Voiko sodasta puhua sanoin?

sota.jpg (Kuva: Hanna Kahranaho) (Kuva: Hanna Kahranaho)

Tästä tekstistä piti tulla toisenlainen. Päätimme Kumppanin toimituksessa haastatella Suomeen sota- tai muilta konfliktialueilta muuttaneita pakolaisia tai ihmisiä, jotka olivat jonkun henkilökohtaisen uhan vuoksi joutuneet anomaan turvapaikkaa Suomesta.

Halusimme saattaa nämä ihmiset eripuolilta maailmaa yhden pöydän ääreen keskustelemaan kokemuksistaan: siitä, miltä tuntuu elää sodan keskellä tai miten väkivallan kokemukset vaikuttavat myöhempään arkeen – tässä tapauksessa elämään Suomessa.

Halusimme löytää jotain yhteistä, jonkin yleismaailmallisen samankaltaisen kokemuksen. Halusimme rakentaa dialogin, jossa toimittaja ei näkyisi juuri lainkaan.

Halusimme antaa niiden puhua, joilla on asiaa.

Elämä osoitti, että olimme väärillä jäljillä lähes joka suhteessa.

Ensiksikin, minun oli lähes mahdottoman vaikea löytää haastateltavia. Aihe on niin henkilökohtainen, ettei juuri kenenkään voi olettaa vuosikymmentenkään jälkeen haluavan jakaa sitä mediassa, omalla nimellään ja kuvallaan varustettuna.

Luovuin ensin yhden pöydän ajatuksesta, seuraavaksi valokuvauksesta ja viimeiseksi omalla nimellä esiintymisestä. Sittenkään haastateltavia ei löytynyt. Monet virallisetkin tahot totesivat, että harva Suomeen sota-alueilta muuttanut haluaa muistella menneitä. He yrittävät elää täällä. Onko se niin vaikea ymmärtää?

Neljän ihmisen tie

Tässä on saldo, neljän ihmisen tarinat. He kaikki kertoivat tarinansa mieluusti, ja se oli todella tärkeää. Tällaisessa aiheessa ei halua harrastaa journalistista suostuttelua.

Kokemukset sodasta ovat tietenkin yksilöllisiä, ja tavoitteemme olikin tuoda esiin yksilö kokemuksineen. On huomioitava, että puhumme sodasta selviytyneiden ihmisten kanssa. He ovat omassa elämässään voittajia, häviäjiä ei enää ole. Yksi haastattelemistani ihmisistä kertoi etsineensä pitkään syytä siihen, miksi hän selvisi mutta hänen naapurinsa ei. Hän yritti löytää suurta tarkoitusta olemassaololleen.

Haastattelujen suhteen törmäsin kahteen suurhaasteeseen, joita en ollut ymmärtänyt ottaa huomioon.

Vaikka olisi asunut Suomessa jo vuosia, sotaan liittyvät vivahdetason tuntemukset ja kokemukset vaativat kerrottuna lähes täydellistä kielenhallintaa. Ajattelin, että tämä saattaisi aiheuttaa kielellisiä hankaluuksia.

Mutta nyt olen varmistunut siitä, että kielessämme ei edes löydy sanoja kuvaamaan konfliktin tuntemuksia. Sota piirtyy mieleen toisin. Ehkä nuo tuntemukset, kokemukset ja muistot ovat pikemminkin värejä, kuvia, ääniä, hajuja.

 

Milloin sota muuttuu arjeksi?

Toinen haaste, johon törmäsin haastatellessani ihmisiä, liittyy siihen, että he eivät tunteneet sotaa, konfliktia tai sen analysointia kohtaan juurikaan kiinnostusta.

Haastateltavat eivät ymmärtäneet, miksi olin kiinnostunut heidän kokemuksistaan, heidän arjestaan. Eihän toimittaja tee Suomessakaan reportaaseja lähikaupassa käymisestä – miksi siis heille jostain niin arkisesta kuin sodasta. Sota oli. Piste. He ovat enemmän kiinnostuneita siitä, mitä elämällä on tarjottavanaan nyt ja tulevaisuudessa.

Erityisesti silloin, kun on syntynyt sotaa käyvään maahan, sodasta tulee ihmiselle normaalitila. Tällöin sodan arkipäivän kuvat kauhistuttavat enemmän kuulijaa kuin kertojaa.

Ymmärsin, että olin katsonut sotaa pumpulinäkökulmasta, sillä me täällä ulkopuolellahan tiedämme, miten hoitaa sivuseikkojen sanahelinää. Kun sotaa käydään, kysymys on selviämisestä, siitä että elää ehkä vuosikymmeniä jatkuvan sodan keskellä ja arkielämä rakentuu sen varaan. Ja uskon, että tuo selviäminen ja myös itsesuojelu pohjaa siihen, että katsotaan eteenpäin, tulevaisuuteen.

Yön pimeyttä, ääniä ja kuvia

Kaikkia haastattelemiani ihmisiä yhdistää kokemus yöstä. He puhuivat paljon yön pimeydestä ja siellä kuuluvista äänistä: yöstä, jolloin pelkää tulevansa viedyksi kotoa; pimeydestä, jonka turvin on hyvä paeta; myöhemmistä öisistä painajaisista tai unettomuudesta.

Pienet ja hullunkuriset asiat piirtyvät tajuntaan, kun pelkää. Saattaa muistaa ainoastaan kuvan saappaan halkeamakohdasta, pimeydestä kaikaavan musiikin rytmin tai pommitusten äänet. Suomalaisen ambulanssin sireenin ääni voi terävöittää muiston öisestä pommituksesta vielä vuosien jälkeen.

Yhtä lailla haastateltavien kokemuksiin niin sota-alueella kuin Suomessakin liittyi yhteisön tärkeys. Jokainen haastateltava kertoi, ettei olisi selvinnyt ilman perhettä sodasta, ei henkisesti eikä fyysisesti.

Haastattelujen perusteella tuli sellainen olo, että konfliktialueilta saapuneiden elämä kietoutui usvaan vielä pitkään Suomeen tulon jälkeen. Traumaattiset kokemukset epäilemättä vaikuttavat siihen, että muistikuvat ovat epäselviä, ajan tai paikan kokemukset epätarkkoja.

Valtaosa niistä Suomeen muuttaneista, joiden kanssa olen puhunut, on kertonut pelänneensä alkuun Suomessa enemmän kuin rauhattomassa kotimaassaan koskaan. Yksi haastattelemistani ihmisistä joutui jopa suoran väkivallan kohteeksi. Pelko on siis hyvin todellinen.

Ei siis ihme, että haastateltavani arvostavat eritoten rauhaa ja turvallisuutta. Se on heille monien vuosien jälkeen lopulta yhtä kuin Suomi. Heistä jokainen eläisi kuitenkin mieluiten omassa synnyinmaassaan jos saisi valita – eli jos siellä olisi turvallista elää.

 

Puolet joutui Vietnamiin vankilaan

”Armeijalla oli pamppuja ja keppejä, joissa oli nauloja – meillä ei ollut mitään. Vanhemmat käskivät meidät nuoretkin mukaan tappeluihin”, kuvailee Tran, 23.

Jäntevä nuorimies on syntyjään Vietnamin vuoristolainen, montagnardi, ja kuuluu jarai-kansaan. Vuoristolaiset ovat kärsineet 1970-luvulta lähtien kommunistisen hallituksen vainosta: heidän maitaan on varastettu ja kristityn vähemmistökansan uskontoa on uhattu.

Myös Tranin isä joutui vankilaan. Isää pahoinpideltiin siellä raa’asti, sitten hänet vapautettiin.

Tran lähti veljensä kanssa Vietnamista kolme vuotta sitten. Tuolloin valtion poliisi sulki montagnardi-miehiä vankiloihin. Miehet jättivät perheensä ja pakenivat vaikeakulkuista vuoristoreittiä pitkin Kambodzhan rajalle.

”Kävelimme kolme yötä. Meitä oli 35 ihmistä, ja kun poliisi otti meidät rajalla kiinni, puolet joutui Vietnamiin vankilaan ja puolet pääsi Kambodzhaan”, Tran kertoo. Hän ei edelleenkään tiedä, miksi oli onnekkaiden joukossa.

Tran ja hänen veljensä elivät vuoden päivät pakolaisleirissä.

”Talon huoneet olivat täynnä lattialla nukkuvia ihmisiä. Tiesin, että leirillä täytyy olla vuosi ennen kuin voi päästä ulkomaille.”

Suomi oli ainoa maa, johon veljekset saattoivat lähteä yhdessä.

”Kun saavuimme, en ymmärtänyt mitään. Mutta elekielellä selviää aika pitkälle”, Tran näyttää käsillään.

Tran näkee toisinaan painajaisia Vietnamin ajoista. Eniten hän kuitenkin ikävöi Vietnamia – ja perhettään. ”Nyt siellä on rauhallisempaa”, Tran sanoo.

Hän toivoo voivansa palata Vietnamiin. Suuri osa montagnardeista haluaisikin maansa takaisin. Perinteiselle vuoristolaiselle lopullinen lähtö Vietnamista on viimeinen vaihtoehto.

”Me emme ole kiviä”

Nadia muistaa yön vuonna 1982. Poliisit hyökkäsivät hänen kotiinsa Bagdadissa. 14-vuotias tyttö pissasi alleen, kun hänet pakotettiin katsomaan, miten isää hakattiin ja äiti pudotettiin väkivaltaisesti rappusista alas.

Isä vietiin pois perheensä luota ja suljettiin viikoksi maavessaan. Isä ei suostunut äänestämään presidentti Saddam Husseinia.

”Kaikki Irakin kurdit ajettiin Irakin-Iranin sodan aikana pois maasta. Meiltä vietiin henkilöllisyyspaperit. Emme olleet mitään: Irakissa olimme iranilaisia, Iranissa arabeja”, Nadia kertoo.

”Iranin rajalla meille sanottiin, että jos tulette takaisin, tapamme teidät kaikki.”

Pommit räjähtelivät – ja tuhansia ihmisiä käveli kohti tuntematonta. ”Matkalla katosi paljon kauniita tyttöjä. Sotilaat raiskasivat ja tappoivat heidät. Minun äitini sotki naamamme, jotta näyttäisimme rumilta ja saisimme olla rauhassa”, Nadia kuvailee.

”Hautasimme seuraavien vuosien aikana kymmeniä perheenjäseniä ja sukulaisia.”

Vuonna 1992 Nadia pakeni miehensä kanssa Teheranista. He ostivat Venäjän puolella passit ja lensivät Suomeen.

”Olin raskaana, ja jäimme kiinni väärillä passeilla. Meitä pidettiin lentokentällä vankeina kolmen päivän ajan. Ei ruokaa, eikä juomaa. Olimme tulleet paratiisin sijaan johonkin aivan kauheaan.”

43-vuotias Nadia istuu kauniissa olohuoneessaan Helsingin Kontulassa. Hän hymyilee tyynesti: omien lasten ilo on nyt kaikkein tärkeintä. Mies otti eron vuosia sitten, mielenterveysongelmien vuoksi.

”Me emme ole kiviä vaan lihaa ja nahkaa. Me ihmiset tunnemme ja rikkoudumme.”

Nadia itkee edelleen puhuessaan nuoruudestaan. Hän ei halua katsoa Irakin nykytilannetta edes televisiosta.

”Pieni veljenpoikani kulkee pihalla ase kädessään suojellakseen kotia, kun isä on töissä. Tytön on oltava sisällä, ettei hän joudu varastetuksi ja raiskatuksi.”

Nadia kertoo, ettei omaa lapsuutta halua ajatella. Ei tavallisina arkipäivinä. ”Sydän rikkoutui siellä ja siksi on parempi elää Suomessa, tässä ja nyt.”

Nadia on takavarikoinut oman poikansa passin, sillä hän ei uskalla antaa tämän matkustaa ulkomaille. Nadia pelkää, ettei poika pääsisikään takaisin Suomeen.

”Minulle Suomi on maa, jossa haluan tulla haudatuksi. Siellä pitää olla, missä sydän on rauhassa. Tämä maa suojasi meitä, kun meillä ei ollut mitään.”

”Se oli shokki”

”Sota oli alkanut Pohjois-Somaliassa. Kaikkialla oli kuolleita. Lähdin pakoon pimeän aikaan, ettei meitä nähtäisi”, 32-vuotias Yusuf kertoo vuoden 1988 tapahtumista.

”Pelkäsin tappeluita ja sitä, että tulitukset osuisivat minuun. Pelkäsin kuolleiden ihmisten näkemistä.”

Yusuf, joka oli tuolloin 14-vuotias, kadotti perheensä, mutta käveli seitsemän päivän ja seitsemän yön ajan aina Etiopiaan pakolaisleirille. Perhekin löytyi samalta leiriltä.

”Olin siellä kuukauden. Leiri oli sellainen saharannköinen alue. Moni ympärilläni kuoli nälkään ja janoon. Minun isäni kuoli sinne ja pieni siskontyttäreni.”

Yusuf halusi eteläiseen Mogadishuun, jossa oli rauhallista. Äiti saattoi poikansa, sillä miehet tai pojat eivät saaneet liikkua yksin. ”Armeija pysäytti miehet ja kysyi, mistä klaanista oli. Jos klaani oli väärä, he tappoivat välittömästi.”

Äiti myi kultakorunsa ja osti pojalle lentolipun Eurooppaan. Yusuf lensi Venäjälle. Nuo ajat ovat piirtyneet mieleen pelottavina. Yusuf kuuli tutuiltaan, että Ruotsissa olisi helpompaa. Hän päätti matkustaa Helsingin kautta Tukholmaan.

Oli vuosi 1990. Kesäkuun 26. päivänä kello 11.00 Yusuf pysäytettiin junassa Lahden rautatieasemalla. Silloin kaikki muuttui.

”Liikuin pelkällä somalipassilla, ja kun poliisi kysyi viisumia, teeskentelin, etten ymmärrä. He tutkivat tilannetta ja sanoivat lopulta, että tervetuloa Suomeen, olet pakolainen Somaliasta!”

Yusuf vietiin Nastolan vastaanottokeskukseen, jonka lähiympäristössä asui ennakkoluuloisia ihmisiä. Rasismi yltyi niin mittavaksi, että pakolaisia kohti ammuttiin. Yusuf kertoo pelänneensä aluksi Suomessa enemmän kuin Somaliassa koskaan.

Yusuf muistaa noista ajoista vain vähän. ”En pystynyt shokkitilan takia opiskelemaan, keskittyminen oli hyvin vaikeaa. Pelästyin helposti ja olin ärtynyt.”

Vielä vähemmän Yusuf muistaa Somaliasta. ”Matkustin viime marraskuussa Somaliaan, ja tajusin, että trauma on pimentänyt muistini.”

Kun Yusufin sedät ja tädit tulivat tervehtimään, mies ei muistanut heitä lainkaan.

”Se oli iso shokki. He kysyivät huolissaan, että olenko sairas tai hullu, kun olin niin hiljaa. Olin heille musta ja silti outo: hiljainen suomalainen.”

”Milloin he koputtavat minun ovelleni?”

Kun Nicaragua ajautui 70-luvulla sisällissotaan, nuorilla miehillä ei ollut vaihtoehtoja. Piti valita puoli: liittyäkö Somozan diktaattorisuvun johtaman valtion sotilasjoukon vai vasemmistolaisen sandinistipuolueen riveihin.

”Yöt olivat pelottavia. Kuuntelin sotilaiden kenkien kopinaa ja pelkäsin, että he hakevat minut. Yritin laskea, että milloin he koputtavat minun ovellani”, tuolloin 16-vuotias Julio kertoo.

Julio päätti liittyä sandinistien riveihin. ”Sain kolmen päivän koulutuksen ja aseen käteeni”, hän kertoo.

Julio ajatteli noihin aikoihin, että ase oli kuin vaimo – hänen turvansa. Sota oli osa tavallista arkielämää, ja koska nuoren miehen oli tarkoitus elää, hän tarvitsi aseen.

Julio on puoliksi miskito-intiaani – ja miskitot sekä sandinistit ajautuivat konfliktiin vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen. Julio jäi ainoana perheenjäsenenä sandinistien puolelle.

”Äitini ja veljeni eivät voineet kertoa minusta. Meitä kaikkia olisi pidetty pettureina, jos taustastani olisi tiedetty.”

Julio päätti lähteä vuonna 1984 opiskelemaan Neuvostoliittoon, jonka kanssa Nicaragua teki yhteistyötä. Siellä hän tapasi tulevan suomalaisen vaimonsa.

Alkuun Julio näki painajaisia, ja kuvat pimeistä öistä, sotaan hakevista sotilaista piirtyivät sarveiskalvolle. ”Nykyään näen harvoin painajaisia – ja pääsen niistä yli nopeasti.”

Julion selviytymisvietti on vahva. Uusiin paikkoihin mennessään hän kuin huomaamatta selvittää pakoreitit vahingon varalta.

Julio korostaa sitä, että sota ei ole niin pelottava juttu. Ennen lastensa syntymää hän oli valmis sotaan oikean asian puolesta. Mutta ei enää – koska poliitikot tekevät sotia ja ihmiset ovat pelinappuloita.

”Sota on kuulunut minun elämääni. Moni ihminen kysyy minulta, että olenko tappanut ketään. Minun on pakko vastata, että en tiedä.”

Haastateltavien nimet on muutettu.

 

Konfliktit maailmassa

  • Maailmassa on 194 itsenäiseksi tunnustettua valtiota ja lisäksi noin 40 itsenäisyyyytä haluavaa aluetta. Maailman valtioista 21:ssä on sota, joko sisällissota tai valtioiden välinen laajempi sota.

Pakolaiset maailmassa

  • YK:n pakolaisjärjestö UNHCR huolehti vuoden 2006 aikana 32,9 miljoonasta ihmisestä. Lukumäärä oli vuonna 2005 noin 21 miljoonaa.
  • UNHCR:n luvut sisältävät pakolaisten lisäksi muun muassa turvapaikanhakijat, ihmiset joilla ei ole kansallisuutta ja palautettavat pakolaiset.

Pakolaiset Suomessa

  • Vuoden 1973 jälkeen Suomeen on vastaanotettu yhteensä noin 25 000 pakolaista.
  • Maailmassa on noin 15 valtiota, jotka ottavat vastaan kiintiöpakolaisia. Vuonna 2006 Suomen kiintiö oli 750 pakolaista.
  • Eniten pakolaisia Suomi on vastaanottanut Somaliasta, entisen Jugoslavian alueelta, Iranista ja Irakista sekä Vietnamista.

Lähteet: UNHCR, ulko- ja työministeriö, ulkomaalaisvirasto ja Suomen pakolaisapu

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Kenen mailla seisot?

teemamaarekisteri2.jpg

Niin lähellä mutta niin kaukana. Fayed Tahalla ei ole lupaa astua omille mailleen kukkulan rinteessä. (Kuvaaja: Sanna Negus)

Helmikuisena yönä vuoden alussa israelilaiset sotilaat tunkeutuivat Bir Nabalan kylävaltuuston ja islamilaisen veronkannon viraston tiloihin.

Sotilaat veivät mukanaan viisi tietokonetta ja muun muassa Bir Nabalan ja sitä ympäröivien 16 muun kylän maanomistukseen ja maan verotukseen liittyviä asiakirjoja.

Israelin armeija ei yleensä selittele toimiaan. Se viittaa usein vain ”terroristeille kulkeutuvien rahavirtojen tutkimiseen”.

Bir Nabalassa sen sijaan uskotaan, että takavarikot ovat osa suurempaa kampanjaa, jolla yritetään häivyttää palestiinalaisten maanomistushistoria. Sen jälkeen on helpompaa valjastaa maa – omistusnäytön puuttuessa – vaikkapa juutalaisten siirtokuntien käyttöön.

Tapaus on merkityksellinen Suomelle, sillä Suomi rahoittaa yhdessä Maailmanpankin kanssa Bir Nabalassa ja kahdessa muussa kylässä hanketta, jossa kehitetään palestiinalaisten maarekisteriä.

Kyseessä on ensimmäinen kerta 40 vuoteen, kun palestiinalaisten maita rekisteröidään. Pilottikylissä on tarkoitus rekisteröidä yhteensä tuhat hehtaaria maata eli vajaa viidennes Länsirannasta.

Kylä muurin kupeessa

Bir Nabala on 9 000 asukkaan taajama, jotakin pikkukaupungin ja kylän väliltä. Alue on rauhallinen, ellei peräti unelias, eikä siellä ole käyty suuria taisteluja. Israelin miehitysvalta kuitenkin tuntuu ja näkyy, sillä kylän eteläreunan halkaisee muuri.

Palestiinalaiset kutsuvat sitä apartheid-muuriksi, israelilaiset turva-aidaksi. Sen tarkoituksena on estää itsemurhapommittajien iskut Israelin puolelle.

”Kylämme oli ennen osa Jerusalemia, mutta muurin takia tie katkaistiin jo vuonna 2002. Muuri rakennettiin kaksi vuotta sen jälkeen. Tämä oli 16 kylän solmukohta – ennen Jerusalemiin oli vain 10 minuutin matka”, Bir Nabalan kunnanjohtaja Hajj Tawfiq al-Nabali kertoo.

Kafiya-palestiinalaishuivin päähänsä kietaissut 73-vuotias al-Nabali valittelee sitä, ettei voi käydä enää Jerusalemissa, varsinkaan rukoilemassa al-Aqsan moskeijassa, joka on muslimien kolmanneksi pyhin paikka.

Muuri on myös lähestulkoon tappanut talouselämän Bir Nabalassa. Kaikki muurin viereiset kaupat on suljettu ja kadut kumisevat tyhjyyttään – vain rähjäinen autokorjaamo sinnittelee.

Kylä ei ole siltikään köyhä, sillä autioiden talojen asukkaat ovat töissä ulkomailla, etupäässä Yhdysvalloissa. Rinteillä näkyy hulppeita taloja vihreine nurmikkoineen ja suihkulähteineen.

teemamaarekisteri.jpgRukousnauha tuo lohtua Ahmad Muhamed Sharaunille, joka levähtää muurin pätkän päässä Bir Nabalasta. (Kuvaaja: Sanna Negus)

Muuri estää myös vapaan liikkumisen, vaikka monella kyläläisellä onkin liikkumista helpottava Jerusalemin henkilöllisyystodistus.

Hebronista aamuvarhain taivaltamaan lähtenyt Ahmad Muhamed Sharauni ei sellaista omista. Kaksi nuorta israelilaissotilasta saattaa hänet takaisin muurin alkupäähän, johon hän lysähtää toivottomana.

”Halusin mennä Jerusalemiin katsomaan 97-vuotiasta äitiäni, joka on sairaalassa”, mies selittää.

Vieressään hänellä on musta kangassäkki, jossa on kolme kotoa mukaan napattua mattoa. Hän yrittää myydä niitä, jotta saisi matkarahat kokoon.

Sotilaat seuraavat rauhallisena keskusteluamme, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että Sharauni saa yrittää turhaan sekä kaupustelua että rajanylitystä.

Tieto tasoittaa epäluuloja

Kun muuri rakennettiin kolme vuotta sitten, monen kyläläisen maita jäi muurin toiselle puolelle, saavuttamattomiin.

Suomalaisten tukema rekisterihanke ei auta näiden maiden dokumentoinnissa, sillä rekisteröinti on rajoitettu koskemaan vain niin sanottuja A- ja B-alueita. Ne kuuluvat Oslon rauhanprosessissa määriteltyyn palestiinalaisten hallinnoimaan alueeseen, kun taas C-alueet ovat edelleen Israelin alaisuudessa.

Kunnanvaltuuston jäsen Fayez Taha haluaa näyttää, mitä tämä käytännössä tarkoittaa. Hän osoittaa parvekkeeltaan kohti maatilkkua kivisessä rinteessä. Sen rajoja on vaikea hahmottaa, mutta Tahalle kuva maasta on piirtynyt tarkkana mieleen: hän ei voi tehdä muuta kuin katsella sitä.

”Parinkymmenen hehtaarin maatilkkuni kuuluu C-alueeseen, eli en voi kehittää sitä mitenkään. Jos menisin sinne, minut varmaan pidätettäisiin”, Taha puuskahtaa. Hänen unelmissaan rinteessä seisoisi talo jos toinenkin.

”Maa itsessään on hyvin arkaluontoinen asia palestiinalaisille. Siitä ei uskalleta puhua, sillä konflikti liittyy niin tiiviisti maahan. Koska rekisteröinti ei koske muurin takana olevaa maata, monet kyläläiset eivät luota meihin”, kertoo hankkeen tiedotuksesta vastaava Felesia Barghouti.

Barghouti kertoo monen alkuun epäilleen hankkeen olevan israelilainen tai palvelevan Israelin intressejä. Heille piti selostaa, että hanke on palestiinalainen ja miksi rekisteröiminen edelleen kannattaa.

”Miksi Israel pystyy valtaamaan maitamme niin helposti? Ihmisillä ei ole mitään papereita”, Barghouti sanoo.

Tällä hetkellä noin 40 prosenttia Länsirannan juutalaisista siirtokunnista sijaitsee palestiinalaisten yksityismailla.

”Heikkoutemme on ollut asiakirjojen puute: emme ole voineet mennä oikeuteen, kun Israel on takavarikoinut maata”, kyläpäällikkö al-Nabali selittää.

Rekisteröity maa arvossaan

Hankkeessa mukana olevan suomalaisen asiantuntijan Tuomo Heinosen mukaan projekti on tärkeä monella tasolla.

”Maan systemaattinen rekisteröinti on tärkeää yhteiskunnan kannalta. Maankäytön ohjaus ja kaavoitus helpottuu, kun tiedetään luotettavasti, kuka mitäkin maata missäkin omistaa.”

Rekisteröinti mahdollistaa myös luotettavan ja tasapuolisen maan verotuksen.

”Toisaalta yksittäisten maanomistajien omistusoikeus varmistuu: kun rajat maastossa merkitään, maan ja kiinteistöjen kaupanteko ja perintöasiat selkiintyvät, ja rekisterissä olevaa maata voidaan käyttää vaikkapa lainojen vakuutena”, Heinonen jatkaa.

Vaikka maanomistajat yleensä tietävät, missä rajat menevät, vain noin neljännes Länsirannan maasta on rekisteröity virallisesti.

Maita ei ole rekisteröity systemaattisesti sen jälkeen, kun Israel miehitti Jordanjoen länsirannan vuonna 1967.

Maarekisterihankkeessa on kohdattu myös perinnönjaon ja palestiinalaisen kulttuurin ongelmia. Felesia Barghouti kertoo, että erityisesti Qarawat Bani Zaidin kylässä hankaluudet liittyvät sukupuolirooleihin ja naisten oikeuksiin.

”Kylän miehet pitävät naisia taka-alalla ja puhuvat itse heidän suullaan. Naiset eivät uskalla kysyä veljiltään, mitkä heidän oikeutensa maahan ovat. Sitten he menevät naimisiin, eivätkä taaskaan tiedä, mitkä heidän oikeutensa ovat.”

Heinonen toivoo, että 10-15 vuoden kuluessa loputkin Länsirannan maista saataisiin rekisteröityä. Alun kangertelun jälkeen hän on tyytyväinen hankkeen etenemiseen.

”Ennen kaikkea maanomistajat ovat olleet valtavan motivoituneita ja kiitollisia saatuamme vaikeissa olosuhteissa tuloksia ja näyttöjä aikaiseksi.”

Oppi näyttää siis menneen perille ainakin Bir Nabalassa.

”Rekisteröinti on tärkeää, ja toivon että se luo turvallisuuden tunteen omistusoikeudesta. Eihän se tosin suojele meitä suoraan Israelin armeijalta, vaan auttaa palestiinalaisten omassa kehityksessä”, kunnanjohtaja al-Nabali tuumaa.

 

Miksi maarekisterillä on väliä?

Maarekisteristä löytyy tieto siitä, kuka minkäkin maan virallisesti omistaa. Samalla maan rekisteröinti takaa luotettavan maata koskevan verotuksen.

Suomi on mukana palestiinalaisalueiden maarekisterihankkeessa, joka kehittää maanmittaushallintoa sekä kouluttaa alan henkilöstöä.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Kehitys kaipaa reilua kulttuuria

reilukulttuuri1.jpg

Rajpal Ganguli kiinnittää tyttölapsikampanjaa varten piirtämäänsä sarjakuvaa Rajastanissa. (Kuvaaja: Sharad Sharma / World Comics India)

Luovilla aloilla ei ole perinteisesti katsottu olevan juuri virkaa kehitysyhteistyössä. Niillä voi kuitenkin olla tärkeä rooli kestävän sosiaalisen ja kulttuurisen kehityksen edistämisessä sekä köyhyyden vähentämisessä.

Kulttuuritoimialoihin liittyvän kehitysyhteistyön tarkoituksena on vahvistaa yhteistyömaiden kulttuurisektoria sekä edistää aktiivista yhteiskunnallista osallistumista.

Tällä työllä on selkeät yhtymäkohtansa myös ihmisoikeuksien edistämiseen, kulttuurienvälisen ymmärryksen lisäämiseen sekä hyvään hallintoon. Kulttuurinen vapaus ja moninaisuus ovat myös itsenäisiä kehitystavoitteita.

”Reilu kulttuuri merkitsee kulttuuristen oikeuksien toteutumista ja osallisuutta kulttuuriseen merkityksenantoon ikään, sukupuoleen, vähemmistöasemaan, kieleen, vammaisuuteen, etniseen, uskonnolliseen tai kulttuuriseen taustaan katsomatta.”

”Näiden tulisi toimia ohjenuorana myös kehitysyhteistyössä”, totesi kulttuuriministeri Stefan Wallin Pohjoismaiden ministerineuvoston Reilu kulttuuri -seminaarissa Espoossa.

Näkökulmasta välineeksi

Suomalaisessa kehityspolitiikassa kulttuurista on yleensä puhuttu näkökulmana kehitysyhteistyöhön. Kulttuurin avulla voidaan esimerkiksi edistää vuoropuhelua eri ryhmien välillä. Nyt kulttuuri on alkanut kiinnostaa laajemmin myös kehitysyhteistyön kohteena.

Pohjoismaista varsinkin Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa on ryhdytty järjestelmälliseen kehitysyhteistyöhön kulttuuritoimialojen osalta. Kaikilla näillä mailla on äskettäin ilmestyneet linjaukset kulttuuri- ja kehityspolitiikasta, mikä on herättänyt mielenkiintoa myös Suomen ulkoasiainministeriössä.

Kansainvälisessä keskustelussa kulttuurin ja kulttuuritoimialojen merkitys kehitysyhteistyössä on noussut esille muun muassa Unescon ja Euroopan neuvoston työssä ja viime aikoina myös Euroopan komission kautta.

Unescon kulttuurista moninaisuutta edistävä sopimus nostaa kehitysmaiden kulttuurin esiin monessa kohdin. Myös Suomi on ratifioinut sopimuksen.

Kulttuurisektorin kehitysyhteistyössä koulutetaan tekijöitä, edistetään kulttuurituotantoa ja autetaan ammattilaisia verkostoitumaan. Samalla edistetään yhteistyötä pohjoisen ja etelän ammattilaisten ja organisaatioiden välillä.

Lukutaitoa edistetään maailman köyhimmillä alueilla kehittämällä kirjastoja, tukemalla lastenkirjallisuuden julkaisua sekä erilaisilla lukutaitokampanjoilla.

Museoille suunnatun tuen tarkoituksena on edistää kulttuuriperinnön suojelua, joka monessa maassa on vaarassa salakuljetuksen tai konfliktien vuoksi.

Rahoitus kortilla

reilukulttuuri2.jpgNuori poika tutkii seinäsarjakuvaa Shantilan pakolaisleirissä vuonna 2005. (Kuvaaja: Johanna Rojola / Maailman sarjakuvat ry)

Suomessa kulttuurisektorin kehitysyhteistyötä on tehty jo jonkin aikaa. Hyvänä esimerkkinä toimii Maailman sarjakuvat, piirtäjien ja kansalaisjärjestöaktiivien yhdistys, jolla on projektiyhteistyötä muun muassa Intiassa, Tansaniassa ja Mosambikissa.

Projekteissa hyödynnetään sarjakuvaa ruohonjuuritason viestintävälineenä ja eri maiden arkitodellisuuden kuvaajana. Hankkeesta julkaistiin vastikään kirja Grassroots Comics, joka opastaa sarjakuvatyöpajojen suunnittelussa.

Myös monet festivaalit tekevät yhteistyötä kehitysmaiden kanssa tuoden taiteilijoita Suomeen, näistä suurimpina Maailma kylässä sekä Faces Etnofestivaali.

Yksittäisiä, pääosin kansalaisjärjestöjen toteuttamia hankkeita laajempiin toimiin ollaan vasta nyt ryhtymässä. Esimerkiksi Ruotsin kehitysyhteistyöstä vastaava SIDA satsaa kulttuurityöhön vuosittain 30 miljoonaa euroa, kun Suomessa puhutaan parista miljoonasta. Valtion rahoituksen lisäksi mukaan kaivataan taideorganisaatioita.

Reilu kulttuuri – kestävän kehityksen kulttuuri -seminaari keräsi toukokuun lopulla pääkaupunkiseudulle kaksipäiväiseen seminaariin kehitysyhteistyön ja kulttuurialojen toimijoita ja virkamiehiä Pohjoismaista.

Seminaarin pääpuhujina kuultiin kirjailija Henning Mankellia sekä eteläafrikkalaista kulttuuritoimenjohtaja Palesa Kadia. Seminaarin aikana nähtiin myös Mankellin ohjaama, mosambikilaisen Teatro Avenidan esittämä näytelmä Noran tyttäret.

Henning Mankell viittasi alustuksessaan afrikkalaiseen sananlaskuun:

”Miksi ihmisellä on kaksi korvaa mutta vain yksi kieli? Koska meidän pitää kuunnella enemmän ja puhua vähemmän.”

Kulttuurialankin yhteistyö edellyttää avunantajilta nimenomaan kuuntelemisen taitoa, kykyä kuunnella ja välittää siitä, mitä kehitysmaiden edustajat haluavat ja pitävät tärkeänä.

 

Afrikan tunnetuin teatteri?

Toukokuisen Reilu kulttuuri -seminaarin kyljessä nähtiin Helsingissä Ruotsalaisessa teatterissa mosambikilaisen Teatro Avenida -teatterin portugaliksi esittämä versio norjalaisen Henrik Ibsenin näytelmästä. Kielten ja maiden sekamelska kertoo paljon globalisaatiosta – vaan miksi kaikista afrikkalaisista teatteriryhmistä juuri Teatro Avenida päätyi reilun kulttuurin mannekiiniksi?

Teatro Avenida on hyvä teatteri, mutta pienen maan paraskaan teatteri harvoin pääsee ulkomaailman tietoisuuteen.

Avenidalla on kuitenkin harvinaisen nimekäs mainosmies: ruotsalainen menestyskirjailija Henning Mankell. Teatterin toiminnassa mukana oleva Mankell on jo kauan asunut puolet vuodesta Mosambikissa – ja Mosambik sekä Teatro Avenida muistetaan mainita liki kaikissa Mankellista kertovissa lehtijutuissa.

Teatteri ympäristöineen seikkailee myös monessa Mankellin kirjassa. Comédia Infantilissa katupoika tekee kuolemaa sen katolla, ja tuoreessa Kennedyn aivot -kirjassakin käydään sen naapurissa sijaitsevassa leipomossa.

Pia Laine

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Levyarvostelut

 

The Rough Guide to North African Café Rough Guides/World Music Network

Pohjoisafrikkalaista kahvilamusiikkia? Tämän kokoelman kokoava teema voi tuntua hiukan haetulta, mutta verukkeenomaisen lähtökohdan antaa hyvin anteeksi.

Kokonaisuus ja sen osat kun ovat mainioita. Nimen café-sana ei viittaa niinkään marokkolaisiin teehuoneisiin kuin pariisilaisiin ja marseillelaisiin kahviloihin, joissa kenties hyvinkin saattaa kuulla tällaista, enimmäkseen arabien esittämää musiikkia.

Yhdistävänä tekijänä on myös kohtalainen rauhallisuus, joka ei houkuttele klubityyliseen hytkyttelyyn.

Kahvilakulttuurin ohella kokoelman rakentamisen toinen lähtökohta lienee Välimeren alueen eri kulttuurien vuosituhantinen vuorovaikutus. Siksi mukana voivat olla esimerkiksi Algerian juutalaisen pianistin Maurice El Médionin kaltaisten pakollisten tapausten ohella myös turkkilainen Sahabat Akkiraz & Orient Expressions sekä barcelonalainen Cheb Balowski.

Se, että Maurice El Médioni on pakollinen tapaus, ei muuten tarkoita pakkopullamaisuutta: hänen Rai Rock Rumba -esityksensä liitää komeasti algerialais-kuubalaisessa rytmissä.

Algeriasta maan itsenäistymisen jälkeen Ranskaan muuttaneen ja nykyään Marseillessa asuvan El Médionin lisäksi kokoelman laajemminkin nimekkäitä esiintyjiä ovat muiden muassa sudanilainen ud-luutun soittaja ja laulaja Abdel Gadir Salim, ranskalais-tunisialainen ud-mestari Jean-Pierre Smadja ja niin ikään ranskalais-tunisialainen Les Boukakes -yhtye.

Jos nimet ja musiikit niiden takana tuntee, antaa jo tämä suppea luettelo aavistuksen albumin vivahteikkuudesta, joskin Les Boukakes on mukana itselleen epätyypillisen perinteisellä, akustisvoittoisella kappaleella.

Kaikki esitykset on julkaistu aiemmin, joten kokoelma toimii myös mainoksena toisille levyille.

The Rough Guide to the music of Vietnam
Rough Guides/World Music Network

Vietnamilaiset joutuvat varmaan vieläkin muistuttamaan, että Vietnam on maan nimi, ei sodan. Tämä erinomainen kokoelma vietnamilaista populaarimusiikkia puolestaan muistuttaa, että Vietnamissa kukoistaa omaleimainen musiikkikulttuuri.

Omaleimaisuus ei tässä tarkoita itseriittoista, päinvastoin. Vietnam on kautta historiansa ollut kosketuksissa niin intialaisten, kiinalaisten ja khmerien kuin eurooppalaistenkin kanssa, mutta mikään kansakunta ei ole pystynyt pysyvästi alistamaan vietnamilaisia; ja tuntuu kuin sama voima kuuluisi musiikissakin.

Melkein joka esityksessä, oli tyylilaji mikä tahansa, soi perinteinen, tunnusomaisesti liu’utteleva kielisoitin dan bao. Jopa täydellisen ällistyttävä turistiversio Aaveratsastajista toimii aivan omilla ehdoillaan.

Oi Va Voi
V2

Lähinnä kai brittiläiseksi paikallistettava seitsenhenkinen Oi Va Voi tarjoaa aikamoisen hämmentävän, mutta myös maukkaan keitoksen: vähän klezmeriä, pikkuisen skata, balkanilaisia sävyjä ja klubihenkisesti muhkeaksi tuotettua poppia vaihtelevissa suhteissa. Ja vahvalla ironialla maustettuna.

Aloituskappale Yuri tipauttaa heti viistossa neuvostonostalgiassaan, jo siksi, että on suomalaiselle hupaisaa havaita Juri Gagarinin olleen lapsuuden sankari muuallakin maailmassa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Tansanian parlamenttiin puolet naisia

Vuoteen 2010 mennessä puolet Tansanian parlamenttiedustajista tulisi olla naisia. Tavoitetta ajavat monet kansalaisjärjestöt yhdessä ministeriöiden ja parlamentin naisverkoston kanssa.

Tansaniassa valtaa on pitänyt koko maan itsenäisyyden ajan yksi puolue, Chama Cha Mapinduz. Sen päättävissä elimissä naisia ei juuri ole. Pienet oppositiopuolueet taas ovat hajanaisia, eikä niillä ole parlamentissa vaikutusvaltaa.

Naisten osallistumismahdollisuuksia politiikkaan rajoittavat köyhyyden ja perhevelvollisuuksien lisäksi muun muassa pitkät matkat. Kulttuuri ei salli naisen yöpymistä vieraalla paikkakunnalla ilman miespuolista perheenjäsentä.

Kolme kertaa Suomen kokoisessa maassa, jossa tiet ovat huonot, kampanjoiminen ilman yöpymisiä on vaikeaa.

Tällä hetkellä Tansanian parlamentissa kolme kymmenestä edustajasta on naisia. Naisedustajien määrän kasvu on ollut nopeaa. Osa naisista on päässyt parlamenttiin kuitenkin puolueiden kiintiöpaikoilta.

”On valtava haaste löytää osaavat naiset parlamenttiin, mutta se ei ole ylivoimainen tehtävä”, sanoi Tansanian oikeusministeri, tohtori Mary M. Nagu, toukokuussa Dar es Salaamissa naisten poliittista osallistumista käsittelevässä seminaarissa.

”Suomalaiset naiset tekevät yhteistyötä yli puoluerajojen. Se vahvistaa käsitystäni, että muodostamalla vahvan ja yhtenäisen rintaman mekin voimme onnistua.”

Seminaarin järjesti suomalaisten eduskuntapuolueiden yhteistyöjärjestö Demo yhdessä Tansanian Centre for Democracy -yhdistyksen kanssa.

Demo on viime vuonna perustettu yhdistys, joka toimii demokratian edistämiseksi tukemalla suomalaisten puolueiden ja kehitysmaiden poliittisten liikkeiden välisiä yhteistyöhankkeita.

Tansaniassa yhteistyötä tehdään naisten poliittisen osallistumisen vahvistamiseksi. Seminaariin osallistui toistasataa tansanialaista naispoliitikkoa.

”Globaalissa maailmassa aika on nyt otollinen kehitysyhteistyön syventämiselle. Puolueet ovat demokratian keskiössä ja Demosta ne ovat saaneet toimivan paikan käydä vuoropuhelua ja lisätä osaamistaan näissä kysymyksissä myös täällä Suomessa”, Demon puheenjohtaja, ex-kansanedustaja Mirja Ryynänen kertoo.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Pyhä maataloustuki

Olen tänä kesänä katsellut paljon kotiseutuni Pohjois-Satakunnan peltomaisemia. Suvussani saa mennä kolme sukupolvea taaksepäin ennen kuin löytää maanviljelijän, joten peltokasveja en tunnista.

Oikeastaan kesannolla olevat pellot ovat mielestäni komeimpia. Mutta pellot ja niityt kuuluvat joka tapauksessa lapsuuteni maisemaan.

Tilastojen mukaan olen tässä suhteessa hyvinkin tavallinen. Meidän kolmekymppisten syntyessä puolet suomalaisista asui maalla. Mutta nykyisin maa-, riista- ja kalatalous työllistää vain neljä prosenttia suomalaisista. Pellot ovat harvalle työpaikka, mutta monelle osa lapsuutta.

Katseluani on värittänyt muisto toukokuisesta keskustelusta Sambiassa.

”Euroopan maataloustuet on poistettava. Ne pönkittävät kallista maataloustuotantoanne ja syövät afrikkalaisilta tuottajilta markkinat”, muotoili Dominique Chanda sambialaisten kumppanijärjestöjemme yhteisen huolen.

”Tuet on poistettava, jotta Afrikankin maatalouteen kannattaa investoida, meilläkin on jotain myymistä ja voimme auttaa itsemme ylös köyhyydestä.”

Haukoin silloin henkeäni. Eihän maataloustukien lopettamisesta sovi puhua. Pelkkä tukien uudistus on Suomessa lähes tabu, olkoonkin että uudistaminen on Maailman kauppajärjestö WTO:n sääntöjen ja Euroopan unionin budjetin vuoksi välttämätöntä. Suomi ja pari muuta EU-maata jarruttavat tukimuutoksia hampaat irvessä.

Tosin irvistys tuottaa varsin keskinkertaisia tuloksia. Suomalaisten maatilojen määrä on 15 vuodessa puolittunut. Sen odotetaan puolittuvan jälleen vuosikymmenen sisällä.

Maatalous on maamme merkittävin Itämeren kuormittaja. Euroopan tilat tuottavat ruokavuoria ja -järviä, jotka vievät kehitysmaiden tuottajilta markkinoita kehitysmaissa sekä Euroopassa ja lisäävät köyhyyttä.

Lyhyesti sanottuna: maataloustukijärjestelmämme ei täytä sille asetettuja tavoitteita. Tulokset ovat kaukana hallitusohjelmiin kirjatusta tavoitteesta tukea perheviljelmiä ja ekologista lähiruuantuotantoa.

Sambialaisten kumppaneidemme tavoitteissa ei lähiruokaa edes mainittu. He puhuivat maataloudesta köyhyyttä vähentävän talouskasvun moottorina ja puolsivat vapaampaa maatalouskauppaa.

”Ei meillä ole varaa jättää maataloutta omavaraistalouden piiriin, kun teollisuus- ja palvelukauppaa vapautetaan. Mitä me myymme kansainvälisillä markkinoilla, jos maataloustuotteillemme ei ole markkinoita eikä maatalouteemme kannata investoida?”

Voisiko maataloustuet kohdistaa siten, ettei yhdelle annetusta tuesta koidu toiselle ongelmia? Euroopan unioni on irrottanut tuet tuotannosta, joten ne eivät enää kasva tuotannon määrän kasvaessa.

Tavoitteena on ylituotannon vähentäminen ja ympäristön tilan parantaminen. Voisimmeko Suomenkin maataloustuissa siirtyä tukemaan kauniin maaseutumaiseman säilyttämistä?

Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen sihteeri

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Tädin käsilaukku

Koko maan on vallannut digihössötys – ja se siitä. Surkuhupaisassa sotkussa on jotain hyvääkin: pitkään digimaailman uumenissa piilossa ollut Yle Teema -kanava näkyy pian kaikkien vastaanottimissa.

Yle Teema on pieni helmi, johon jää helposti koukkuun. Vain harva suomalainen on kuitenkaan kanavaa löytänyt. Television katselua mittaavan Finnpanelin mukaan viime vuonna kanavan osuus kokonaiskatselusta oli vain 0,6 prosenttia.

Parasta kanavassa on se, ettei koskaan voi olla varma, mitä sieltä tulee. Teeman katsominen on kuin pääsisi penkomaan kummalliseksi tunnetun maailmanmatkaajatädin käsilaukkua. Käteen voi sattua yhtä lailla eksoottinen jalokivi kuin liiskaantunut purkka.

Suuria yleisöjä – ja mainosrahoja – kosiskelevien kanavien ohjelmat ovat usein ennalta-arvattavia, mutta pienellä on varaa yllättää. Tuskin ketään voi kiinnostaa kaikki kanavalta tuleva, mutta kirjavuus ja valinnanvara takaavat jokaiselle jotakin.

Varsinkin kaukaisista maista ja kulttuureista kiinnostuneelle kanava on varsinainen herkku. Eri puolilta maailmaa hankitut dokumentit kertovat asioista, joita ei olisi arvannut olevan olemassakaan.

Television katsominen on kuin varkain muuttunut ajan tuhlauksesta joksikin aivan muuksi, jos kotisohvalla istuen oppii maailmasta aina uutta.

Kanava pelastaa myös Hollywoodiin kyllästyneen elokuvan ystävän. Nyt kun pienet elokuvateatterit ovat jäämässä historiaan, mielenkiintoisimmat elokuvat löytyvät yllättäen ilmaiseksi omasta televisiosta.

Klassikkojen ja nykyelokuvan lisäksi kanavalla pyörii Kino Kauko -sarja, joka vie katsojan milloin mihinkin maailman kolkkaan. Elokuussa voi omalta sohvalta matkata Intiaan.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Leonor Zalabata Torres

sankari.jpgLeonor Zalabata Torres ja hänen miehensä Nehemias Torres Arroyo ovat tehneet työtä arhuaco-intiaanien puolesta vuosikymmeniä. (Kuvaaja: Maria-Kaisa Jurva)

Sierra Nevada de Santa Martan vuoristoalueilla Pohjois-Kolumbiassa asustelevan arhuaco-intiaanikansan johtaja Leonor Zalabata Torres, 53, tuskin tiesi kuka vuonna 2003 murhattu Ruotsin ulkoministeri Anna Lindh oli, kunnes hän kesäkuussa matkasi kaukaisen maan pääkaupunkiin vastaanottamaan Anna Lindh -stipendiä.

Zalabata Torres on omistanut elämänsä oman kansansa, arhuacojen ihmisoikeuksien puolustamiselle ja rauhanomaisten ratkaisujen löytämiselle Kolumbiaa vuosikymmeniä koetelleisiin sisäisiin konflikteihin.

Eniten niistä ovat kärsineet maan lähes 90 etnistä vähemmistöä, joista arhuaco-intiaanit ovat yksi suurimmista. Alkuperäiskansat asuvat strategisesti tärkeillä alueilla.

”Maa-alueitamme on miehitetty ja niistä on muodostunut konfliktin osapuolten sotatantereita. Meillä intiaanikansoilla on periaate olla tarttumatta aseisiin, emmekä koe olevamme osa tätä aseellista konfliktia”, pienikokoinen intiaaninainen aloittaa jämäkästi.

Hän muistuttaa, että koko sisällissodan ajan alkuperäiskansat ovat eläneet rauhanomaisesti. Se ei ole kuitenkaan suojannut heitä väkivaltaisuuksilta.

”Intiaanikansat ovat portti ihmisyyteen. Heidän keskuudessaan on paljon iloa ja kosmisia visioita, jotka olisivat maailmalle hyväksi. On suuri virhe Kolumbian valtiolta, ettei se ole huomioinut intiaanikansojen viisautta, vaan jatkaa heidän ihmisoikeuksiensa loukkaamista”, viiden lapsen äiti huokaa ja heittää lempeän katseen vieressä istuvaan aviomieheensä Nehemias Torres Arroyoon.

Heidän hartain toiveensa on, että jälkikasvussa olisi ainesta työn jatkajaksi.

Kolumbian vähemmistöryhmät ja ihmisoikeuksien puolesta työskentelevät elävät jatkuvan uhan alla: erilaiset arkisen elämän rajoitukset, uhkailut, kidnappaukset ja tapot ovat tavallisia.

Puhumme raskaista asioista, mutta Zalabata Torresin mieli kirkastuu, kun puheemme kääntyy arhuaco-intiaaninaisiin.

”Arhuaco-naiset ovat hyvin aktiivisia. Olemme pelastaneet monta nuorta arhuaco-poikaa joutumasta värvätyksi sotaan.”

Zalabata Torresin mielestä rauhan saavuttamiseksi on välttämätöntä, että kansainväliset tahot tukevat tehokkaammin intiaanikansoja. Maakysymys ja vähemmistöryhmien sosiaaliseen epätasa-arvoon liittyvät ongelmat on ratkaistava.

Anna Lindh -stipendin turvin hän jatkaa työtään kohti uusia projekteja.

”Minulla ei yksinkertaisesti ole aikaa muille asioille. Työni on elämäni!” nainen virnistää, mutta vakavoituu sitten: ”Se on polku, jossa on monta askelmaa, jotka johtavat vapauteen ja itsearvostukseen.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Väkivaltaa usvassa

teemathaimaa1.jpg

Gallupien mukaan enemmistö Etelä-Thaimaan muslimiasukkaista ei tue militantteja. Kostoiskujen pelossa heitä vastaan ei nousta. (Kuvaaja: Timo Kuronen)

”Elämme pelossa. Yksi ystävistäni sai tappouhkauksen. Hänen talonsa ovelle oli sen merkiksi jätetty valkoinen vaatekappale ja pieni riisipussi”, kertoo Pattanin pienkalastajien yhdistyksen johtokunnan jäsen Muhama Sukree Masaning.

”Matkailijat ovat kaikonneet täältä kokonaan. Edes reppureissaajat eivät uskalla matkustaa Malesiaan Narathiwatin maakunnan kautta”, kertoo puolestaan matkailupalvelua ja vierashuonetta kotitalossaan pitävä Natini Wongpuvarak.

Etelä-Thaimaassa on ollut levotonta vuoden 2004 alusta. Alue eroaa muusta maasta niin etnisesti kuin uskonnollisestikin: valtaosa väestöstä on islaminuskoisia malaijeja. Thaimaan pääuskonto on buddhalaisuus.

Mustiin pukeutuneet mopomiehet ovat ampuneet lukuisia työmatkalla olleita raakakuminkerääjiä ja opettajia, ja tienvarsipommit ovat surmanneet sadoittain poliiseja ja sotilaita.

Uhreiksi on joutunut myös buddhalaismunkkeja ja muslimikyläläisiä. Hat Yain kaupunkia ravistelleissa pommi-iskuissa on kuollut myös pari ulkomaalaista turistia.

Valtion turvallisuusjoukot ovat puolestaan surmanneet satoja ja pidättäneet tuhansia kapinallisia tai heidän tukijoikseen epäiltyjä.

Rajut otteet ovat ruokkineet väkivallan kierrettä. Sadat tuhannet elävät jatkuvassa pelossa – viranomaisten ja muslimimilitanttien ristitulessa.

Nykyisen väkivalta-aallon aikana Pattanin, Yalan ja Narathiwatin maakuntien alueella on kuollut lähes 2  500 ihmistä, suurin osa yön tai varhaisen aamun hyökkäyksissä. Öinen usva on alueella yleinen ilmiö.

Arvostetun thaimaalaisen yliopistomiehen, rauhanaktivistin ja muslimiajattelijan Chaiwat Sathaanandin mukaan Etelä-Thaimaan väkivaltaa peittoaa usva.

”Kaunis mutta mystinen usva estää näkemästä, mitä todellisuudessa tapahtuu. Koraanin ja profeettojen mukaan usva voi tarkoittaa joko onnettomuutta tai rauhaa.”

Opettajat tulilinjalla

Narathiwatin keskustassa asuva ja mopolla töihin kyläkouluun matkaava Weerapong Sirigulwatanakit ihmettelee, mitä viime vuosina on tapahtunut.

”Minulla oli aiemmin muslimiystäviä, mutta ilmapiiri on muuttunut. En voi enää viipyä koululla tai kylässä iltaan asti, vaan turvallisuusjoukot vaativat minua palaamaan kaupunkiin valoisan aikana.”

”En kuitenkaan aio muuttaa muualle, sillä olen asunut täällä jo kymmeniä vuosia”, 57-vuotias opettaja kertoo.

Moni muu ajettelee toisin. Narathiwatin opettajayhdistyksen mukaan jopa tuhat valtion palkkalistoilla olevaa opettajaa on hakenut siirtoa pois levottomista maakunnista. He eivät halua olla seuraavia uhreja: kapinalliset ovat surmanneet kolmessa vuodessa 75 opettajaa ja polttaneet 210 koulua.

Punaisella eli vaarallisimmaksi luokitellulla vyöhykkeellä opettajat matkaavat töihin sotilasajoneuvojen saattueissa ja asemiehet vartioivat kouluja oppituntien ajan.

Oppilaita on entistä vähemmän, sillä monet vanhemmat eivät halua lähettää lapsiaan armeijan valvomiin kouluihin. Myös sotilaat palaavat hyökkäysten pelossa yöksi kaupunkikasarmeihinsa.

Islamilaiset pondok-koulut ovat puolestaan viranomaisten ratsioiden kohteena. Joidenkin niistä epäillään tukevan militantteja ja välittävän thai-instituutioiden vastaista propagandaa yawiksi eli paikallisella malaiji-kielellä.

Yhteistyö on vaarallista

Naamioituneet miehet kaappasivat huhtikuussa seitsemän kalastajaa ja polttivat Pattanin pienkalastajien yhdistyksen toimistorakennuksen ja kaksi partiovenettä.

Hyökkääjät uhkasivat kuolemalla niitä muslimikalastajia, jotka ovat tekemisissä viranomaisten kanssa. Väkivallan aalto oli laajennut sisämaasta meren rannalle.

”He syyttivät meitä yhteistyön tekemisestä valtion kanssa. He eivät kuitenkaan tiedä, mitä todellisuudessa teemme ja mitä olemme kokeneet”, Muhama Sukree Masaning kertoo.

”Partioveneet ovat ylpeytemme, sydämemme ja sielumme.”

Pienkalastajat ovat auttaneet kalastusviranomaisia partioimaan rannikkoa, jotteivät isot troolarit pääse kalastamaan laittomasti kolmen kilometrin suojavyöhykkeellä.

Muutama vuosi sitten – vuosien kädenväännön jälkeen – valtio myönsi yhdistyksen roolin luonnonvarojen suojelussa ja antoi sen käyttöön kaksi partiovenettä.

Veneitä on käytetty myös koulujen ympäristöopetuksessa ja monet uskonnolliset opettajat ovat käyneet tutustumassa yhdistykseen ja sovussa elämisen filosofiaan. Sukreen mukaan yhdistys ei aio luovuttaa nytkään.

”Vaikka meillä ei ole varaa uusiin veneisiin, aiomme näyttää, että olemme hyviä muslimeja ja pysymme lain piirissä.”

Vaikka pääministeri Surayud Chulanont on lupaillut pimeyden varjoissa pysytteleville militanteille armahdusta ja väestölle parempia elinoloja, rauhan sanomaa usva ei ole tuonut.

Usva on hukuttanut myös väkivallan sanoman – kapinalliset eivät ole esittäneet hallitukselle mitään vaatimuksia.

 

Sulauttamista ja vastarintaa

teemathaimaa2.jpg

Paikallisen Punaisen Ristin järjestämässä bingossa Narathiwatissa teemana oli väkivallattomuus. (Kuvaaja: Timo Kuronen)

Nyky-Thaimaan ja Malesian raja-alueilla sijainnut Pattanin sulttaanikunta oli 1800-luvulle asti Kaakkois-Aasian tärkeimpiä islaminuskon opetuksen keskuksia.

Alueen valloitti parisataa vuotta sitten nyky-Thaimaan edeltäjä, buddhalainen Siamin kuningaskunta. 1900-luvun alussa alue jaettiin kahtia Siamin ja Malakan niemimaata hallinneen Britannian välisissä rajanvedoissa.

Bangkokin aloittama verotus ja islamilaisen oikeuslaitoksen lakkauttaminen järkyttivät paikallista muslimiaatelistoa. Vastarinta sai enemmän kannatusta, kun etnisiä malaijeja yritettiin thaimaalaistaa kovin ottein toisen maailmansodan aikoihin. Koraanin opiskelu ja perinteinen vaatetus kiellettiin ja loputkin islamin sharia-lait kumottiin.

Ensimmäiset Pattanin alueen itsenäisyyttä ajavat järjestöt perustettiin 1940-luvulla. Thai-isännät vastasivat lähettämällä eteläisiin maakuntiin entistä enemmän sotilaita.

Separatistit, kommunistikapinalliset ja turvallisuusjoukot ottivat yhteen etenkin 1970-luvulla. Nykyväkivallalla ei ole itsenäisyysliikkeen vanhojen johtajien tukea. Selkeä enemmistö alueen asukkaista vastustaa sitä.

Sulauttamisen keinona käytettiin myös koulutusta: islamilaisten pondok-koulujen piti seurata thai-opetussuunnitelmaa ja opettaa vain thain kielellä. Samalla väestöjakaumaa pyrittiin tasoittamaan – muslimimaakuntiin houkuteltiin 15  000 buddhalaista perhettä halpojen maapalstojen avulla.

Viime vuonna kansallinen sovintokomissio vaati thaimaalaisia katsomaan peiliin ja miettimään, miten maan valtaväestö on kohdellut Etelä-Thaimaan muslimeja.

Sovintokomission mukaan uudelleen lisääntynyt väkivalta on ollut reaktio valtion epäonnistunutta aluepolitiikkaa kohtaan. Vaikka muslimiperinteet on nykyään sallittu ja pondokit saavat opettaa islamin oppiaineita arabiaksi ja yawiksi, vähemmistön kulttuuriperintö on rapautunut keskitetyn hallinto- ja koulujärjestelmän vuoksi.

Muualta maasta tulleita virkamiehiä, sotilaita ja poliiseja syytetään ylimielisyydestä. Alueen asukkailla on ollut vain vähän mahdollisuuksia osallistua heitä koskevien päätösten tekoon.

 

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Muut Kumppani-lehden linkit

 

Joutomaiden selviytyjät

Kolumbia_Rosa-Camacho.jpgRosa Camacho, kainalossaan poikansa Brayan. Heistä vasemmalla on kaksi naapurin poikaa. Rosan Valeria-tytär on koulussa. (Kuvaaja: Stine Jakobsen)

Villa Valentinan kaupunginosa sijaitsee Cartagenan kaupungin lounaispuolella. Historiaa uhkuva Cartagena on Kolumbian turismin keskus.

Siirtomaa-ajan arkkitehtuuristaan tunnetun kaupungin laitamat ovat viime vuosikymmeninä täyttyneet tuhansien asuinpaikkaa etsivien perheiden pikaisesti kyhätyistä asumuksista.

Rosa Camacho ja Consuelo Hernández asuvat lähekkäin, mutteivät tunne toisiaan. Naiset ovat monessa mielessä kohtalotovereita: kummankin elämää on muokannut Kolumbiaa ravisteleva aseellinen konflikti.

”Tervetuloa, käyhän peremmälle!” Rosa Camacho johdattaa taloonsa.

”Olen niin tyytyväinen, että vihdoin sain lapsilleni oman kodin.”

Camacho, 28, on asunut uudessa kodissaan vasta muutamia päiviä. Hoikka, enkelinnäköinen nainen vaikuttaa ikäistään nuoremmalta. Camacho on leski: hän asuu yksin kahden lapsensa, Brayanin, 8, ja Valerian, 6, kanssa.

Villa Valentinaan Camacho päätyi kuultuaan huhuja mahdollisuudesta ottaa haltuunsa alueen joutomaita. Nyt joitakin viikkoja myöhemmin talo on pystyssä: maalattian yllä kohoavat jätelaudasta rakennetut seinät ja pellinpalasista koottu katto.

”Sain kattopellit lahjaksi kärryjä työntävältä mieheltä”, Camacho kertoo tyytyväisenä. Maanomistajaa ei ole näkynyt, ja vaikuttaa siis siltä, että maapalsta on hänen omansa.

Kodeistaan häädetyt

Camacho on ”tunkeutuja”, invasora. Tätä nimitystä käytetään Kolumbiassa laittomasti alueita valtaavista ihmisistä. Vielä täsmällisemmin Camacho on ”uustunkeilija”, re-invasora, koska hän on vallannut itselleen palstan jo laittomasti vallatulta alueelta.

Villa Valentina sai alkunsa kesäkuussa 2000, kun tieto uusien joutomaiden valtaamisesta kiiri kaupungin laitamille. Sadat ihmiset saapuivat oman maapalstan toivossa.

Kaupunginosa on kasvanut vauhdilla: alueella asuu noin 2 200 perhettä. Villa Valentinassa on sähköt, kauppoja, kouluja ja kirkkoja, mutta se on yhä hallinnollisesti laitonta aluetta, jolta puuttuu vesi, viemäröinti ja jätehuolto.

Moni täällä asuva on Kolumbian aseellisen konfliktin uhri. Suurin osa on paennut kotiseudultaan uhkauksien tai armeijan ja aseellisten joukkojen iskujen vuoksi. Ihmisten häätäminen on sotastrategia, joka kytkeytyy maanomistukseen.

Useimmiten taustalla on strategisten raja-alueiden, kulta- ja smaragdiesiintymien tai kokaviljelmille suotuisten maa-alueiden valvonta.

Ei paikkaa minne mennä

teemakolumbia2.jpgConsuelo Hernandez sylissään kuopusvauva. (Kuvaaja: Stine Jakobsen)

Camachon kodin vieressä vihreäksi maalatussa talossa asuu Consuelo Hernández, 27, miehensä Juan Pablon ja neljän lapsensa kanssa.

”Kaikki alkoi siitä, kun puolisotilaalliset joukot saapuivat kyläämme”, hermostuneesti hymyilevä nainen sanoo.

”He tappoivat raa’asti vuokraemäntämme pojan. Hänet raahattiin ulos alusvaatteisillaan, heitettiin talon takana olevaan karja-aitaukseen ja tapettiin sinne.”

Myös Hernándezin perhettä uhkailtiin.

”Ovemme alta työnnettiin paperilappusia, joissa sanottiin, että ellemme lähtisi, meidät tapettaisiin. Eräänä yönä sähköt katkaistiin ja näimme viiden ihmisen varjot talon ympärillä. Pääsimme pakenemaan takaoven kautta kolme lasta kainalossamme.”

Hernández oli raskaana. Järkyttynyt perhe pakeni kohti Cartagenaa, jossa he törmäsivät onnekseen naiseen, joka lupasi majoituksen Villa Valentinassa.

Mistä koti, työ, ruokaa?

Ihmisiä, jotka joutuvat lähtemään pakon edessä kodistaan, kutsutaan maan sisäisiksi pakolaisiksi. Kolumbiassa heitä on viimeisten 20 vuoden aikana ollut 3,5 miljoonaa.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan pakolaisten määrä Kolumbiassa on maailman toiseksi suurin.

Valtavista pakolaismääristä huolimatta Kolumbiassa ei ole pakolaisleirejä. Ihmiset joutuvat etsimään suojaa kaupungeista omin voimin. Kaupunki merkitsee turvaa välittömästä vaarasta, mutta synnyttää uusia haasteita: mistä löytää koti, töitä ja koulu lapsille?

Apua on tarjolla niukasti. Kolumbialaisen kansalaisjärjestö CODHES:in arvion mukaan vain 16 prosenttia maan sisäisistä pakolaisista on saanut jotain tukea.

Perheen elättäminen kaupungissa on vaikeaa. Juan Pablo Hernández työskenteli kauppa-apulaisena, 1,5 euron päivätienestillä. Nyt perheenisällä ei ole töitä, mutta hän valmistaa kotonaan bambukäsitöitä.

Joukkoon liittyy esikoispoika, 7-vuotias Andrés.

”Andrés ei ole enää koulussa. Hänet pistettiin pihalle, koska hänellä ei ole syntymätodistusta”, Consuelo Hernández sanoo.

Kun perhe pakeni, kaikki viralliset paperit jäivät kotikylään. Koulu taas ei voi ottaa vastaan koulumaksua oppilaalta, jolla ei ole henkilöpapereita.

”Minun pitäisi matkustaa kotikylään ja etsiä paperit käsiini. Kaveri tarjoutui viemään moottoripyörällään 20 000 peson (7,70 euroa) bensamaksua vastaan. Mutta ei meillä ole sellaisia rahoja.”

Nuorisotyöntekijästä sodan rahoittaja

Kun Rosa Camacho tutustui lastensa isään Mauricioon, tämä työskenteli kansalaisjärjestössä. Puolisotilaalliset ryhmät uhkailivat järjestöä, ja työ piti keskeyttää. Työttömäksi jäänyt mies liittyi lopulta itse urbaaneihin puolisotilaallisiin joukkoihin.

”Mauricio kiristi suojelurahoja eri kaupunginosissa. Ensin hänelle maksettiin huonosti, mutta tulot kasvoivat. Hän teki hommaa neljä vuotta”, Camacho kertoo.

Vuosi 2005 koitui Mauricion kohtaloksi.

”Häntä oli jo etsitty kotoa. Onnettomuudeksemme hän tuli takaisin. Neljän päivän kuluttua hänet tapettiin. Lähdin lasteni kanssa Villa Valentinaan anoppini luokse.”

Vaikka Camacholla on nyt oma talo, hän on työtön ja taloudellisesti riippuvainen ex-miehensä sukulaisista.

”Tahtoisin olla töissä ravintolassa. Tekisin mitä vain, mutta mieluiten en enää toisen perheen nurkissa”, kotiapulaisen töitä 8-vuotiaasta 16-vuotiaaksi tehnyt Camacho sanoo.

Villa Valentina kaltaiset lähiöt tarjoavat ihmisille suojapaikan, vaikkei yhteiselo olekaan kitkatonta. Lähiössä ihmiset jatkavat elämää ja taistelevat löytääkseen ruuan perheelleen.

Consuelo Hernándezin vuokraemäntä on sittemmin joutunut jättämään Villa Valentinan ja pakenemaan toiseen lähiöön.

”Talomme edessä asuva naapuri oli uhannut naista. Naapurin lapset kuuluivat urbaaneihin puolisotilaallisiin joukkoihin”, Hernández kertoo.

Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaa Kolumbian konfliktista. Haastateltavien nimet on muutettu heidän suojaamisekseen.

 

Vuosikymmenten konflikti

Kolumbiassa sissiryhmät, armeija sekä maanomistajien yksityisarmeijat syyllistyvät sieppauksiin, ihmisten katoamisiin, murhiin ja kidutuksiin. Maassa on ollut käytännössä sisällissota neljä vuosikymmentä. Rauhanneuvotteluista huolimatta ratkaisua ei ole näköpiirissä.

Vuosittain kolmesta neljään tuhanteen ihmistä kuolee oikeusjärjestelmän ulkopuolisissa poliittisissa murhissa, joihin syyllistyvät konfliktin kaikki osapuolet.

Lähde: UNHCR

Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007

Olet nyt varjossa ""staging"". Poistu