The Rough Guide to the Music of Brazil

Rough Guides/World Music Network

Brasilia on etnisessä, kielellisessä ja kulttuurillisessa rikkaudessaan kokonainen oma maailmansa. Yltäkylläisyydestä seuraa, että mikään brasilialaisen musiikin yleisesitykseksi pyrkivä kokoelma ei voi olla täysin tyydyttävä. Tämä, jo toinen Rough Guides -matkaopaskustantamon julkaisema brasilialaisalbumi ei ole poikkeus säännöstä. Puuttuvien taiteilijoiden ja musiikkityylien luettelo tuskin edes mahtuisi tälle palstalle. Paketissa itsessään ei silti ole mitään vikaa.

Ikään kuin kädenojennuksena ulkomaiselle yleisölle albumin aloittavat tämän valikoiman kansainvälisesti tunnetuimmat taiteilijat Chico Buarque, Carlinhos Brown ja O Karaiva -yhtye. Hupaisaa kyllä, pari vuotta sitten Ranskassa myyntimenestystäkin saavuttanut O Karaiva on kotimaassaan pienempi tähti kuin Euroopassa – vaikka heidän musiikkinsa, popilla liukastettu forró onkin alkuperältään aitoa brasilialaista maalaissoitantoa, kyläjuhlien tahdittajaa.

Kappaleita on viisitoista, ja jokainen niistä edustaa paitsi esittäjänsä taidetta, myös jotakin brasilialaisen musiikin lajityyppiä. Lajeja ja niiden risteytyksiä siis piisaa yli maallikon muistikapasiteetin, mutta raita raidalta edetessään kuulija ei silti joudu suuresti hätkähtelemään. Erot eivät ole siten jyrkkiä, että kokonaisuuden sopusointuisuus häiriintyisi. Vaikutelma on pikemmin turhankin tasainen, vaikka tarkalla kuuntelulla nyansseja ilahduttavasti irtoaakin. Aiheen runsaudesta kielii, että bossa novan ja karnevaalisamban kaltaiset meilläkin yleisesti tiedetyt perustyylit on voitu lähes syrjäyttää. Niiden sijaan saadaan gafieiraa, afoxéa, choroa ja niin edespäin.

Erityismaininnan voi antaa Orchestra Popular de Camara -yhtyeelle, joka kohottaa Luis Bonfán ja Tom Jobimin Correnteza -kappaleen aivan uusiin, hienostuneisiin sfääreihin, joissa kansanomaisuus ja korkea taide lyövät kättä. Siinä muuten taitaakin olla yksi brasilialaisen musiikin luonteenomainen piirre: tyylien hierarkiaa ei eurooppalaiseen tapaan kunnioiteta.

Mad Ice: Maneno

Recordhouse

Ugandassa syntynyt ja kansainvälistä uraa tekevä, mutta Suomen keskuspaikakseen valinnut laulaja Mad Ice eli oikealta nimeltään Mohammed Kakoyi menestyy Itä-Afrikassa. Mad Icen toisen, Suomessa ja Tansaniassa äänitetyn albumin äärellä menestys ei ihmetytä, niin soljuvaa ja tarttuvaa afropoppia se on. Levy on kuitenkin mitoiltaan harmittavan niukka, vain kuusi eri laulua, joista tosin kaksi kahtena versiona.

”Our Latin Thing” 3

Fania

Newyorkilainen levy-yhtiö Fania on luonut itsestään luotettavan tavaramerkin pitäytymällä afrokuubalaiseen, ja vielä ennen muuta New Yorkissa pakolaisten ja siirtolaisten soittamaan musiikkiin. Uusintajulkaisusarja kokoaa Fanian sankarikauden, siis 1960- ja 70-lukujen tuotantoa, jossa rajusti potkiva soul ja kuubalaiset rytmit yhdessä loivat uutta. Esiintyjiä ovat muun muassa Eddie Palmieri, Ray Barretto ja Willie Colon.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2007