Paitsi rakkautta, se oli rohkeutta ensi silmäyksellä.
Suomalaisen Elina Vuorion, 32, ja bolivialaisen Casilda Laveranin, 42, yhteistaival oli vähällä päättyä jo ennen alkamistaan. Naiset tapasivat Boliviassa, jossa homoseksuaalisuus on tabu. Kumpikaan ei voinut olla täysin varma, pitääkö toinen naisista.
”Tavatessamme tajusin, etten ollut rakastunut koskaan aikaisemmin. Minun oli pakko toimia, oli yhteiskunta millainen tahansa. Muuten olisin menettänyt elämäni tilaisuuden”, Vuorio kertoo.
Tilannetta mutkisti se, ettei Vuorio puhunut espanjaa eikä Laveran englantia. Rohkea puhelinsoitto sanakirjan avulla poiki kuitenkin uuden tapaamisen. Sitten toisen, ja kolmannen. Muutaman viikon päästä pari jo asui yhdessä pääkaupunki La Pazissa, jossa Laveran työskenteli asianajajana parlamentissa.
Heti seuraavana vuonna, 2001, Laveran muutti rakkaimpansa luo Suomeen. Päätös ei ollut yksinkertainen, sillä bolivialainen oli uransa huipulla.
”Elina tiesi jo viikko ensitapaamisemme jälkeen, että tulen Suomeen. Minä en”, Laveran nauraa. ”Minun oli kuitenkin päätettävä, onko talouteni kunnossa vai sisimpäni rauhassa. Boliviassa emme olisi voineet elää levollisesti.”
Salainen suhde
Boliviassa homoseksuaalisuuden pelko eli homofobia on yleistä. Pääsyynä pidetään machismoa, jossa on kyse maskuliinisuuden ja miehisen viriiliyden korostamisesta. Miehen seksuaalisuus kohdistuu perinteisesti kuitenkin naiseen, ei toiseen mieheen.
”Homoseksuaalista suhdetta ei pidetä normaalina parisuhteena, vaan jotenkin erityisen seksuaalisena”, Laveran sanoo. Hän itse peitti seksuaalisen suuntautumisensa lähipiiriltään.
”Naiset kiinnostivat minua aina miehiä enemmän, mutten kertonut sitä kenellekään. Minulla oli jopa poikaystäviä, jotta voisin elää rauhassa yhteiskunnan kanssa. Jos Elina ei olisi ollut rohkea, en olisi uskaltanut ottaa ensimmäistä askelta.”
Suhtautuminen homoseksuaaleihin on Boliviassa vähitellen muuttumassa. Esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksia ajavien järjestöjen määrä on kasvanut. Poliitikot keskustelevat parhaillaan siitä, kieltääkö uusi perustuslaki syrjinnän sukupuolisen suuntautumisen perusteella.
Yhteiskunnallinen keskustelu koskee kuitenkin lähinnä homoja.
”Boliviassa puhutaan paljon enemmän homoista kuin lesboista, ikään kuin lesboja ei olisi olemassa. Mielikuva lesbosta on edelleen lyhyttukkainen nainen, marimacho, joka haluaa olla mies. Jos joku ei ole tarpeeksi naisellinen, voivat ihmiset ajatella, että hän on lesbo.”
Laveran ja Vuorio tietävät, miltä tuntuu, kun hellyyttä ei voi näyttää julkisella paikalla. Ei antaa suukkoa, saati pitää kädestä.
”Minä kyllä voisin, mutta Casilda on iskostanut päähäni, ettei siitä seuraa hyvää”, Vuorio sanoo. ”Suomessa en välitä siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Boliviassa en taas voi välttyä ajattelemasta. Siellä on paljon ihmisiä, jotka eivät tiedä, mistä homoseksuaalisuudessa on kyse. Mieleni tekee usein pystyttää infopöytä ja kertoa, miten asia on.”
Laveran kertoo, että suhdetta oli mahdoton näyttää työn menettämisen pelossa. ”Elimme neljän seinän sisällä. Ulkopuolisille vaikutimme varmaan hyviltä ystäviltä.”
Muuri murtui
Nykyisin Helsingissä asuvat ”hyvät ystävät” virallistivat suhteensa maaliskuussa 2002, heti kun Suomen eduskunta oli hyväksynyt lain samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröimisestä. Casilda Laveranille ja Elina Vuoriolle kyseessä on avioliitto.
”Kun naimisiinmeno kerran oli mahdollista, niin miksi ei? Avioliitto perustuu haluun elää yhdessä ja jakaa onni”, Laveran pohtii.
”Menimme naimisiin perheeni ja ystäviemme edessä. Halusin kaikkien tietävän, että tämän henkilön kanssa haluan jakaa elämäni”, Vuorio jatkaa.
Vain Vuorion perhe oli häissä mukana. Laveran ei ollut rohjennut kertoa totuutta läheisilleen. He elivät pitkään siinä uskossa, että Casilda muutti Suomeen työn perässä.
”Perheeni ja oman todellisuuteni välillä oli muuri. Halusin kertoa heille, mutten sähköpostilla enkä puhelimessa. Halusin kertoa itse”, Laveran selvittää.
Muuri sortui vihdoin vuonna 2004, kun pariskunta kävi Boliviassa. Kaikki ei kuitenkaan mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Laveranin vanhemmat ehtivät kuolla eivätkä saaneet koskaan tietää. Sisarukset, neljä veljeä, puolestaan riitelivät isän perinnöstä. Riitapukarien tapaaminen yhtä aikaa oli mahdotonta.
Päivät kuluivat ja kuluivat. Pian oli mennyt puolitoista kuukautta, eikä Laveran ollut saanut kakistettua uutista ulos. Sopivaa hetkeä ei vain ollut löytynyt.
Matkan viimeisenä päivänä yksi veljistä kuitenkin kiinnostui sisarensa elämästä kaukana pohjoisessa. Kuinka sisko pärjää yksin?
”Silloin kerroin, etten ole ihan yksin. Että olemme Elinan kanssa naimisissa.” Laveran muistaa, kuinka Elina meinasi tukehtua maissipuuroonsa.
”Veli kuitenkin vastasi, että jos se tekee minut onnelliseksi, niin hyvä. Hänelle oli tärkeintä, että olen onnellinen. Tuntui, kun joku olisi ottanut repun pois selästäni.”
Kainoja katseita
Vuorio ja Laveran vakuuttavat, että vaikka Suomessakin kohtaa ennakkoluuloja, on elämä rauhallisempaa kuin Boliviassa. Siellä naisparille saatettaisiin esimerkiksi huudella kadulla. Suomessa he voivat pitää toisiaan kädestä, eikä kukaan katso.
”Tai jos katsookin, sitä ei huomaa, koska katse on erilainen. Boliviassa ihmiset tuijottavat suoraan, mutta täällä he pälyilevät”, Laveran tarkentaa.
Kun paikalla on vanhempia ihmisiä, pari pyrkii käyttäytymään tietoisen hillitysti, ketään provosoimatta. Kuitenkin joku joskus suuttuu. Eräskin keski-ikäinen nainen raivostui raitiovaunupysäkillä, kun Vuorio ja Laveran antoivat toisilleen suukon.
”Nainen huusi, että rikomme Jumalan lakeja. Hän käyttäytyi todella aggressiivisesti, alkoi jopa töniä”, Vuorio muistelee.
Entä syrjintä esimerkiksi työelämässä? Lesbojen sanotaan usein olevan tuplasti heikommassa asemassa siksi, että he ovat sekä homoseksuaaleja että naisia. Kasvavatko ennakkoluulot, jos on lisäksi maahanmuuttaja? Ja vieläpä iholtaan tummempi?
”En ole juuri törmännyt Suomessa ennakkoluuloihin. Kukaan ei ole työelämässä käyttäytynyt huonosti. Toisaalta en myöskään halua kokeilla, mitä tapahtuisi, jos kertoisin työhaastattelussa olevani lesbo. Työtä ei ole muutenkaan helppo löytää”, hoitoapulaisena työskentelevä juristi vastaa. Samasta syystä hän ei halua myöskään kuvaansa lehteen.
Laveran ja Vuorio haluavat myös lapsia. He ovat päättäneet, että Vuorio synnyttää, koska on nuorempi. Yksi ajatus on mennä Boliviaan hedelmöityshoitoon.
”Haluaisimme, että lapsella olisi latinalaisamerikkalaiset juuret. Mutta jos se ei ole mahdollista, se ei ole pääasia.”
Elämänkumppanukset keskustelevat mielellään politiikasta. Vuorio tekee parhaillaan Latinalaisen Amerikan tutkimuksen graduaan, joka käsittelee Bolivian politiikkaa. Myös matkustaminen on kaksikon ikuinen intohimo.
”Minua viehätti heti alussa, että olemme hyviä matkustamaan yhdessä. Se vain toimii. Laitammekin kaikki rahamme matkusteluun”, Vuorio nauraa.
Latinalainen Amerikka on molemmille niin poliittisesti kuin matkakohteenakin rakas. Sieltä alkoi heidän tarinansa. Maanosassa matkustaessaan avioparista tulee kuitenkin taas ulkopuolisten silmissä hyviä ystäviä, jotka jakavat keskenään huoneen. Jotta elämä olisi rauhallista.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 03/2007