit viestiä lahjoituksesta asiakkaillesi…” Lahjasta hyötyy myös sen antaja eli yrittäjä, joka parhaassa tapauksessa saa lisää asiakkaita eettisen toimintansa vuoksi.

Erinomainen esimerkki lahjojen edellyttämistä vastalahjoista löytyy Etelä- Amerikasta. Kun espanjalaiset valloittajat 1500-luvulla rantautuivat tuntemattomalle mantereelle, he kohtasivat inkojen hallinnoiman, lähes kymmenen miljoonan asukkaan valtakunnan. Sen laajeneminen ja toiminta perustui ennen kaikkea lahjojen antamiselle. Mutta kuka antoi kenelle ja mitä?

Lahjoilla rakennettu valtakunta

Kultaisia koruja, harvinaisten lintujen höyhenillä koristeltuja kankaita, laadukkaasta villasta valmistettuja vaatteita…

Perun rannikolla vietetään juhlaa. Kansalaiset kokoontuvat katsomaan, miten kaukaa sisämaasta saapuneet inkat levittelevät lahjojaan paikallisten päälliköiden eteen. ”Saatte pitää kaikki nämä kallisarvoiset aarteet”, inkat sanovat, ”olkoot ne teille osoituksena hyväntahtoisuudestamme.”

Inkojen tuloa on rannikon laaksoissa jo osattu odottaa; huhut heidät vauraudestaan ja anteliaisuudestaan ovat kiirineet kaikkialle yli Andien vuorten ja halki avarien tasankojen. Kuivuus ja tulvat ovat turmelleet karulla maaperällä kasvaneen sadon kerran toisensa jälkeen. Paikalliset tietävät, että heillä ei ole varaa antaa inkoille kyllin arvokasta vastalahjaa.

Mutta inkat osasivat käyttää tilannetta tehokkaasti hyväkseen.

”Vastalahjaksi inkat pyysivät käyttöönsä alueiden työvoimaa”, kertoo inkavaltion tutkimukseen erikoistunut historioitsija ja antropologi, professori Martti Pärssinen.

Käsityötaitoisten kansalaisten tuli valmistaa inkoille tekstiilejä ja koriste-esineitä, jotka kuljetettiin valtakunnan pääkaupunkiin Cuscoon. Inkat eivät kuitenkaan pitäneet kaikkia tavaroita itse, vaan jakoivat niistä suuren osan lahjaksi uusien alueiden asukkaille. Vähitellen yhä useampi kansa tuli osaksi inkavaltakuntaa lahjoilla solmituin sitein.

”Lahjojen avulla luotiin moraalista kiitollisuudenvelkaa, joka piti alueiden päälliköt uskollisina inkahallitsijalle.”

Mitä enemmän inkoilla oli valtaa, sitä kallisarvoisempia lahjoja he saattoivat antaa. Tämä nosti heidän arvostustaan muiden kansojen silmissä.

”Inkojen vallan perustana oli taloudellisen pääoman muuttaminen symboliseksi pääomaksi”, Pärssinen jatkaa.

Inkavaltiossa lahjat toimivat siis ikään kuin valuuttana, jota vastaan inkat saivat käyttöönsä työvoimaa. Monissa muissakin yhteiskunnissa lahjoilla oli sama merkitys kuin nykyisin lähes kaikkialla käytössä olevalla rahalla. Antropologit kutsuvat tällaista toimintaa lahjataloudeksi: vastavuoroisten lahjojen antaminen muodostaa laajan palveluiden ja hyödykkeiden verkoston.

Martti Pärssisen mukaan inkat ja paikallispäälliköt lahjoittivat toisilleen myös sukunsa naisia.

”Kansojen yhdistäminen inkavaltioon sinetöitiin usein avioliitolla, jolloin tärkeistä päälliköistä tuli inkojen sukulaisia.”

Marcel Mauss korostaa, että lahjan arvoa on usein mahdotonta mitata taloudellisesti. Tärkeämpää on lahjan merkitys tilanteessa, jossa se annetaan.

Inkavaltiossa vastavuoroisten lahjojen antaminen ei rajoittunut inkojen ja paikallispäälliköiden väliseen kanssakäymiseen. Käytäntö ulottui yhteiskunnan joka alueelle: lahjoja vaihdettiin kodeissa, ystävien ja kyläyhteisöjen kesken erityisten sääntöjen mukaan.

Niin myös päivänsankari saa paketin, valmistuneelle viedään ruusuja, tupaantuliaisissa annetaan uutta kotia koristava lahja. Mikäli joku saapuu tilanteeseen ilman odotettua lahjaa, hän usein esittää painavan syyn anteeksi pyydellen. Jokaisen kuuluu antaa jotakin.

Lahjoja läheisille

Pörröinen pehmonalle, pongahtava vieterinukke, legojuna…

Länsimaissa erityisesti lapsille annetaan paljon lahjoja. Vanhempien on kuitenkin turha haaveilla vastalahjasta ainakaan lapsen varhaisimpina vuosina, ellei hyvää käytöstä lasketa. Oman hyödyn tavoitteleminen tuntuu kohtuuttomalta väitteeltä: ainakin lapsille annamme, koska vilpittömästi välitämme heistä.

Yhdysvaltalaisen sosiologi Alwin Ward Gouldnerin mukaan vastalahjan vaatimukset eivät päde tapauksissa, joissa saajalla ei ole edellytyksiä antaa meille sellaista. Pyyteettömien lahjojen kohderyhmään kuuluvat Gouldnerin mukaan ainakin lapset, vanhukset ja sairaat.

Suomalaisten lasten lahjat jakaakin usein joulupukki: vanhempia ei haittaa, vaikka lapsi ei tietäisi, keneltä lahja on oikeasti peräisin. Vastaava perinne vallitsee maissa, joissa lapset löytävät takan reunukselta pukin yön aikana jättämät lahjat.

Historioitsija Clive Dilnot on tutkinut lahjojen antamista länsimaissa. Dilnot toteaa, että olemme taipuvaisia antamaan epäitsekkäitä lahjoja myös muille perheenjäsenillemme ja ystävillemme. Perinteet tekevät niistä kuitenkin pakkopullaa. Vaikka löytäisimme täydellisen lahjan, emme voi ojentaa sitä milloin vain; meidän on odotettava sopivaa hetkeä. Jos annamme lahjan spontaanisti, vastaanottaja saattaa häkeltyä ja nolostua.

Mainostajat kertovat meille, millaisia lahjojen pitäisi olla: pehmeitä, kovia, käyttökelpoisia, koristeellisia, nuorekkaita, kypsiä. Mikäli kuuntelemme kaikkia ehdotuksia ja vaatimuksia, lahjojen hankkimisesta tulee helposti rasite.

Monet päätyvätkin antamaan joululahjaksi esimerkiksi suklaarasian tai kynttilän, joita kauppojen hyllyillä on suorastaan tyrkyllä. Näin säästytään ponnisteluilta.

Inkavaltion pohjoisosissa kerättiin suuressa arvossa pidettyjä, mulluksi kutsuttuja simpukoita. Niistä valmistettiin koristeita muun muassa päälliköiden käyttämiin tunikoihin. Kaukaiselle etelän päällikölle mullu oli yllättävä ja ainutlaatuinen tuliainen.

Väkipakolla ostetun suklaarasian ja harkitusti annetun simpukkakoristeen välillä on huima ero. Kun rasian antaja todennäköisesti saa yhtä persoonattoman vastalahjan, inkat saivat simpukkakoristeiden vastineeksi etelän käsityöläisten valmistamia erikoisuuksia. Vastaavanlaisten harvinaisuuksien löytäminen nykypäivän tavaramaailmassa on vaikeaa.

Sotia lahjojen tähden

Väärän värinen kolmipyörä, espressokeitin teen ystävälle, liian kallisarvoinen kangas…

Antaja ei voi aina onnistua. Lapsi osoittaa avoimesti tyytymättömyytensä; aikuiset yrittävät peitellä pettymystään. Joka tapauksessa kiittämätön suhtautuminen lahjaamme harmittaa.

”Inkahallitsijan lahjan torjuminen oli loukkaus, jota tämä ei suvainnut”, Pärssinen korostaa.

Inkojen lahjoista ei kuitenkaan kieltäydytty siksi, että ne olisivat olleet vääränlaisia. Pikemminkin ne torjuttiin siksi, että ne olivat täydellisiä; kalleuksien tiedettiin merkitsevän ikuista kiitollisuudenvelkaa. Paikallispäälliköiden oli valittava: joko he säilyttäisivät itsenäisyytensä tai sitten heidän oli loukattava inkojen tunteita.

Lahjat tekevätkin elämämme hankalaksi. Käytämme kohtuuttomasti voimavaroja oikeanlaisten lahjojen etsimiseen samalla, kun yritämme vapautua meille sopimattomien lahjojen vastaanottamisesta niiden antajaa loukkaamatta. Lahjat rasittavat ja suututtavat – ja silti vain sitkeästi annamme niitä.

Olisiko sittenkin niin, että lahjojen avulla haluamme kertoa ihmisille, että vilpittömästi välitämme heistä. Emmehän voi sille mitään, että he kokevat velvollisuudekseen antaa meille vastalahjoja.

Anteliaisuudella ei toisaalta ole mitään tekemistä hyveellisyyden kanssa. Inkat olivat hyväntahtoisia vain niin kauan, kun lahjojen saajat suostuivat heidän ehtoihinsa. ”Inkahallitsijan loukkaus tarkoitti samalla sodanjulistusta, johon inkat verisesti vastasivat. Myös kapinoitsijoiden sukulaiset saivat tuntea inkojen koston.”

 

Kolumni: Lahjoja laukun täydeltä

 

Kun lähdet Dominikaaniseen tasavaltaan, ota mukaan hyttysmyrkkyä ja aurinkovoidetta, matkaoppaissa kehotetaan. Minulla olisi yksi lisäys: matkaan kannattaa varata huomattava määrä lahjoja.

Tapoihini kuuluu valmistella tuliaiset kunnolla: muotitietoisille tutuille ostan kauniin korun kullekin, makean ystäville vien suomalaista suklaata. Mutta kun matkalaukun pohja tulee esiin, tuttuni ihmettelevät aina: oliko tässä kaikki?

New Yorkiin muuttaneet lähes miljoona dominikaanisiirtolaista osaavat varautua vaatimuksiin paremmin. Kotisaarelleen saapujilla on poikkeuksetta mukanaan valtava määrä laukkuja, kasseja ja pusseja.

Ajattelin, että paikalliset pitävät oikeutenaan saada minulta mahdollisimman paljon lahjoja samoin kuin yhdysvaltalaissukulaisiltaan; rikkaiden länsimaiden kansalaisilta. Sitten dominikaanistasavaltalaiset ystäväni saapuivat vierailulle Suomeen ja toivat minulle kolme matkalaukullista lahjoja.

He tiesivät, että en pitänyt vaaleanvihreästä, mutta lahjojen joukossa oli lukuisia sen värisiä vaatteita. Dominikaanisessa tasavallassa asuessani he olivat hämmästelleet yhteen ääneen suuria jalkojani, mutta nyt minulle tuotiin kenkiä, jotka olivat kokoa 36.

Dominikaanistasavaltalaiset alkoivat myös Suomessa kerätä kotiin viemisiä vauhdilla välittämättä siitä, mitä laukkuihin kasasivat. Yritin ehdottaa, että he ostaisivat kaikille yhden harkitun lahjan sen sijaan, että veivät kymmenen hätäisesti ostettua. Mutta ystäväni eivät ottaneet ehdotusta kuuleviin korviinsa.

En viitsinyt huomauttaa, että olin hieman loukkaantunut vihreistä paidoista ja liian pienistä kengistä. Tässä vaiheessa vielä teeskentelin, että runsaus oli tehnyt minuun vaikutuksen.

Lopulta oivalsin, että pieni lahja kertoi välinpitämättömyydestä; runsaat lahjat olivat dominikaanistasavaltalaisten tapa kertoa toisilleen, että he välittivät. Lahjan sisällöllä ei ollut niin väliä.

Eräällä matkoistani Dominikaaniseen tasavaltaan vierailin talossa, jonka hurrikaani olisi vienyt mukanaan mennen tullen. Lampun liekki paloi himmeästi, sillä öljy oli lopussa.

Mutta pöytä notkui – isännät olivat käyttäneet aterian valmistamiseen kaikki ruokatarpeensa. Ystäväni kuiskasi minulle: ”Tämä runsas ateria on suurin lahja ja rakkauden osoitus, jonka he voivat meille antaa.”

 

Lahjat maailmalta

 

Koonneet: Jenny Kotiranta, Esa Salminen, Larissa Bruun

Gallup:
1. Mitä viet lahjaksi kun menet kylään?
2. Mitä olet viimeksi saanut lahjaksi?

 

Matkaoppaana työskentelevä Shi Yu (joka ei halua paljastaa ikäänsä) asuu Pekingissä.

1. ”Vieraillessaan sukulaisten ja ystävien luona kiinalaiset antavat lahjaksi usein kukkia ja hedelmiä. Käydessäni kylässä vien mukanani hedelmiä kuten appelsiineja tai banaaneja.”

2. ”Sain lahjaksi kakun, joka oli juuri toiveideni mukainen: iso ja suklainen.”

 

Celania de la Asuncion Cuadra Marenco asuu Nicaraguassa Masayan kaupungissa. Hän on jo 30 vuoden ajan elättänyt itsensä ompelijana ja käsityötaiteilijana.

1. ”Vein viimeksi lahjaksi hedelmäsalaattia. Vien usein jotain itsetekemääni, tyypillistä masayalaista, kuten käsitöitä tai ruokaa.”

2. ”Sain viimeksi lahjaksi ’kiinalaista riisiä’ (arroz chino) eli riisiruokaa. Se oli vastalahja aiemmin viemästäni hedelmäsalaatista.”

 

Chine Impasso, 35, on mosambikilainen kirjanpitäjä, jonka puoliso on tanskalainen. Siksi hän on joutunut opettelemaan kahden eri maailman lahjaperinteet.

1. ”Mitäkö vien yleensä lahjaksi? Se riippuu todella paljon siitä, ketä menen tapaamaan ja miksi. Täällä paikallinen tyttöystävä saattaa heittää sinut ulos talosta, jos viet kimpun ruusuja. Hänelle ne ovat turhia risuja, säkki riisiä olisi paljon mieluisampi. Jos menen italialaisille tutuilleni, vien vaikka ruukkukasvin. Joillekin kavereilleni voin viedä viskipullon, mutta enoni etelässä on tyytyväinen vain jos saa housut tai kännykän.”

2. ”Taisin saada partavettä. Ei, vaan kellon, ja afrikkalaisen paidan. Kaikki samana päivänä, oli syntymäpäivä. Ja ihan viimeinen oli tämä sytkäri, josta ei ole mihinkään. Ystävä kävi Kiinassa ja toi tämän, mutta sen kivi kesti vain viikon ”, Impasso virnistää ja sytyttää savukkeen.

 

Anne-Mari Raivio, 31, opettaa englantia turismityöntekijöille Ilha de Moçambique -saarella Pohjois-Mosambikissa.

1. ”Usein vien lahjaksi viinipullon ja yleensä myös itse valmistamani piirakan tai kakun. Täällä Mosambikissa… viinipullon.”

2. ”Viimeksi olen saanut lahjaksi… tämän. Mikä tää nyt on?” Raivio sanoo, ja osoittaa jättimäistä kotiloa, joka keikkuu pöydänlaidalla. Sen oli tuonut aamulla Raivion asuintalossa hanttihommia tekevä mosambikilaismies, joka oli kehottanut nuorta naista viemään kotilon Suomeen, muistuttamaan tropiikista. ”Sitä ennen sain viinipullon avaajan.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007