(Kuvaaja: Maija Muinonen)
On yö Saharan laidalla. Makaan vessan lattialla. Olen yksin viiden tähden hotellin kahden hengen huoneessa ja vatsataudin kourissa.
Hotellin muurien ulkopuolella on vain hiekkaa, dyynejä dyynien perään, autiota maata ja armoton pöllyttävä tuuli. Tunnen itseni maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi.
Avoimesta ikkunasta kuuluu uima-altaalla juhlivien turistien ääniä. Ikkunasta tunkeutuu sisään myös pehmeä valoviiru. Valoviirussa näkyy jotakin elävää, pieni lisko on kavunnut ikkunasta sisään. En jaksa säikähtää sitä ennen kuin vasta aamulla. Nyt olen otettu sen seurasta.
Aiemmin päivällä ajoimme kahdeksan tuntia Fèsistä Erfoudiin, kaakkoiseen Marokkoon. Olen Marokossa opiskelemassa arabian kieltä The Arabic Language Institutessa, ja koulu on järjestänyt koko ryhmälle viikonloppuretken Saharaan. Päivä on kulunut kylmäksi ilmastoidussa turistibussissa.
Perillä, siirtyessämme bussista hotelliin, saimme nopeasti, ohikiitävästi, tuntea aavikkoilman kuivan kuumuuden. Seuraavana aamuna alkaa ajomatka Merzougaan. Kylän lähellä on alueen suurimmat hiekkadyynit. Erään hotellin pihassa meitä odottaa 62 kamelia, yksi jokaiselle.
Aloitamme kahden tunnin vaelluksen juuri ennen auringonlaskua. Olen yhden aineen ympäröimä – ja yhden muodon: hiekkaa on kaikkialla ja dyynien muoto toistuu silmänkantamattomiin.
Dyynit ylitetään niiden muotoa kunnioittaen, harjaa pitkin. Kamelit ja paljain jaloin kulkeva oppaamme jättävät askelissaan jälkeensä pikkudyynejä. Kuumuus tarrautuu koko ruumiiseen ja toisinaan löyhyvä tuuli on kuin polttava hönkäys.
Saavumme telttaleiriin. Kapuamme läheiselle dyynille katsomaan auringonlaskua. Muut kulkevat harjaa pitkin, mutta minä haluan mennä lyhyintä reittiä ja rikkoa dyynien harmoniaa. Ylhäällä avautuu maisema punaiseksi värjäytyneille dyyneille, jotka nopeasti auringon laskettua muuttuvat hämärän harmaiksi.
Aterialla opiskelukaverini Adriane tunnustaa hieman häpeillen, että hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi nähnyt tämän kaiken jo aiemmin – elokuvissa, internetissä, matkaoppaissa. Sahara on hiekkaa, dyynejä dyynien perään ja aurinkoa, jota ei pääse pakoon.
Hän on pettynyt siitä, että kuljimme reittiä, jota joku ennen meitä jäljistä päätellen oli jo kulkenut. Hän sanoo hurranneensa salaa joka kerta, kun vähän poikkesimme valmiiksi tallatulta polulta.
Ystäväni ajatus jää vaivaamaan minua: onko niin, että kaikki polut on jo tallattu, enkä voi enää nähdä tai kokea mitään uutta, ainutlaatuista?
Syötyämme lähdemme kynttilöin valaistusta leiristä ulos. On aivan pimeää. Amerikkalainen arabiankielen professori Campbell on luvannut pitää luennon tähtitieteestä. Hän johdattaa meitä kulkueena kännykkänsä valon avulla.
Asetumme hiekalle makaamaan. Näky on häkellyttävä. Musta taivas on täynnä tähtiä, tähtikuviot erottuvat selkeinä ja kirkkaina. Linnunrata näkyy valkoisena. Se on heitetty peitoksi meitä suojaamaan.
Professori osoittaa meille kuvioita kuvioiden jälkeen, taivaankansi muuttuu koko ajan, uusia muodostelmia nousee ja tähdenlennot tekevät raitoja. Professori muistuttaa, että meissä ihmisissä on samoja alkuaineita kuin tähdissä.
Katson, kuinka esiäidit ja -isät luovat katseensa tähdistä meihin. Kuinka juuri täällä, keskellä liki autiota, kuivaa Saharaa heidän katseensa alas meihin on vahvin? Valaistuissa kaupungeissa heitä ei miltei huomaa.
Palaamme leiriin, jossa oppaamme ovat alkaneet soittaa rumpuja. Tanssin 61 ihmisen kanssa miljoonien silmien alla. Tunnen itseni maailman rakastetuimmaksi ihmiseksi. Minun Saharan öitäni ei ole kuvattu vielä missään.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 08/2007