Loma tuo mieleen kesäisen letkeät päivät, rantamökit laitureineen, lomamatkat. Ikiaikaiselta tuntuva loma on kuitenkin ollut työssäkäyvän kansan ulottuvilla vasta vähän aikaa. Ensin piti olla palkkatyötä – ja sitten oikeus lomaan siitä työstä.
Oikeus palkalliseen lomaan on kirjattu YK:n ihmisoikeuksien julistukseen, jossa määritellään myös oikeus työhön. Mutta miksi ihmeessä työnantajan kannattaa maksaa palkkaa laiturilla makoilusta?
Kesälomaa työpaikoillaan odottavien kannattaa suunnata kiitoksensa ajassa taaksepäin. Jo satakunta vuotta sitten keksittiin, että työläisistä saa enemmän irti, jos heidät päästetään välillä huilimaan ja akkuja lataamaan.
Tämän totuuden löytymistä avitti äänekkäästi työväen oikeuksia ajanut liike. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuonna 1900 palkalliselle lomalle pääsi joka kymmenes työntekijä, 35 vuotta myöhemmin jo kahdeksan kymmenestä.
Samaan kelkkaan ehti tuore valtio Suomikin, ja vuonna 1922 valmistuneeseen työsopimuslakiin kirjattiin työläisille oikeus peräti 4 – 7 päivän palkalliseen lomaan. Pitihän työmiehen päästä virkistäytymään ja lepäämään.
Harvojen herkkua
Sanottiinpa ihmisoikeuksien julistuksissa lomasta mitä tahansa, palkallista lomaa viettävät ovat etuoikeutettu vähemmistö. Suurin osa maailman ihmisistä saa elantonsa virallisen palkkatyön ulkopuolelta: maanviljelyksestä, omista pienyrityksistä tai harmaan talouden töistä. Niistä palkalliselle – tai edes palkattomalle – lomalle pääsee harva, vaikka oikeus lomaan on kirjattu lähes joka maan lakeihin.
Ei lomalle pääse jokainen suomalainenkaan.
Karjaalainen Regina Sjöblom on hiljattain jäänyt eläkkeelle 37 vuoden työrupeaman jälkeen. Koko työuran pisin loma kesti kolme päivää: karjatilalta kun ei noin vain omille teille lähdetty.
Lehmät odottivat aamuviideltä navetassa lypsäjäänsä vuoden jokaisena päivänä, vuosikymmenestä toiseen. Ja mahtui maatilan emännän työhön paljon muutakin kuin karjanhoitoa: työmiehille kokkaamista, eläinlääkärin kanssa asiointia, eväiden viemistä peltotöissä oleville ja kiireaikoina jopa halkojen hakkaamista.
Äitiyslomilla navetasta tuli oltua pois sentään kokonaisen viikon päivät, sillä sitä aikaisemmin ei sairaalasta kotiin päästetty.
”Lomia ei oikein osannut edes kaivata, koska päivittäiset rutiinit olivat niin vakaita – elämän tosiasia johon ei voinut vaikuttaa. Vaikka työ oli raskasta, oli se myös mielekästä”, Sjöblom sanoo.
Jos Sjöblomin lomailun esti työn vakaus, nykypäivän pätkätyöläisten kohdalla lomailun jarruna on epävakaus.
”Mikä ihmeen loma!” puuskahtaa akateeminen silpputyöläinen.
Kun työura koostuu limittäin, lomittain ja peräkkäin tehtävistä lyhyistä projekteista, perinteisestä kesälomasta voi vain haaveilla. Lomarahoja työsuhteista toki kertyy, mutta pätkien välisestä toimettomuuden jaksosta tulee loma vain, jos sitä itse päättää lomaksi nimittää. Tavallisemmin sitä kutsutaan työttömyydeksi.
Aikuisiällä loma ja työelämä kulkevat käsi kädessä, eikä oikeus lomaan ulotu työelämän ulkopuolelle. Työttömät, eläkeläiset, kotiäidit ja muut ovat silpputyöläisen kanssa samassa tilanteessa: ero arjen ja loman välille on tekemällä tehtävä.
On Suomessa sentään yksi loma, joka koskettaa tasapuolisesti kaikkia. Suomalaiset koululaiset voivat kesä-heinä-elokuun herkutella maailman mittakaavassa harvinaisen pitkällä yhtäjaksoisella lomalla.
Kauas pois!
Matka oli kauan suunniteltu, mutta aina oli ollut taloudellinen este”, kirjoitti sähköasentaja Nisse Sjögren lyijykynällä mustaan vahakantiseen vihkoonsa 8.6.1955. ”Ja niin päätimme, Lahja ja minä, että nyt sitä lähdetään. Tuli mitä tuli. Niin nousimme Munkkiniemen raitiovaunuun.”
Sjögrenien nelihenkinen perhe oli edelläkävijöiden joukossa, sillä kesällä 1955 junalla ympäri Suomea tehtävä ”rengasmatka” oli vielä harvinaisuus. Kaikkein varakkaimmat olivat toki jo käyneet sivistymässä Rooman ja Pariisin nähtävyyksien äärellä, mutta vasta elintason nousun myötä tavallinen kansa pääsi lomailemaan muuallekin kuin sukulaisten nurkkiin.
Rahan tuhlaaminen matkailun kaltaiseen turhuuteen hirvitti, mutta virkistäytyminen ja uuden näkeminen vei voiton. ”Tosi nautintoa, se on matkustaa. Meidän kauniissa, Suomen maassa”, tuumaili Sjögrenkin.
Sittemmin lomasta on tullut Suomessa miltei synonyymi matkustamisen kanssa. Kotimaasta suunnattiin sankemmin joukoin ulkomaille 1960-luvulla, kun lentomatkailu helpottui. Seuraavien vuosikymmenten teinit vei Eurooppaan Interrail. Nykyiset halpalennot ovat kutistaneet maailmaa entisestään.
Kun helsinkiläisellä työpaikalla kysyy viideltä vastaantulijalta viimeisimmästä lomasta, vastaukset kuulostavat matkailumainokselta: Sri Lanka, Yhdysvallat, Unkari, Lappi ja Tartto. Kotona oloa ei kukaan suostu edes laskemaan lomaksi.
Aivan kuten Nisse Sjögren mietiskeli: ”Kaipaahan sitä muutosta. Tälle, muuten niin harmaalle ja yksitoikkoiselle elämälle.”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 06-07/2007