”Entäs se kännykkä?” kysyy kyllästyneen oloinen tullimies Pjongjangin lentokentällä. Vakuutan jättäneeni kännykän kotiin, mutta varmuuden vuoksi mies tarkistaa laukkuni ja taskuni.

Osoittaudun kunnialliseksi, kännykättömäksi matkaajaksi ja pääsen sisään maailman tiukimmin valvottuun maahan, Pohjois-Koreaan.

Jo lennolla paikallisen Air Koryo -lentoyhtiön koneessa olen saanut tuntumaa siihen, kuinka erilaiseen paikkaan olen tulossa. Lento Pekingistä ei kestä kauan, mutta on epämukava. Tuoli on ahdas, ja polveni ovat rutussa edessä olevan istuimen selkää vasten.

Kokemus voi olla arkea pitkäraajaiselle lentomatkustajalle, muttei minulle. Yleensä kiroilen epämukavan korkeita penkkejä, joilta jalat eivät ylety maahan. Tässä koneessa vähän pidempi matkustaja joutuisi viikkaamaan jalkansa monelle mutkalle.

Miniatyyrilentokoneen vastapainoksi kaikki muu Pjongjangissa onkin sitten suurta. Valtavia, monikaistaisia teitä, massiivisia betonirakennuksia. Koolla on merkitystä: kaikki minkä näen, on suunniteltu tekemään vaikutus.

Pjongjangissa minulle halutaan näyttää parasta, ja paljon. Olen työmatkalla, mutta myös maatuntemuksestani huolehditaan. Ohjelmaan kuuluu käynti Kim Il Sungin mausoleumissa (kumarran arkun edessä muiden mukana) ja amerikkalaisen imperialismin kauheuksista kertovassa sotamuseossa (kauhistelen muiden mukana).

Minulle esitellään paljon hienoa ja modernia. Prameassa rakennuksessa minut johdatetaan luokkaan, jossa voi omatoimisesti tutustua musiikin historiaan. Olinkin unohtanut, miltä kouluvuosilta tuttu kielilaboratorio näyttää: jokaisella oppilaalla on oma väliseinin eristetty koppinsa, ja luurit.

”Mikset kokeilisi noita kuulokkeita”, ehdottaa talon edustaja minulle.

Laitan luurit päähän. Kohisevalta kasetilta raikaa jotakin, jonka luokittelisin taistolaislauluiksi. Suomeksi.

”No, tunnistatko kuka esiintyy?” rouva kysyy, silmissä vilkkuu ylpeys ja ilo.

Ei, en minä tunnista. Kiemurtelen hieman, ja selittelen, että tämä taitaa olla ajalta, jolloin minä olin vielä lapsi. En oikein muista sen ajan musiikkia…

Viikon lopulla edessä on vierailu pelottavimmassa paikassa, jossa olen koskaan käynyt: Pjongjangin Lasten palatsissa.

Palatsi-sana on paikallaan, sillä rakennus on valtava. Minua kierrätetään luokkahuoneesta toiseen. Näen balettitunteja, soittotunteja, kirjontaa, tanssia. Jokaisessa luokassa oppaani kysyy, haluaisinko ottaa valokuvan.

Kamerani filmille tarttuu ryhmäkuva toisensa jälkeen. Ne kaikki näyttävät samalta: keskellä hymyilen minä hämmentyneen kohteliasta hymyä, ja ympärilläni on sotilaallisen tarkassa muodostelmassa ryhmä vakavailmeisiä nuoria. He ovat tehneet tätä ennenkin.

Kiertokäynti huipentuu esitykseen auditoriossa.

Lava täyttyy tanssista, akrobatiasta, musiikista ja laulusta. Kaikki on taidokasta, viimeistä piirtoa myöden hiottua. Nuorimmat esiintyjistä tuskin olisivat Suomessa vielä koulussa, vanhimmat olisivat sitä lopettelemassa.

Lava on siis täynnä lapsia. Mutta kukaan ei tee yhtäkään virhettä. Ei harha-askeltakaan. Ensin täydellinen virheettömyys kummastuttaa, sitten kauhistuttaa. Lopulta pelottaa, kylmää, puistatuttaa. Puhdas kurinalaisuus näin pienissä lapsissa tuntuu luonnon- ja järjenvastaiselta.

Toivon toivomistani, että edes takarivissä näkyisi pientä remuamista. Edes yksi naapurin tönäisy, letistä vetäminen, kikatus. Mutta ei. Eteeni marssii yksi toisensa jälkeen täydellisiä pieniä koneita, jotka suorittavat täydellisen taiturimaisen ohjelman. Virheettä.

”Eikös ollutkin hieno esitys? Näin taitavia lapsia ei varmaan ihan joka paikassa olekaan?” minulta kysytään esiripun laskettua.

Kiemurtelen. En halua loukata, mutten valehdellakaan. Lopulta päädyn latteuteen: ”Todella erityislaatuinen esitys.” Kohteliaalla hymyllä siitäkin lauseesta tulee kohteliaisuus.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 12/2007