6,5 miljardia Jumalan kuvaa

Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Itsestään selvää? Kyllä, väittäisin että olen aina ajatellut niin. Mutta mistä olen näkemykseni saanut? Vanhemmilta? Opettajilta? Pyhäkoulusta? Saduista?

Ajatukset ihmisoikeuksista ovat toisaalta vanhoja, toisaalta uusia. Maailmanuskonnoista löytyy pohjaa ihmisoikeusajattelulle. Juutalaisuudessa ja kristinuskossa ajatellaan, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja jokainen yksilö on arvokas. Koraanista löytyvät keskeisimmät ihmisoikeudet ja buddhalaiset kunnioittavat kaikkea elämää.

Vanhasta aatetaustasta huolimatta kaikille ihmisille kuuluvista oikeuksista on alettu puhua vasta 1900-luvulla. Sitä ennen oikeudet olivat miesten oikeuksia.

YK:n ihmisoikeuksien julistuksen hyväksymisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi 60 vuotta. On melkein ihme, että vaikka ihmisoikeushistoria on näin lyhyt, kaikkialta maailmasta ja kaikista kulttuureista löytyy valtavasti ihmisiä, jotka jakavat ihanteen yhtäläisistä ihmisoikeuksista. Puhumattakaan siitä, että julistuksella on ollut vaikutuksia päätöksentekoon useimmissa maissa.

Kriitikoitakin löytyy. Joidenkin valtioiden kanta on, että ihmisoikeudet ovat länsimainen traditio, joka sopii vain länsimaiseen kulttuuriin. Yhteisön etua painottavissa kulttuureissa, kuten konfutselaisuudessa, ihmisoikeusajattelua pidetään liian yksilökeskeisenä.

Yhteisöllinen ajattelu olisikin tärkeää ihmisoikeustyössä. Jos myös yhteisöille määriteltäisiin oikeuksia, niillä voitaisiin turvata erilaisten vähemmistöjen ja alkuperäiskansojen asema. Monien maiden kansallisessa lainsäädännössä tällainen ajattelu jo näkyy. Kansainvälisellä tasolla yhteisöjen oikeuksia ovat kansojen itsemääräämisoikeus sekä YK:n päätöslauselmissa esiintyneet oikeudet kehitykseen ja puhtaaseen ympäristöön.

Eivät ihmisoikeudet ole itsestäänselvyys länsimaissakaan. Esimerkiksi käy EU-maiden toiminta pakolaisasioissa. Turvapaikan hakeminen Euroopan unionista on tuuripeliä, jossa suojelua tarvitsevia ihmisiä estetään pääsemästä Euroopan alueelle. Unionin sisälle päässeitä pallotellaan vuosikausia maasta toiseen ja pahimmillaan käännytetään maihin, joissa heitä vangitaan ja kidutetaan.

Entä miten samanarvoisina lopulta pidämme toisiamme? Tapasin kerran suomalaisen miehen, joka oli vakuuttunut siitä, että hänellä on enemmän ihmisarvoa kuin maanviljelijällä. Hänelle ihmisten samanarvoisuus oli yhtä mahdoton ajatus kuin se, että arvostin maanviljelijän työtä enemmän kuin hänen hyväpalkkaista työtään.

Kuinka moni yhtäläiset ihmisoikeudet allekirjoittavista arvottaa toisia akateemisten saavutusten, omaisuuden tai asuinpaikan perusteella? Ajattelenko sen bussipysäkillä röhnöttävän laitapuolen kulkijan olevan samanarvoinen kuin muutkin?

Kirjoittaja on Kepan tiedottaja.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Kallio-Lagos 6-0

Suljin silmäni Helsingin Kallion Kolmannella linjalla ja tunsin olevani 1970-luvun Nigeriassa. Babatunde Akerele eli Aiyekooto lauloi kuin Fela Kuti, torvisektio puhalsi afrobiittiä tärykalvoille.

Aiyekooton lisäksi ensemblessä jammasi parhaimmillaan 19 muusikkoa. Oli vaikeaa uskoa silmiään: pääsolistia lukuun ottamatta kaikki olivat nuoria, valkoisia suomalaisia. Tuttuja kasvoja Soul Captain Bandista, vaskiin puhalteli maineikas Baabelin torvet. Perkussioita hakkasi Rinneradiostakin tuttu Zarkus Poussa.

Aiyekooto Afrobeat International on Suomen paras – ja ainoa – afrobeat-yhtye. Sen keulahahmo, Aiyekotoo, uhkuu itsevarmuutta.

”Haastan Femi Kutin koska tahansa. Kyllä hekin hyvin soittavat, mutta tämä ryhmä soittaa puhdasta afrobeatia.”

Femi on afrobeatin edesmenneen kehittäjän Felan poika, ja tunnetuin tyylisuunnan nykyedustaja. Aiyekooto kehuskelee kouluttaneensa monet Femin muusikoista.

Suomessa on taitavia maahanmuuttajamuusikoita. Yksi maailman parhaista mbalax-yhtyeistä on Galaxy, Helsingin senegalilaisten kokoonpano. Nyt vaikuttaa siltä, että myös yksi maailman lahjakkaimmista afrobeat-pumpuista on täällä.

Jokin Aiyekooton soinnissa tuntui kuitenkin vieraalta. Kitaran wah-wah soi Seppo ”Paarma” Salmen käsittelyssä oikein, Kari Hulkkosen basso jytisi hienosti ja torvet olivat juuri ajallaan. Ehkä se tuntui oudolta: bändi soitti turhan hyvin yhteen. Felan torvet olivat aina epätahdissa, juuri sopivasti sinne päin.

Silti nigerialaisittain johdettua suomalaisten ammattilaisten afrobiittiä voi suositella kaikille.

Seppo ”Paarma” Salmen haastattelu löytyy sivuilta 15-17.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Vain parin lauseen tähden

Hallitusohjelmilla on nykyisin paljon aiempaa enemmän merkitystä. Toki toimintalinjoja viilataan hallituksessa vaalien välilläkin, mutta pääosin hallitus keskittyy ohjelmansa toteuttamiseen.

Myös valtion varojen käytöstä päätetään entistä pidemmällä aikajänteellä. Budjettineuvotteluissa eduskunta voi siirtää joitakin kymmeniä miljoonia, mutta varsinaiset linjavedot tekee hallitus kehysneuvotteluissa neljäksi vuodeksi eteenpäin. Vaalien jälkeiset kehysriihet ovat ratkaisevia.

Ehdokkaiden ja puolueiden rinnalla kymmenet kansalaisjärjestöt pyörittävät eduskuntavaalikampanjoita, kirjoittavat vaaliohjelmia ja hamuavat julkisuutta.

Monet suuret ympäristöjärjestöt esiintyvät vaalien alla yhtenä rintamana. Greenpeace, Luonto-liitto, Natur och Miljö, Suomen Luonnonsuojeluliitto ja Maan Ystävät lobbaavat hallitusohjelmaan konkreettisia sitoumuksia ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi.

Ilmastonmuutos satuttaa erityisesti maailman köyhimpiä maita ja ihmisiä. Merenpinta nousee, tulvat yleistyvät ja ajavat rannikkoseuduilla asuvat ihmiset kodeistaan. Kuivien alueiden vesivarat puolestaan köyhtyvät, kasvien kasvualueet muuttuvat ja trooppiset taudit leviävät.

Köyhillä mailla ja ihmisillä on myös kaikista vähiten resursseja sopeutua ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Köyhyys myös ruokkii ilmastonmuutosta – tyhjällä vatsalla ei ajatella ympäristöä.

Kun ihmisen jokapäiväinen elämä on selviytymiskamppailua, lähitulevaisuus, jäl­kipolvet ja luonnonarvot jäävät toisarvoisiksi. Tärkeintä on selviytyä tässä ja nyt. Hiilidioksidia sitovia metsiä kaadetaan polttopuuksi tai kaskipellon pohjaksi, kun vaihtoehtoja ei ole.
 

Ilmastovaalit – retoriikkaa vai ratkaisuja?

Ilmastonmuutos on viime aikoina ollut esillä niin puolueiden puheissa kuin lehtiotsikoissa. Ympäristöjärjestöissä ollaan huolissaan, että keskustelu jää pelkäksi päivittelyksi, eikä hallitusohjelmaan kirjata konkreettisia sitoumuksia muutokseen.

Päävastuu ilmastonmuutoksen torjumisesta kuuluu järjestöjen mukaan teollisuusmaille, vaikka myös nopeasti teollistuvilta kehitysmailta tullaan tarvitsemaan päästövähennyksiä. OECD-maiden henkeä kohden lasketut päästöt ovat yli nelinkertaiset Kiinaan nähden ja 12-kertaiset Afrikkaan nähden. Suomen päästöt ovat OECD-maiden keskitasoa.

Vaurautensa vuoksi OECD-mailla on kehitysmaihin verrattuna myös moninkertaiset valmiudet ottaa käyttöönsä kalliimpaa teknologiaa. OECD-maiden ostovoimakorjattu BKT suhteutettuna väkilukuun on 5,5 kertaa Kiinaa suurempi ja 11 kertaa Afrikkaa suurempi.

”Ilmaston kannalta yksi keskeisiä kysymyksiä Suomessa on se, mitä tehdään liikenteen päästöille. Jos henkilöautolla ajaminen maksaisi yksilölle yhtä paljon kuin sen ympäristö- ja muut haittavaikutukset maksavat yhteiskunnalle, olisi joukko- ja kevyen liikenteen suosio toisenlainen kuin nyt. Ihmiset ostaisivat vain vähäpäästöisiä autoja”, Greenpeacen ilmastokampanjavastaava Kaisa Kosonen pohtii. Suomen päästöistä jopa 16 prosenttia kertyy kotimaan liikenteestä.

”Pääviestimme on, että oli tulevien kansainvälisten sopimusten muoto ja malli mikä tahansa, Suomella on edessään mittavat päästövähennykset. Suomen on laadittava pitkän aikavälin ilmastostrategia, jolla päästöjä saadaan vähennettyä 30 prosenttia vuoteen 2020 ja 80 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Ilmastonmuutoksen torjuminen saa maksaa, koska se on monin verroin halvempaa kuin torjumatta jättäminen”, Kosonen korostaa.
 

Maahanmuutto myönteiseksi asiaksi

Amnestyn Suomen osasto, Ihmisoikeusliitto, Suomen Pakolaisapu ja Pakolaisneuvonta kampanjoivat kattavamman maahanmuuttopolitiikan puolesta.

“Ihmisoikeusnäkökulman ja maahanmuuttajia koskevien tavoitteiden tulisi läpäistä koko hallitusohjelma. Maahanmuuttajat eivät ole vain työvoimaa vaan palveluja tarvitsevia asukkaita. Siksi maahanmuuttoon liittyviä kysymyksiä ei voi hallitusohjelmassakaan kuitata yhdellä kappaleella”, vetoaa Pakolaisneuvonnan toiminnanjohtaja Liisa Murto.

Suomessa asuvien maahanmuuttajien työllistymiseen tulisi järjestöjen mukaan panostaa enemmän. Esimerkiksi tilapäisiä B-oleskelulupia ei tulisi enää myöntää niin paljon kuin on tehty viime aikoina Somaliasta, Irakista ja Afganistanista tulleille turvapaikanhakijoille. Tilapäinen lupa jättää ihmiset vaille perusoikeuksia, kuten oi­keut­ta työntekoon tai opiskeluun.

“Maahanmuutto voi olla kaikille osapuolille myönteinen asia, myös suomalaisille, jos tuleva hallitus tarttuu haasteeseen ja soveltaa hyviä periaateohjelmiaan fiksusti.“
 

Reseptejä eriarvoisuuden poistoon

“Maailma, jossa puolet ihmisistä elää ilman puhdasta vettä, on sairas. Mutta köyhyys voidaan poistaa. Vaalikampanjamme tarjoaa Suomen hallitukselle ja eduskunnalle realistisia reseptejä köyhyyden ja eriarvoisuuden poistamiseksi”, sanoo Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen Kepan toiminnanjohtaja Timo Lappalainen.

Kepan kampanjatapahtumien ja vaalikoneen suunnitteluun on aktiivisesti osallistunut reilu parikymmentä järjestöä.

Kepan vaalikampanja kommentoi muun muassa maatalouspolitiikkaa.

“Maataloustuet ovat Suomessa melkoinen tabu. Suurimpien saajien julkistaminen herätti hiukan keskustelua, mutta muuten keskustelu on lähes olematonta. Veronmaksajille tuet ovat plussaa ja miinusta, mutta kehitysmaiden taloudelle vain miinusta.”

Maataloustuet ovat johtaneet teollisuusmaissa ylituotantoon ja sen vientiin ulkomaille. Kehitysmaissa keinotekoisen halpa länsiruoka syö markkinaosuutta paikallisilta tuottajilta, rajoittaa paikallista tuotantoa ja lisää köyhyyttä. Näin on käynyt esimerkiksi Tansanian maitotuotannolle ja Länsi-Afrikan liha- ja maitotuotannolle.

Kepa toivoo hallituksen myös edistävän reilun velkasovitteluprosessin perustamista, jotta Maailmanpankki ja muut länsipankit eivät enää tulevaisuudessa toimisi sekä kehitysmaiden velkojina että velan sovittelijoina.

Kehitysyhteistyössä hallitusohjelmaan toivotaan selkeää aikataulua 0,7 prosentin kansantulotason saavuttamiseksi ensi hallituskauden aikana. Myös talouspoliittisten ehtojen asettamisesta tulisi päästä eroon.

”Suomi, EU, rahoituslaitokset ja koko avunantajayhteisö puhuvat yhteen ääneen kehitysmaiden omistajuudesta ja omasta vastuusta. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että vaatimukset yksityistämistä ja kaupan liberalisoinnista ovat vain lisääntyneet”, Kepan kehityspoliittinen sihteeri Valia Wistuba hämmästelee.

“Kehitysavulla pitäisi tukea ihmisten mahdollisuutta osallistua maansa kehittämiseen, eikä velvoittaa hallituksia toteuttamaan politiikkaa, johon heidän kansalaisensa eivät ole saaneet ottaa kantaa.”

Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen sihteeri

Nämäkin asiat ovat esillä järjestöjen vaalityössä
 

YK-liitto

Yhdeksi keskeisistä hallituskauden kehittämisohjelmista tulee nostaa globaalipolitiikan johdonmukaisuuden lisäämiseen tähtäävä ohjelma. Sen tavoite on globalisaation parempi hallinta ja sen kulttuurillisten, sosiaalisten sekä ympäristöllisten vaikutusten tasa-arvoinen yhdistäminen tuottavaan talouteen.
 

Väestöliitto

Uuden hallituksen tulisi nostaa seksuaaliterveyden ja -oikeuksien edistäminen keskeiseksi tekijäksi köyhyyden vähentämisessä. 10 prosenttia kehitysyhteistyövaroista tulee kohdentaa seksuaaliterveyteen ja -oikeuksiin.
 

Kirkon Ulkomaanapu

Humanitaariseen apuun tulisi varata 20 prosenttia kehitysyhteistyövaroista sekä oma budjettilinja vuoden 2008 budjetista lähtien.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Valheita, vilppiä ja huonoa makua

Pääkkärikuva (Kuva: Pekka Rahkonen) (Kuva: Pekka Rahkonen)

Vaalien alla poliitikoilta on hukassa niin rehellisyys kuin hyvä makukin. Muunnetusta totuudesta ovat kuluvalla vaalikaudella tulleet tunnetuksi keskustalaiset pääministerit. Anneli Jäätteenmäki lausui varsin monimielisesti: ”Puhun niin totta kuin voin.”

Sinänsä kiinnostavaa ajatella, että voi puhua vain osittain totta, sille teolle kun kielessämme on ihan oma sana: valehtelu.

Jäätteenmäen tilalle nousseen Matti Vanhasen seurustelusta minulla ei ole

pahaa sanottavaa, mutta asioiden kaunistelu huolestuttaa. Jos Vanhanen sanoo tavanneensa nyt jo ex-ystävänsä kauppakeskuksessa ja todellinen paikka onkin ollut netti­treffisivut, niin silloin kyse on samasta asiasta: valehtelusta.

Jos suomalaisen poliittisen vallan huiput kaunistelevat omia asioitaan, niin millaisia kaunisteluja ja valheita he ovat valmiita tekemään yhteisiä asioitamme hoitaessaan?

Myös oman ja puolueen edun vuoksi ollaan valmiita tekemään kummallisia asioita. Kokoomus ajaa väen vängällä Jari Vileniä OECD:n varapuheenjohtajaksi, ja kakkossuunnitelmana on Unkarin suurlähettilään homma. Kokoomus tukee miestä, jonka tunnetuin saavutus on pääosin kopioitu pro gradu -työ Oulun yliopistoon. Roskakoriin on näköjään heitetty rehellisyyden seuraksi myös kokemus ja pätevä koulutus.

Vihreät taas runnoivat Tampereen kaupunginvaltuuston puheenjohtajaksi kokoomuksen tuella Pekka Paavolan (sit). Paavola on tullut tunnetuksi enemmänkin laittomuuksista kuin poliittisesta toiminnasta. Viimeksi 2002 kaupunginvaltuusto erotti hänet kaikista luottamustoimista veropetoksista annetun vankeusrangaistuksen jälkeen. Vihreiden valtuustoryhmän puheenjohtaja Pauli Välimäen mukaan Paavola kuitenkin on ”asiallinen ja yhteistyökykyinen poliitikko — sivistynyt vanhanajan herrasmies, joka sopii hyvin edustamaan Tamperetta.” Välimäki valittiin tammikuussa kokoomuslaisen pormestarin viestinnän erityisasiantuntijaksi.

Oma lukunsa ovat hyvän maun tuolle puolelle asettuvat yritykset julkisuuden maksimoinnissa. Kun Minna Sirnö (vas) tunki itsensä itsenäisyyspäivien jatkoilta tehtyyn tv-ohjelmaan laulamaan karaokea, tunsin vasta lievää myötähäpeää. Tunne muuttui voimakkaaksi hämmennykseksi, kun älykkäänä pitämäni nainen meni mukaan Nyt-liitteen mauttomuuksiin kertomalla, kuinka hän on esitellyt julkisesti alapäätään tanssilattialla.

Karaoken laulamisessa tai vilauttelun tunnustamisessa pikkuhiprakassa ei ole sinänsä mitään pahaa. Mutta kun miettii millä keinolla valtaan pyritään, tulee pohtineeksi mihin kaikkeen vallanhimo voi poliitikon ajaa.

Onneksi erilaiset vaalikoneet mahdollistavat myös ei-tyrkyille poliitikoille asioiden esille tuomisen. Ehdokkaiden ajatuksia kehityskysymyksistä ja eduskunnan mahdollisuuksista globaalin eriarvoisuuden vähentämiseksi voit etsiä kansalaisjärjestöjen vaalikoneelta.

Kurkkaa vaikkapa www.07vaalikone.fi tai www.kepa.fi/vaalit2007.

Antoisia lukuhetkiä.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Globaalin hyvinvoinnin viisi estettä

Panitchpakdi (Kuva: IPS)Supachai Panitchpakdi (Kuva: IPS)

Maailmantalouden tilanne on hyvä. Vienti lisääntyy keskimäärin 5,5 prosenttia vuodessa, ja maailman bruttokansantuote kasvoi 2006 noin 3,8 prosenttia. Globalisaatio ja informaatiotekniikan huima edistyminen ovat helpottaneet pääsyä kansainvälisiin kauppa- ja rahoitusjärjestelmiin. Uusia markkinoita syntyy etenkin palveluissa, ja suorat ulkomaiset investoinnit löytävät tiensä syrjäseuduillekin.

Kehitysmaiden bruttokansantuotteen kasvu ylitti kuusi prosenttia kolmantena vuonna peräkkäin. Latinalaisen Amerikan elpyminen jatkui, ja jopa alueista köyhin, Saharan eteläpuolinen Afrikka, lisäsi tulojaan viitisen prosenttia 2006. Monet keskituloiset maat vahvistivat kilpailukykyään teollisuustuotteiden maailmanmarkkinoilla. Aasian menestys oli ilmiömäistä.

Kehityksen hyödyt eivät kuitenkaan jakaudu tasaisesti. Vaikka suuntaus on luonut kiistattomia mahdollisuuksia, näen silti viisi suurta huolenaihetta.

Ensimmäinen on Maailman kauppajärjestön (WTO) Dohan neuvottelukierroksen umpikuja. Kierroksen odotettiin vauhdittavan köyhyyden vähentämistä ja tulonjaon tasaamista, mutta valitettavasti niin ei näytä tapahtuneen.

Umpikuja vahingoittaa pahimmin maailman köyhimpiä. Pattitilanteen jatkuminen saattaa heikentää luottamusta monenkeskiseen kauppajärjestelmään. Se voi antaa kielteisen signaalin maailmantalouden kehityksestä ja jopa rohkaista protektionismiin. Kahdenväliset ja alueelliset kauppajärjestelyt, joihin liittyy muitakin sitoumuksia, ovat jo yleistymässä.

Toisen aiheen huoleen antaa köyhyys. Globalisaation ja kaupan vapauttamisen vaikutukset ovat olleet ristiriitaisia. Jotkut maat ovat syrjäytyneet aiempaa pahemmin, köyhyys on lisääntynyt ja tulonjako vääristynyt entisestään.

Yleiskuva on kuitenkin parantunut. Äärimmäisessä köyhyydessä eli alle dollarilla päivässä elävien määrä väheni 130 miljoonaa vuosina 1990-2002. Nopeimmin edistyivät Kiina ja Itä-Aasia, missä köyhimpien osuus putosi 56 prosentista 17 prosenttiin ja kansantuote henkeä kohden yli kolminkertaistui. Koko Aasiassa äärimmäisessä köyhyydessä elää kuitenkin yhä 700 miljoonaa ihmistä, mikä on kaksi kolmannesta koko maailman luvusta.

Kolmantena huolestuttaa siirtolaisuus. Sitä pidetään joskus uhkana työpaikoille ja maahanmuuton vastaanottoon huonosti valmistautuneille yhteiskunnille. Pelot ovat todellisia. Mutta muiden uhkilta näyttävien asioiden tavoin siirtolaisuus voi olla myös mahdollisuus. Kehitysmaiden työpaikoista on palvelualoilla noin 40 prosenttia, teollisuusmaissa osuus nousee jopa 70 prosenttiin. Palveluiden kaupan vapauttaminen voi lisätä hyvinvointia globaalisti, sillä palveluala työllistää usein siirtolaisia.

Energiansaanti on neljäs haaste maailmantaloudelle. Öljyn ja muiden raaka-aineiden kysynnän kasvu on nostanut hinnat ennenkokemattomille – ja joidenkin mielestä kestämättömille – tasoille. Öljyn ja perushyödykkeiden viejille uutinen on hyvä. Afrikan valtioiden öljytulot kasvoivat 15 miljardia dollaria vuosina 2003-2004.

Uutinen on huono öljyn tuonnista riippuvaisille maille, joista moni on ennestään raskaissa veloissa. Kohonneet polttoainekustannukset heikentävät niiden kykyä ruokkia ja majoittaa kansalaisensa sekä rakentaa kipeästi kaivattua infrastruktuuria. Tällä voi olla kielteinen vaikutus sekä kuluttajiin että makrotalouteen. Energia­varojemme pitkän tähtäimen kestävyys – planeettamme ympäristön terveydestä puhumattakaan – on vaarassa.

Maailmantaloutta koskevista huolistani viimeinen kumpuaa useiden valtiontalouk­sien epätasapainosta. Itä- ja Etelä-Aasian maat sekä tietyt valtiot Latinalaisessa Amerikassa nauttivat ennätysmäisestä vaihtotaseen ylijäämästä. Ne ovat keränneet suuret dollarivarannot vakauttamalla valuuttansa vaihtokurssin alhaiselle tasolle, mutta dollari on nyt haavoittuva. Sekä yli- että alijäämäisten valtioiden pitää osallistua epätasapainon korjaamiseen.

Nykyinen epätasapaino johtuu paljolti siitä, että pankki- ja rahoitusjärjestelmältä puuttuvat samankaltaiset yhteiset, talouden ennustettavuutta helpottavat pelisäännöt, jotka on jo luotu kansainväliselle kaupalle. Hyvin suunniteltu ja koordinoitu globaalin talouden hallinto vähentäisi ongelmia ja hyödyttäisi kaikkia maita.

Kirjoittaja on YK:n kauppa- ja kehityskonferenssin (UNCTAD) pääsihteeri.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista?

Maapallo (Kuva: Raisa Raekallio)(Kuva: Raisa Raekallio)

Kepa arvioi eduskuntapuolueiden näkemyksiä kehitysyhteistyövaroista, kauppapolitiikasta ja kehitysmaiden velkakriisistä. Oppositiossa istuvien vihreiden linjaukset saivat kiitosta, ja hyville arvosanoille pääsivät myös hallituspuolue SDP ja oppositiossa oleva Vasemmistoliitto.

Vaalikampanjassaan Kepa ja sen jäsenjärjestöt antoivat nykyisen hallituksen kehityspoliittisille toimille kokonaisarvosanan 7+. Jos numeroita olisi annettu pelkkien periaatteiden tasolla, olisi todistus ollut parempi. Nyt teot laskivat arvosanaa.

Periaatetteiden tasolla myös monien puolueiden vaaliohjelmat ja kannanotot lupaavat kehitystavoitteiden saavuttamisen kannalta hyvää. Esimerkiksi kehitysyhteistyövarojen nostamista YK:ssa sovitulle 0,7 prosentin tasolle bruttokansantulosta kannattavat kahdeksasta eduskuntapuolueesta kaikki paitsi Perussuomalaiset. Noston kannalla ovat siis myös puolueet, jotka viime vuosina ovat olleet hallituksessa tästäkin asiasta päättämässä.

Velkakriisistä vaietaan

Vihreät saavat ainoana puolueena erinomaisen arvosanan kehitysyhteistyörahoitusta, oikeudenmukaista kauppapolitiikkaa ja kehitysmaiden velkakriisiä koskevista linjauksistaan. Sosiaalidemokraatit ja Vasemmistoliitto tulevat hyvänä kakkosena.

0,7-tavoitteesta puolueet lupaavat yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, mutta muuten kehityksellä ei paljon politikoida. Valitettavan monelta puolueelta puuttuu kokonaan kannanotto kehitysmaiden velkakriisiin. Kauppapoliittiset kannat jäävät usein ympäripyöreiksi. Monet puolueet vesittävät myös 0,7-sitoumuksensa: aikaisemmista takarajoista on livetty tai aikataulu tavoitteen saavuttamiselle on jäänyt mainitsematta.

Huutokauppaa kehyrahoista

Kehitysyhteistyömäärärahojen kasvattaminen 0,7 prosenttiin bruttokansantulosta on ollut Suomen poliittinen tavoite jo kohta neljäkymmentä vuotta, mutta sen saavuttaminen on yhä kaukana. Hallitusohjelmaan on kirjattu tavoite 0,7-tason saavuttamisesta vuonna 2010.

Valtion talousarvioesityksessä vuodelle 2007 kansainväliseen kehitysyhteistyöhön esitetään yhteensä hieman yli 746 miljoonaa euroa, mikä vastaa noin 0,43 prosenttia bruttokansantulosta. Viime vuoteen verrattuna tämä merkitsee yhden prosenttiyksikön sadasosan kasvua. Tällä vauhdilla tavoitteeseen päästäisiin 27 vuoden kuluttua.

Joulun alla eduskunnassa keskusteltiin vuoden 2007 talousarviosta. Kehitysyhteistyön määrärahoista käytiin suoranaista huutokauppaa. Hallitus esitti kehitysyhteistyöhön 75 miljoonaa euroa lisää vuodelle 2007 ja jokaisella oppositiopuolueella oli oma tarjouksensa.

Kokoomus esitti vaihtoehtobudjetissaan hallituksen ehdottaman summan lisäksi vielä 17 miljoonaa. Vasemmistoliitto ehdotti 20 miljoonaa, kristillisdemokraatit 50 miljoonaa ja vihreät 104 miljoonaa. Perussuomalaiset taas halusivat leikata hallituksen esittämästä rahasta 50 miljoonaa.

Avun nosto 0,7 prosenttiin seuraavan hallituskauden aikana edellyttäisi määrärahoihin kaikkiaan noin 580 miljoonan euron lisäystä. Sekä oppositio, kansalaisjärjestöt että mielipidemittausten mukaan valta­osa kansalaisista on arvostellut Suomen hidasta etenemistä 0,7-kehitystavoitetta kohti. Muut Pohjoismaat ovat saavuttaneet tavoitteen jo aikaa sitten, mutta Suomi on jäämässä globaalin vastuunkannon vapaamatkustajaksi.
 

Tahdon asia

Vasemmistoliitto ja vihreät ovat asettaneet eduskuntavaaliohjelmissaan 0,7-tavoitteelle selvän aikarajan, vihreät ”vuoteen 2010 mennessä” ja Vasemmistoliitto ”tulevan vaalikauden aikana”. Kristillisdemokraattien tavoiteohjelman mukaan ”hitain mahdollinen korotusaikataulu on kasvu-ura, jolla tavoite saavutetaan vuoteen 2015 mennessä”. SDP:n puoluekokouksen kannanotto kesällä 2005 asetti myös tavoitteeksi vuoden 2010, mutta vaaliohjelmassa aikataulusta on luovuttu.

Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa RKP löi rumpua kehitysyhteistyön puolesta: tavoitteeksi naulattiin 0,7 prosentin tason saavuttaminen vaalikauden loppuun, vuoteen 2007 mennessä. Kehitysyhteistyön puolustajana RKP erottui muista porvaripuo­lueista, mutta punamultahallituksessa rahkeet eivät riittäneet lupausten lunastamiseen.

Nyt maalisvaaleissa kehityslupauksiin on otettu lisää pelivaraa: 0,7 prosenttia kansantulosta pitäisi saavuttaa ”vihdoin ja viimein”, vaaliohjelma julistaa.

Keskustan puoluekokouksen kannanotto taas toteaa ympäripyöreästi, että ”Suomen taloudellisen kehityksen salliessa vaalikauden aikana on mahdollista edetä merkittävästi kohti prosenttimääräisiä kansainvälisiä tavoitteita”. Bruttokansantulolla mitattuna Suomi on nyt rikkaampi kuin koskaan.

Perussuomalaiset taas antavat pyyhkeitä koko Suomen kehitysapupolitiikalle. Puolueen vaaliohjelman mukaan siitä ”on tullut punavihreä puuhamaa ja poliittisen korrektiuden suojissa lymyävä asia, josta ei saa sanoa mitään kriittistä”. 0,7-tavoitteesta on ”ehdottomasti tingittävä” ja kehitysapu muutettava kriisiavuksi. ”Veronmaksajien rahoja ei saa syytää gebardihatuille”, Perussuomalaisten vaaliohjelma julistaa.
 

Kiinnostaako kehityspolitiikka?

Kauppapolitiikan osalta kehitysmaiden paikallisen tuotannon lisääminen ja EU:n maatalouden vientitukien poistaminen ovat Kehitysyhteistyön palvelukeskuksen keskeisiä tavoitteita. Kepa toivoo eduskunnalta myös Suomen kauppapoliittisten kantojen aktiivisempaa ohjaamista erityisesti EU:n ja kehitysmaiden välisissä suorissa kauppaneuvotteluissa sekä Maailman kauppajärjestö WTO:ssa.

Keskusta tunnistaa kehitysmaiden tuotannollisen toiminnan kehittämistarpeen, mutta ei mainitse maataloustukien yhtey­dessä niiden kansainvälisiä vaikutuksia. Kokoomuksen kauppapoliittisista kannanotoista huokuu usko kaupan vapauttamisen kannattavuuteen.

Oikeudenmukainen kauppapolitiikka on mukana SDP:n, Vasemmistoliiton ja vihreiden vaaliohjelmissa. RKP:llä ja kristillisdemokraateillakin on aiheesta jotain sanottavaa, mutta perussuomalaisilta ei kauppapoliittisia kantoja löydy.

Kepa ajaa myös reilumpaa velkasovittelua ja velkojien osavastuun tunnustamista epäoikeutettujen velkojen synnyssä. Keskusta, Vasemmistoliitto, RKP ja Perussuomalaiset eivät ole puolueena ottaneet kehitysmaiden velkakriisiin ollenkaan kantaa. Kokoomus ja kristillisdemokraatit tunnistavat velkaongelman, mutta eivät tarjoa siihen täsmällisiä lääkkeitä.

SDP:llä on puoluekokouksen kannanotossa ja julkilausumassa asiantunteva linjaus kehitysmaiden velkakriisin ratkaisemisesta, mutta puolueen vaaliohjelmassa velkoja ei mainita.

Juttua tehdessä kirjoittajalla ei ollut käytettävissään keskustan eikä kokoomuksen lopullisia eduskuntavaaliohjelmia. SDP:n tiedot perustuvat 10.-11.11.2006 hyväksyttyyn vaaliohjelmaan. Pohjana on käytetty myös puolueiden muita kannanottoja ja ohjelmia.

Kirjoittaja työskentelee Kepan vaikuttamistiimissä.

Ihanasti rempallaan

Siinä se vielä repsottaa – vähän irrallaan oleva naulakko eteisessä. Kauan on keskusteltu sen korjaamisesta, vaan ehtiihän tuon syksymmälläkin. Hyvin siinä vielä pari takkia pysyy.

Jos keskustelu kehitysyhteistyövaroista siirrettäisiin valtiontalouden tasolta keskivertoperheeseen, 0,7-tavoite vastaisi hyvin eteisnaulakkoa. Onhan se vähän noloa, ja vieraatkin heti huomaavat, mutta väliäkö tuolla. Talon väki tietää kyllä, mitkä koukut vielä kestävät takin painon.

Jo kymmeniä vuosia on perheen vasarayksikkö lupaillut korjaavansa takinkannattajan, mutta toistaiseksi lupausta ei ole tarvinnut lunastaa. Joka kerta lupauksen kohdalla on muistettu kertoa, että naulakko kyllä korjataan, kunhan ensin saadaan rakennettua takaporstua, laatoitettua kylpyhuone ja nakutettua anopin siskon taulukoukut seinään.

Kuhnailun aiheena on tässä kuitenkin pelkkä naulakko, eikä mikään sisäpoliittisesti merkittävä tekijä, kuten roskapussi tai tiskit. Niiden kohdalla ei ole edes vilauteltu yhtä pitkällisen sitku- ja mutku-vetkuttelun mahdollisuutta: riski perhepoliittisen yksikön ajautumisesta eri osoitteisiin olisi liian suuri.

Hiljalleen saattaa muun perheen mitta alkaa kuitenkin täyttyä. Vaikka kyseessä olisi vain naulakko, lupaukset voi silti pitää.

Pia Laine

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

 

Vapaa ja viitseliäs mies Seppo Salmi

Paarma2 (Kuva: Jouni Heinänen) Seppo Salmi (Kuvaaja: Jouni Heinänen)

Seitsenhenkinen torvisektio tykittää afrobiittiä salin pimeällä seinustalla. Iso joukko ei mahdu yhdessä lavalle. Helsingin Kalliossa sijaitsevan Club Libertén piskuiselle esiintyjäkorokkeelle on ahtautunut nimekäs joukko suomalaisia muusikoita.

Aiyekooto Afrobeat Intenational -bändin vaatimattoman oloinen puuhamies Seppo Salmi, 27, seisoo tänään lavan takimmaisessa nurkassa. Pääosassa on hänen nigerialainen ystävänsä Tunde Akerele, 40, taiteilijanimeltään Aiyekooto, jonka nimeä bändi kantaa. Valokuvaaja valittaa, että Salmi on epätavallinen muusikko, sillä hänestä on hankala saada hyvää kuvaa – Salmi kiertää katseellaan lattiasta katonrajaan ja kiusaantuu, kun pitäisi poseerata.

Espoosta kotoisin oleva Salmi on tuttu monista yhtyeistä: afrobeat-yhtye Aiyekooton lisäksi hän soittaa kitaraa Soul Captain Bandissa, Jenkkarekassa, Paukkumaississa, kansanmusiikkiyhtye Mojakassa ja Kompostikoplassa. Niin ikään hän esiintyy mikkimies Seppo Paarmana – toisinaan bändin ja toisinaan vanhan luokkatoverinsa ”Bommitommi” Tikkasen kanssa.

”On melkein pakon sanelema juttu, että raapii roposia sieltä täältä. Mutta on se niinkin, että homma pysyy mielenkiintoisena, kun pääsee soittamaan erilaista musiikkia eri ihmisten kanssa”, Salmi selittää seuraavalla viikolla Hakaniemen Rytmi-baarissa. Ja tilaa maitokahvia hunajalla.

Soittohommien ohella Salmen pitää kiireisenä ”mummolaan” asettuminen. Hän muutti tyttöystävänsä kanssa haastattelua edeltävänä viikonloppuna isoisänsä rakentamaan rintamamiestaloon Leppävaaraan, pois kantakaupungin vilinästä. Haaveena olisi rakentaa kotiin myös äänitysstudio.

Paitsi lahjakas muusikko ja kollega, Salmi on nigerialaiselle Akerelelle lähestulkoon messiaaninen hahmo, veli ja pelastaja. Keväällä 2005 Akerele tuli Suomeen Salmen kutsumana ja jäi sille tielleen. Ystävykset olivat tavanneet Nigeriassa neljä vuotta aiemmin.

Kulttuurimaiseman vaihdos

Seppo Salmi oli Maailmanvaihdon kautta Nigeriassa vuosina 2001-2002, heti sen jälkeen, kun Soul Captain Bandin ensimmäinen levy oli äänitetty. Siellä hän toimi vapaaehtoisena kouluavustajana ja soitti vapaa-aikanaan bassoa Akerelen yhtyeessä.

Bändi nauhoitti Lagosissa singlen, ja Salmi masteroi sen Suomessa Bommitommin kanssa. Nigeriaan jäänyt Akerele turhautui Lagosin ikäviin oloihin parin vuoden jälkeen, ja soitti ystävälleen Suomeen.

”Älä huoli, kyllä jotain järjestyy”, Salmi vakuutteli. Hän kokosi lähipiiristään Akerelelle bändin ja sopi keikan Maailma kylässä -festivaalille. Sen hän uskoo auttaneen Akerelen viisumin hankinnassa.

”Homma tuntui toimivan, vaikkei eka keikka älyttömän hyvin mennytkään. Me soitettiin neljä biisiä ja keikka kesti puolitoista tuntia. Tuli olo, että tätähän voisi kehitellä. Ruvettiin tutkimaan mahdollisuutta, heltiäisikö Tundelle oleskelulupa.”

Paperiviidakkoon

Seppo Salmi ei usko kenenkään voivan väittää, että Suomeen olisi helppo tulla. ”Se paperisodan määrä ja byrokratian monimutkaisuus! On aika monta tahoa, joiden kanssa joutuu olemaan tekemisissä, on ulkomaalaispoliisia ja ulkomaalaisvirastoa. Pitää ottaa selvää tosi monista asioista, kaikki vie aikaa”, Salmi muistelee.

Akerelen Suomeen saapuminen ei Salmen mukaan mennyt aivan perinteisellä tyylillä. Turistiviisumilla Suomeen saapuminen mutkisti asioita. Muusikkouskaan ei helpottanut asioiden etenemistä.

”Ihmettelin itsekin, että saatiin lupa loppujen lopuksi junailtua.”

Nyt Akerelella on vuoden oleskelulupa, ja ainakin vähän aikaa keskittyä töihin: studiohommiin ja keikkailuun.

”Ollaan saatu erävoitto. On omaa saamattomuutta, jos ollaan vuoden päästä samassa tilanteessa”, Salmi sanoo toiveikkaana.

Vieraanvaraisuus ja vastuu

Akerele kehuu, että Salmi on avannut hänelle paljon ovia ja sopii useimmista keikoista hänen puolestaan. Suomalaista kuulemma kuunnellaan helpommin.

Eikö isännöimisen vastuu hirvitä nuorta miestä?

”Vähitellen toivon, että Tunde pystyisi elämään omaa elämäänsä. Tukea kuitenkin täytyy. Ei voi ajatella kutsuvansa Suomeen ihmistä, jonka jättää sitten tänne oman onnensa nojaan. Nämä ovat niin erilaiset yhteiskunnat. ”

”Tukena oleminen ei ole ollut mikään iso uhraus. Asenteeseeni vaikuttaa varmasti se, että myös minua on tuettu Nigeriassa.”

Lagosissa työtön muusikko Akerele tarjosi Salmelle omat sohvatyynynsä patjaksi ja nukkui itse lattialla.

”Vaikka Tundella oli tiukkaa, niin siitä mitä oli, hän oli valmis jakamaan. Se teki vaikutuksen.”

Afrobiitin talkoot

Paarma1 (Kuva: Jouni Heinänen)Seppo Salmen ystävä Tunde Akerele sai kutsun esiintymään Suomeen. (Kuvaaja: Jouni Heinänen)

Kaikki Aiyekooton muusikot soittavat bändissä ilmaiseksi. Muuten koko hanke olisikin mahdoton.

”Kollektiivisuus on hauska juttu. Monesti puhutaan, että noin iso porukka on taloudellinen itsemurha, ja niinhän se onkin. Mutta se ei olekaan se pointti. Nyt tehdään vasta pohjatyötä”, Salmi sanoo.

Muusikoita yhdistää halu päästä soittamaan afrobeat-musiikkia kunnon kokoonpanolla.

Aiyekooton ensimmäistä levyä äänitetään vähitellen. Salmi toivoo, että levy saataisiin ulos tämän vuoden puolella – se auttaisi Akerelen oleskelulupa-asioitakin.

”Kaikki proggikset vievät oman aikansa, kärsivällisyyttä on pakko olla. Paukkumaissin levyssäkin meni kolme vuotta.”

Talkoohenki on edellytys afrobiitille siksikin, että tyyli vaatii ison yhtyeen.

”Kun Fela Kuti lähti Berliiniin jazz-festarille, ryhmässä oli 80 henkeä. Moni bändin jäsenistä karkasi, ja asuu vieläkin Euroopassa”, Salmi nauraa.

Tunde Akerele alias Aiyekooto on bändinsä johtohahmo, ”kapellimestari”.

”Tunde ei itse soita mitään, mutta säveltää kaikki soittimet. Se on vähän erilainen lähestymistapa musiikin tekemiseen kuin monissa muissa bändeissä, missä jokainen soittaja sovittaa osuutensa. Lähinnä me ollaan kanava Tunden musiikille, tavallaan Tunde soittaa bändiä. Siis bändi soittaa sen, mitä Tunden päässä liikkuu.”

Akerele ei haluaisi palata Nigeriaan. ”Se on ihan helvetillisessä jamassa. Tappeluita hallituksen kanssa, mellakoita, ampumisia. Välillä ei syödä ollenkaan.”

Salmi ymmärtää ystävänsä turhautumisen. On muusikon leipä Suomessakin kapea, mutta…

”Tundella oli vaikeuksia saada bändiä, joka jaksaisi tehdä työtä ennen kuin siitä tulee rahaa. Soittajille olisi pitänyt maksaa treenaamisesta ja tehdä ruokaa. Eikä ollut takeita, että ne tulisivat keikalle.”

Lauluja harhaan johtajista

Salmi toi yhden afrikkalaisen Suomeen, eikä usko parantavansa maailmaa yksin.

Hänellä on yllättävän hyvät tiedot Afrikan ongelmista.

”Harhaan johtajat, harvanvallan pitäjät, harmaat miehet, ikävät kiipijät, muurien takana ne pitojaan pitävät, meistä vähät välittävät, välistä vaan vetävät”, Salmi – tässä Paarma – laulaa soololevyllään.

”Siellä on vanhempi ikäluokka tiukasti kiinni vallassa”, Salmi selittää.

”Nuorella koulutetulla väellä ei ole töitä. Ja jos koulutettu väestönosa lähtee maasta, se on kestämätön tilanne.”

Nigeriaa vaivaa kehitysmaille tyypillinen vientivoittoisuus: raaka-aineet viedään maasta ja tuodaan jalostettuina takaisin.

”Öljyntuotantokuvio on tikittävä aikapommi. Öljyntuotanto-alueilla ei ole kouluja eikä terveydenhuoltoa. Maaperä saastuu. Sitten ihmetellään, miksi kansa kapinoi. Nigerian kaltaisille maille tulisi antaa mahdollisuus saada talous toimimaan, ennen kuin tehdään rakennesopeutusohjelmia ja muita”, Salmi pohtii. ”Afrikka on edelleen vanhojen siirtomaavaltojen otteessa.”

Köyhän miehen Geldof?

Vaikka Salmi tunteekin kehitysmaiden oloja ja on esiintynyt hyväntekeväisyyskeikoilla, vertaus Bob Geldofiin naurattaa.

”Kyllä mä olen Sepi vaan. Toisaalta, kyllä musiikin avulla voisi tehdä enemmänkin hyväntekeväisyyttä. Ihmisiä saa töihin, jos kaikilla on semmoinen olo, että tehdään yhdessä jotain konkreettista.”

Salmen omissa riimeissä tanssitaan ja riemuitaan, mutta myös vastustetaan sotaa, ylistetään yhteisöllisyyttä ja puhutaan hyvästä paimenesta. Saarnamieheksi hän ei silti halua identifioitua.

”Musiikin ensisijainen tehtävä on viihdyttää ja helpottaa jokapäiväistä elämää, luoda elämyksiä ja auttaa unohtamaan murheet. Ei minulla muuta agendaa ole.”

Inspiraatio lähtee rytmistä. ”Jotta viestin voi saada ymmärrettäväksi, se pitää laittaa sellaiseen muotoon, että se menee perille.”

Rytmin ja ruohonpolton ohella reggae-piirit tunnetaan konservatiivisesta uskonnollisuudesta ja Afrikan ihannoinnista. Vaikka Salmi on tullut tunnetuksi reggae-yhteisön kautta, hän ei koe rastafarismia omakseen.

”Rastafarismissa on paljon juttuja, joista olen joskus ammentanut. Pidän esimerkiksi ’I and I’ -käsitteestä, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat saman ykseyden osia, tasa-arvoisia ja yhtä arvokkaita. Vierastan kuitenkin rastafariuden aatetta mustasta ylivallasta, sillä se menee ristiin tuon edellisen kanssa.”

Vapauden kaiho ja kiusa

Soul Captain Bandin nosti ensimmäiseksi radioaalloille versio Hiski Salomaan Vapauden kaihosta. Se ilmestyi Amnestyn juhlavuosikokoelman nimikappaleena vuonna 2000.

Muusikon elämä onkin vapaata, hyvässä ja pahassa.

”Kukaan ei tule sanomaan, että nyt pitää herätä. Pitää itse saada aikaan. Olen mukana kuudessa kokoonpanossa. Osasta saan toimeentuloa, ja sitten on virityksiä, joissa heilun pelkästä halusta.”

Vapaalla miehellä on aina keskeneräisiä hankkeita. Mielessä pyörii hinku tehdä uusia levyjä eri porukoiden kanssa ja toinen oma levykin olisi hyvä saada ulos.

Arki koostuu keikoista: lastenmusiikkia aamuisin ja muiden kokoonpanojen kanssa keikkailua iltaisin. Edellisenä viikonloppuna väsynyt mies on vetänyt kolme show’ta.

Alkaa olla myöhä, useimmat toimistotyöläiset ovat jo lopettaneet tältä päivältä. Savu sakenee ja Rytmi-baari alkaa täyttyä. Salmen järjestelytyöt eivät kuitenkaan ole ohitse.

”Ai niin”, hän sanoo ja kääntyy Akerelen puoleen. ”Oli Ernon kanssa puhetta, että voitaisiin mennä soittamaan Alamaailman vasaroiden keikalle Tavastialle. Niillä on levynjulkkari tulossa…”

Lisätietoa:
 www.myspace.com/aiyekooto

 

Seppo Salmen keikat:
Komposti Sound feat. Bitty McLean, Tavastia-klubi 24.2.
 Aiyekooto, Kuudes Linja 9.3.

 

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Pitkä matka Burmasta Cambridgeen

Pascal-Khoo Thwe (Kuva: Hans von Schanz)Kirjailija Pascal Khoo Thwe vieraili joulun aikaan Vantaalla burmalaisten ystäviensä luona. Taustalla kurkkii James Solomon. (Kuvaaja: Hans von Schanz)

Koskaan ei tiedä, keneen voi arjen keskellä törmätä ja mihin tuo törmääminen johtaa. Burmalainen Pascal Khoo Thwe, 39, ei ehkä asuisi tätä nykyä Englannissa, ellei hän olisi parikymmentä vuotta sitten sattumalta tavannut Cambridgen yliopiston filosofian professori John Caseya.

”Casey kävi Mandalayssa syömässä ravintolassa, jossa työskentelin tarjoilijana. Hän oli kuullut minun pitävän James Joycesta”, Khoo Thwe sanoo.

Aikaa kului. Englantia ja kirjallisuutta opiskellut Khoo Thwe vastusti monen muun opiskelijan tavoin Burman, nykyiseltä nimeltää Myanmarin, sotilashallintoa. Vallanpitäjiä kritisoinut opiskelija-aktivisti pakeni lopulta naapurimaahan Thaimaahan, jonka pakolaisleiriltä professori Casey auttoi hänet monen mutkan jälkeen Cambridgeen. Siellä hän jatkoi englannin kirjallisuuden ja filosofian opintojaan.

”Koti-ikävä oli aluksi hirveä. Sateisen kylmä sää ja erilainen mentaliteetti tuntuivat hankalilta. Vaikeinta oli kuitenkin oppia ilmaisemaan mielipiteitä.”

Joskus Casey sai juottaa Khoo Thwelle pari lasia sherryä saadakseen tämän puhumaan.

”On tärkeä oppia ilmaisemaan tunteita. Muuten pinna palaa lopullisesti”, Khoo Thwe sanoo. ”Monet pakolaiset masentuvat, eikä terapiaa ja sosiaalista tukea ole Englannissa kovin hyvin saatavilla.”

Tarinoista omaelämäkerraksi

Esikoisteoksessaan From the Land of Green Ghosts (Harper Perennial 2002) Khoo Thwe käsittelee sekä kovia kokemuksiaan Burmassa että Englannissa alkanutta uutta elämäänsä. Teos on käänneetty jo norjaksi, hollanniksi ja thaiksi – toivottavasti pian myös suomeksi.

”Isoäiti kertoi lapsuudessani heimotarinoita hengistä, keijuista ja jumalattarista. Yleensä tarinat eivät päättyneet hyvin. Kirjani noudattaa tyylillisesti suullisen perinteen polveilevuutta: historiasta hypätään heimotarinoihin, ja niistä perheen arkitoimiin”, padaung-kansaan kuuluva Khoo Thwe selvittää. Padaungit tunnetaan länsimaissa yleensä parhaiten naisten perinteisin kaulakoruin venytetyistä kauloista, niin sanotuista kirahvinkauloista.

Kirjassa seikkailevat myös vihreät kummitukset, jotka Khoo Thwen mielessä yhdistyvät Burman armeijan pelottaviin vihreisiin univormuihin. Toisaalta kummitukset ovat myös osa burmalaista kansanperinnettä.

”Kummituksesta tulee vihreä, jos joku kuolee väkivaltaisesti. Vihreät kummitukset aiheuttavat onnettomuuksia.”

Toisenlainen todellisuus

Vuodesta 1962 Burmaa ovat hallinneet sotilaat. Vuonna 1990 maassa järjestettiin demokraattiset vaalit, joiden tuloksen sotilasjuntta mitätöi. Nobelin rauhanpalkinnon 1991 voittanutta oppositiojohtaja Aung San Suu Kyitä on pidetty kotiarestissa vaali­voitosta lähtien.

Tiedonvälitys on Burmassa kaikkea muuta kuin moniarvoista. ”Kaikki kotimaiset tiedotusvälineet ovat sotilashallinnon hallussa, eikä ulkomaista tiedonvälitystä ole saatavilla”, Khoo Thwe sanoo.

Kaakkois-Burmasta Phekonista kotoisin oleva kirjailija kasvoi viidakon liepeillä, muttei kuullut koskaan, että sotilaat nappasivat opiskelijoita ja ajoivat etnisten vähemmistöjen edustajia viidakkoon.

Sen sijaan Khoo Thwe kuuli lapsuudessaan ja nuoruudessaan paljon Burman ihanuudesta. 13-vuotiaana hän meni katoliseen pappisseminaariin, jossa herättiin aamulla varhain lukemaan latinaa ja englantia.

Pappisseminaarin jälkeen Khoo Thwe opiskeli Englannin ja Burman kirjallisuutta yliopistossa.

Burman yhteiskunnan salattu todellisuus valkeni hänelle viimein vuonna 1988, kun sotilasjuntan vainot pahenivat. Tuhansia opiskelijoita surmattiin ja kaksi hänen ystäväänsä vangittiin. Khoo Thwen tyttöystävää kidutettiin, hänet raiskattiin ja lopulta tapettiin.

”Ystävieni painostuksesta ja kauheiden kokemusten jälkeen liityin karenni-taistelijoihin. Lähdin viidakkoon ja opin tunnistamaan niin maamiinat kuin eläimetkin. Vastasin Thaimaasta tulevista tavaratoimituksista. Kuukauden jälkeen minulle ehdotettiin, että ryhtyisin kapinallisten kouluttajaksi.”
 

Hajanaista politiikkaa

Khoo Thwe ei ole koskaan ollut erityisen innostunut politiikasta.

”Burmassa on vain yksi virallinen puolue. Politiikka on kaaos­maista ja opposition on vaikea toimia sosiaalisen vainoharhan tilassa.”

Politiikan hajanaisuuteen vaikuttaa myös se, että maassa on niin monta etnistä ja uskonnollista ryhmää.

Khoo Thwen mielestään burmalaiset ovat pikemminkin sosiaa­lisia kuin poliittisia eläimiä. Perinteet ovat tärkeitä, ja niitä kunnioitetaan. Perinteet eroavat länsimaisista, mikä on myös monen pakolaisen kulttuurisokin syy.

”Jokaisen burmalaisen tulisi työskennellä ihmisoikeuksien puolesta. On miljardin dollarin kysymys, koska maahan saadaan demokratia. Tuskin ihan lähivuosina.”

Khoo Thwe kantaa kortensa kekoon kääntämällä työkseen uutisia Democratic Voice of Burmalle. Norjasta käsin toimivan itsenäisen radio- ja televisioaseman tavoitteena on tuoda vaihtoehtoista tietoa burmalaisten ulottuville ja vähentää maan lukuisten etnisten ja uskonnollisten ryhmien välisiä ristiriitoja.

DVB pyrkii myös valistamaan burmalaisia demokratia- ja ihmisoikeuskysymyksissä ja edistämään itsenäistä mielipiteenmuodostusta sekä sosiaalista ja poliittista keskustelua.

Seuraavaksi Khoo Thwe aikoo kuitenkin siirtyä kevyempään aiheeseen: hän kirjoittaa parhaillaan humoristista keittokirjaa viidakon herkuista.

”Ruokalajeja tulevat olemaan esimerkiksi karrikana marihuana­kastikkeella ja savustettu python-käärme.”

Kirjailijan tarkoitus ei kuitenkaan ole syöttää ihmisille viidakon aineksista tehtyä ruokaa, vaan saada heidät ymmärtämään, että he ovat tuhoamassa viidakkoa. Samalla Khoo Thwe leikittelee anglosaksisen maailman dieettitaipumuksilla: Sen sijaan, että uskoisit Dr. Atkinsia, mene viidakkoon ja juokse muutama kerta mäkeä ylös ja alas.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

U2 luistaa veroista

Irlannissa on matala verotus. Erityisen alhainen se on ollut lauluntekijöille, jotka eivät tähän asti ole maksaneet kappaleidensa tekijänoikeuksista lainkaan veroa.

Tilanne muuttui vuoden alussa. Verovapaus korvattiin asetuksella, jonka mukaan artisti saa tienata tekijänpalkkioita verottomasti 250 000 euroon asti. Ylimenevästä osasta on maksettava veroa enimmillään 42,5 prosenttia.

Yksi veroasetuksen häviäjistä on U2-yhtye, joka oli 210 miljoonan dollarin tuloillaan yksi viime vuoden parhaiten tienaavia yhtyeitä maailmassa. Välttääkseen kohonneita veroja se siirsi osan toiminnastaan hollantilaisen yhtiön hallintaan. Veroprosentti aleni viiteen.

Irlanti rahoittaa verorahoilla myös kehitysyhteistyötä, ja juuri U2 on vaatinut maansa hallitusta nostamaan kehitysyhteistyömäärärahojaan. Maan työväenpuolueen edustaja Joan Burton sanoikin The Guardian -lehdelle yllättyneensä siitä, ettei yhtye ole valmis maksamaan valtion oikeudenmukaisia saatavia.

Syytteet kaksinaamaisuudesta eivät U2:ta miellytä. ”Totta kai yritämme olla verotehokkaita. Kukapa ei haluaisi?” vastasi yhtyeen kitaristi Edge.

Verotehokkuus tarkoittaa yhä useammin verojen aggressiivista välttelyä. Sen näkeminen normaalina liiketoimintana on konkreettinen uhka monen valtion selviytymiselle.

Yhtyeistä veroilla on aikaisemmin kikkaillut esimerkiksi englantilainen Rolling Stones, joka on niin ikään siirtänyt varojensa hallinnan Hollantiin. Vuonna 2005 yhtye tienasi 152 miljoonaa dollaria, joista se maksoi veroa 1,6 prosenttia.

Etenkin U2-yhtyeen solisti Bono on tehnyt vaikuttavaa työtä oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Vaikuttaa ristiriitaiselta, että yhtye peräänkuuluttaa yhteistä vastuuta, mutta puolustaa julkisesti verosuunnittelua.

”On hämmentävää, että maailma ottaa Bonon vielä vakavasti”, The Guardianin kolumnisti Nick Cohen sanoo.

Todellinen ele paremman maailman puolesta voisi olla vaikkapa yhtyeen toiminnan siirtäminen ja verojen maksaminen Tansaniaan.

 
Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Chile ei unohda

Chile1 (Kuva: Chasa Baudrand)

Salvador Allende oli vahvasti läsnä Pinochetin kuolemaa seuranneessa katujuhlassa. (Kuvaaja: Chasa Baudrand)

 

Kun tieto Augusto Pinochetin kuolemasta kerrottiin televisiossa joulukuisena sunnuntai-iltapäivänä viime vuonna, chileläiset villiintyivät. Pääkaupunki Santiagossa kansa ryntäsi Plaza Italialle, jossa alkoi spontaani kansanjuhla. Chileläiset päästivät ilmoille pitkään patoutuneet tunteensa, monet itkivät ilosta. ”Uusi aika on koittanut”, oli yleisin kommentti.

Monet kuitenkin tunsivat voimattomuutta ja suuttumusta: Pinochet kuoli joutumatta tuomiolle ihmisoikeusrikoksistaan, joihin hän oli syyllistynyt Chilen 17-vuotisen sotilasdiktatuurin aikana 1973-1990.

Pinochetia vastaan oli nostettu satoja kanteita, mutta niistä vain viisi ennätti tuomioistuimeen saakka. Jos Pinochetin terveys olisi kestänyt vielä muutamia kuukausia, ensimmäinen tuomio olisi luultavasti ennättänyt tulla.

Mutta toisin kävi. Nyt Chilen on pärjättävä ilman Pinochetin oikeudenkäyntien tuomaa selvitystä menneisyyden pimeisiin vuosiin.

Monen ihmisen elämään Pinochetin kuolema ei vaikuta millään tavalla. Työ kadonneiden löytämiseksi, syyllisten rankaisemiseksi ja uuden puhtaamman tulevaisuuden rakentamiseksi jatkuu samanlaisena kuin se on jatkunut jo 16 vuotta.

Diktatuurin aika on monella tapaa läsnä chileläisessä yhteiskunnassa. Vastikään julkisuuteen tuli tieto, että Chilen entisen ulkoministerin Orlando Letelierin tappamiseksi aiottu sariinimyrkky on vielä Chilessä, tiettävästi Chanel 5 -pullossa. Letelier tapettiin kuitenkin autopommilla Washingtonissa.

Diktatuurin aikana valmistettiin muitakin hermomyrkkyjä, joita käytettiin poliittisia vastustajia vastaan. Kaikkia myrkkyvarastoja ei ole vielä löydetty.

Menneisyyttä ei pääse pakoon

”Veljeni Julio Muñoz katosi vuonna 1987. Hän oli viimeisten diktatuurin aikana kadonneiden joukossa”, kertoo kadonneiden omaisten järjestön pääsihteeri Gonzalo Muñoz.

”Jatkan hänen ruumiinsa etsimistä niin kauan, että tiedän jokaisen yksityiskohdan veljeni kuolemaa edeltävistä tapahtumista. Olemme onnistuneet rakentamaan melko tarkasti tapahtumat uudelleen, koska hänen sieppaajiaan, kiduttajiaan ja tappajiaan vastaan on menossa oikeudenkäynti. Tuomioita odotetaan jo tänä vuonna. Silti meillä ei ole varmuutta siitä, missä veljeni ruumis on. Se voi olla missä tahansa: eri puolilta Chileä löytyy nimettömien ihmisten hautoja”, Muñoz sanoo.

Julio Muñoz on yksi 1 198:sta diktatuurin aikana virallisesti kadonneesta. Heidän etsintänsä on edennyt hitaasti, sillä kolmenkymmenen vuoden aikana vain 160 kadonneen maalliset jäännökset ovat löytyneet. Vielä yli tuhannen kadonneen perheenjäsenet joutuvat elämään tietämättä, missä heidän omaistensa haudat ovat tai millaiset olivat heidän viimeiset elinhetkensä.

Chile2 (Kuva: Chasa Baudrand)Luku 119 symbolisoi niin kutsuttua Operaatio Condoria, joka oli Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuurien välinen salaliitto.

Useimpien kadonneiden ruumiita löydetään tuskin koskaan. Satoja ihmisiä heitettiin elävinä tai kuolleina mereen, satoja autiomaahan. Gonzalo Muñoz ei usko enää mihinkään hänelle kerrottuun versioon, vaikka hänen veljensä sanotaan olleen mereen heitettyjen joukossa.

”Olemme kuulleet jo liian monta valhetta. Ainoa mahdollinen paikka tapahtumien selvittämiseksi on tuomioistuin.”

Noin 500:n kadonneen sukulaiset ovat vieneet tapauksensa oikeuteen. Heillä on toivoa saada ainakin jotakin tietoa omaistensa kohtalosta. Oikeudenkäynnit ovat kuitenkin edenneet äärimmäisen hitaasti ja vasta kahdessa kadonneiden tapauksessa on tullut tuomio.

Tilastot valehtelevat

Chile3.jpg (Kuva: Chasa Baudrand)Poliisit ottivat mielenosoittajat vastaan vesitykein ja kyynelkaasuin.

Virallinen totuus diktatuurin uhrien määrästä perustuu niin sanotun Rettigin komission tietoihin. Vuonna 1991 julkistettu raportti kertoo, että diktatuurin aikana tapettiin 2 279 henkilöä. 1 198 katosi sieppauksen jälkeen jäljettömiin.

Kuitenkin vielä tänä päivänä kadonneista tulee uusia ilmoituksia. Ihmisoikeusjärjestöissä ollaan yksimielisiä siitä, että todellisuudessa kuolleita ja kadonneita on useita tuhansia enemmän.

Vuonna 2004 julkistettu raportti kidutetuista taas kertoo, että noin 30 000 ihmistä joutui kidutetuksi. Jälleen ihmisoikeusjärjestöt ovat samaa mieltä siitä, että luku ei kerro lähimainkaan totuutta.

”Sadat tuhannet joutuivat kidutetuiksi mitä julmimmilla tavoilla. Kiduttamisesta tuli Pinochetin aikana teollisuutta”, sanoo Muñoz.

Tapettujen ja kidutettujen lisäksi lukematon määrä ihmisiä karkotettiin syrjäisille seuduille ilman minkäänlaisia elämisen edellytyksiä.

Vaikka ihmisoikeusrikosten selvittäminen on hidasta ja vaikeaa, oikeudenkäyntejä on käyty jo satoja. Paraikaa on syytettynä noin 400 entistä upseeria ja siviiliä. Päätökseen on saatu muutamia kymmeniä oikeudenkäyntejä ja vankilassa istuu muun muassa diktatuurin aikaisen salaisen tiedustelupalvelun DINA:n entinen johtaja Manuel Contreras.

Suurin osa kiduttajista kuitenkin elää vapaalla jalalla, eikä heitä vastaan todennäköisesti koskaan käydä oikeutta. Moni elää hyvässä asemassa poliisina, virkamiehenä, jopa poliitikkona.

Jotkut kadonneiden lapset ovatkin ottaneet oikeuden omiin käsiinsä. He etsivät entisiä kiduttajia ja järjestävät näille julkisia häpäisyjä, joita kutsutaan funaksi.

”Jos ei ole oikeutta, on funa”, nuoret huutavat karnevaalimaisissa katutapahtumissaan, jotka päättyvät jonkun entisen kiduttajan kotitalolle tai työpaikalle. Tällä tavoin on viime vuosina paljastettu kymmenien ihmisten musta menneisyys, ja tehty elämä vanhoissa kuvioissa mahdottomaksi.

”Uskomme kyllä oikeuslaitokseen, mutta emme siihen, että kaikki tuhannet kiduttajat joutuisivat oikeuden eteen”, perustelee toimintaansa Julio Oliva, yksi funa-liikkeen keskeisistä vaikuttajista. Liikkeellä on listallaan 4 000 entisen kiduttajan nimi.

Chile menetti historiallisen tilaisuutensa

Augusto Pinochetin vastaiset oikeudenkäynnit tuskin olisivat koskaan olleet mahdollisia Chilessä, jollei espanjalainen tuomari olisi tullut avuksi. Pinochet pidätettiin Lontoossa vuonna 1997 tuomari Baltasar Garzónin määräyksestä.

Britannia ei luovuttanut Pinochetia tuomittavaksi Espanjaan entisen diktaattorin heikkoon terveyteen vedoten, mutta kotona Chilessä häntä vastaan nostettiin nopeasti satoja kanteita. Ensimmäinen tuomari, joka syytti Pinochetia oikeudessa, oli chileläinen Juan Guzmán Tapia.

”Chilessä ei kuitenkaan ollut riittävästi poliittista tahtoa oikeudenkäyntien loppuun asti viemiseksi. Chile menetti historiallisen tilaisuutensa oikeuden toteuttamiseen”, sanoo nyt tuomarinvirasta eläkkeellä oleva Guzmán.

Guzmán onnistui viemään syytteeseen asti kaksi tapausta ennen kuin syytteet raukesivat oikeusprosessien eri vaiheissa. Tapaukset olivat Kuoleman karavaani ja Operaatio Condor. Kuoleman karavaani oli 12 sotilaan ryhmä, joka heti Pinochetin vallankaappauksen jälkeen kulki helikopterilla ympäri maata kuolemaa kylväen.

Operaatio Condor taas oli kuuden Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuurin salaliitto poliittisten vastustajien tuhoamiseksi. Salaliitto oli pitkälti Pinochetin luomus.

”Vaikka Pinochetin tuomitseminen olisi ollut ensiarvoisen tärkeää, tuomioistuinten työ ei mennyt hukkaan. Sen ansiosta chileläiset tajuavat nyt, miten laaja-alaista ihmisten vainoaminen oli, miten kiduttamisesta tuli maan tapa ja miten paljon ihmisiä tapettiin. Nyt tiedämme myös sen, ketkä olivat päävastuulliset hirmutekoihin”, Guzmán kiteyttää.

Välien selvittely synkän menneisyyden kanssa jatkuu Chilessä Pinochetin kuolemasta huolimatta. Niin kidutetut, karkotuksista tai maanpaon traumoista kärsivät kuin tapettujen omaiset joutuvat tekemään surutyötään vielä pitkään, kukin omalla tavallaan.

Chilen lähihistoria yksissä kansissa

 

Chileä 17 vuotta hallinnut diktaattori Augusto Pincohet kuoli joulukuussa 2006. Vain viisi päivää kuoleman jälkeen Helsingin yliopiston Iberoamerikkalainen keskus julkaisi Auli Leskisen kirjan Ei huomista ilman eilistä: Chilen ihmisoikeuspolitiikan kehitys 1990-2006. Teoksessa kuvataan Chilen oikeistodiktatuuria, sen seurauksia sekä maan demokratian ajan politiikkaa.

Kirja on perusteellinen tietopaketti Chilen yhteiskunnan ja sen ihmisoikeuspolitiikan kehityksestä demokratian aikana. Se perustuu Chilen kansallisten ihmisoikeus-komissioiden virallisten raporttien analyyseihin sekä poliitikkojen, historioitsijoiden ja diktatuurin uhrien haastatteluihin.

Mukana on harvinaislaatuisia kenraali Pinochetin lasten sekä kahden Chilen presidentin haastatteluja. Muun muassa Chilen nykyinen presidentti Michelle Bachelet myöntää Leskiselle tulleensa kidutetuksi Villa Grimaldin kidutuskeskuksessa 22-vuotiaana vuonna 1974.

Leskinen selvittää teoksessaan myös vuoden 1973 vallankaappaukseen johtaneita tapahtumia. Vastoin vallitsevaa olettamusta vallankaappauksen takana ei ollutkaan kenraali Pinochet, vaan hänet värvättiin hyvin valmisteltuun iskuun ainoastaan kolme päivää ennen kaappausta.

Dokumentteihin perustuen on ilmeistä, että Pinochet oli Chilen silloisista puolustusvoimien komentajista viimeinen, joka sai tietää vallankaappaussuunnitelmista.

Kirjan loppupuolella Leskinen vertaa Chilen ihmisoikeuspolitiikan kehitystä Argentiinaan ja Peruun, ja toteaa Chilen ihmisoikeuspolitiikan olevan mantereen kehittyneimpiä. Osaltaan tähän on vaikuttanut Chilen demokraattisten hallitusten poliittinen tahto selvittää ihmisoikeusrikoksia. Teos antaa myös toimenpidesuosituksia, jotka perustuvat Leskisen haastattelemien asiantuntijoiden lausuntoihin sekä Chilen ihmisoikeuskomissioiden raportteihin.

Iberoamerikkalaisen keskuksen tutkijana ja opettajana toiminut Auli Leskinen on taustaltaan ulkomaantoimittaja. Pitkiä ajanjaksoja Chilessä asuneen Leskisen tekstistä välittyy syvällinen Chilen ja muiden Latinalaisen Amerikan valtioiden yhteiskuntatuntemus. Leskiseltä on odotettavissa vielä tämän vuoden aikana Chilen diktatuurin kulttuuria käsittelevä väitöskirja.

Ei huomista ilman eilistä on ainutlaatuinen Chilen ihmisoikeuspolitiikkaa käsittelevä teos. Kirja julkaistaneen espanjankielisenä ennakkosopimusten mukaisesti myös Chilessä. Se soveltuu erinomaisesti yliopisto-opiskelijoille sekä kaikille Chilestä ja ihmisoikeuksista kiinnostuneille.

Mari Larkovirta

Auli Leskinen: Ei huomista ilman eilistä:
Chilen ihmisoikeuspolitiikan kehitys 1990-2006.
Yliopistopaino, Helsinki, 2006, 179 s.
ISBN 952-10-3614-1, ISSN 0786-3101

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 02/2007

Tilaa Maailman Kuvalehti

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu