Larissa Bruun

Nicaragualaiset lapset kopioivat läksyt taululta Bluefieldsin kaupungissa sijaitsevassa koulussa.

Maailmassa on harvoja kiistattomia totuuksia, mutta yksi niistä on tässä: koulunkäynti on tärkeää. ”Koulutus on kaikki kaikessa. Ilman sitä emme ole mitään”, itse kouluja käymätön brasilialaisäitikin vakuuttaa.

Koulutuksesta puhutaan paljon, ja puhe vilisee numeroita: näin monta prosenttia aloittaa koulun, niin monta prosenttia tytöistä käy koulun loppuun ja noin iso osa ikäluokasta pääsee yliopistoon.

Mutta mitä siellä koulussa opetetaan? Vastaus riippuu siitä, keneltä kysyy.

Brasilialainen tutkija Isabela Cabral Félix de Sousa esitti kysymyksen Rio de Janeirossa naisille, jotka olivat itse käyneet koulua vain muutaman vuoden.

Naisten mielestä koulun tärkein anti oli opettaa, miten yhteiskunnassa toimitaan. ”Koulutettu ihminen osaa keskustella muiden kanssa ja käyttäytyy hyvin”, tiesi yksi haastatelluista. Tottelevaisuus, kaunis käytös ja yleinen kunnollisuus olivat vain vähän koulua käyneiden naisten arvostuslistalla kärjessä.

Koulu rakentaa kansalaisuutta

Koulussa on aina opetettu lukemisen, laskemisen ja muiden perustaitojen ohella yhteiskunnassa pärjäämistä. Kun maailma muuttuu, pistetään myös opetussuunnitelmien välittämät arvot uusiksi.

Koulukirjojen tarjoama maailmankuva on viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa mennyt täysremonttiin eri puolilla maailmaa. Neuvostoliiton ja kommunismin auvoa korostavilla koulukirjoilla tuskin on suurta menekkiä nyky-Venäjän kouluissa, eikä apartheidin periaatteiden opetus ole Etelä-Afrikassa kovassa kurssissa.

Kouluilla on ollut ja on keskeinen rooli kansakuntien rakentamisessa. Siis siinä, että vaikkapa porilainen ymmärtää olevansa paitsi porilainen ja satakuntalainen, myös suomalainen. Mitä suurempi kirjo etnistä ja kielellistä monimuotoisuutta yhteen maahan mahtuu, sen tärkeämmäksi tulee yhteisen valtion käsitteen opettaminen.

”Kysymys on hyvin akuutti etenkin maissa, joissa rajat on piirretty keinotekoisesti”, sanoo koulutusta kehitysmaissa tutkinut Tuomas Takala, Tampereen yliopiston vertailevan kasvatustieteen professori.

Siirtomaahistoria näkyy varsinkin Afrikassa paitsi summittaisesti vedetyissä rajoissa, myös koululaitoksessa.

Silloin kun eurooppalaisia valtioita hallittiin vielä geeniperimän eikä äänimäärän suomin valtuuksin, moni kruunupää liikkui omistajan elkein Euroopan ulkopuolellakin.

Siirtomaissa oli koulutusta tarjolla vain vähän ja harvoille, mutta siirtomaiden itsenäistyttyä ihanteeksi nousi kaikille avoin peruskoulutus.

Eliitille etua koulutuksen puutteesta

Tiedon läpikyllästämässä tietoyhteiskunnassa unohtuu helposti, että myös tieto voi olla rajallinen resurssi. Terveydenhuollon tuominen kaikkien ulottuville ei heikennä kenenkään asemaa, mutta koulutuksen kanssa on toisin: kehittyvien maiden koulutetulle eliitille on harvoin eduksi se, että entistä laajempi joukko pystyy kouluttautumalla nousemaan samalle tasolle.

Koulutuksen mukanaan tuoma sosiaalinen nousu voi ärsyttää myös siitä osattomiksi jääviä. ”Koulutuksen takia jäimme muiden jalkoihin. Ei koulutus meitä auta, se vaan muuttaa koulutetut ihmiset pettureiksi!” yksi Félix de Sousan haastattelemista brasilialaisnaisistakin valitti.

”Opetussuunnitelman teko on myös valtataistelua siitä, kuka määrittelee, mikä on tärkeätä tietoa”, Takala muistuttaa. ”Selvimmin tämä näkyy siinä, millä kielellä opetusta annetaan. Poliittisesti tämä on kuumin kysymys perusasteen koulutuksessa maissa, joissa on useita eri äidinkieliä.”

Kielikysymykseen törmäsi myös gambialaisten tyttöjen koulunkäynnistä väitöskirjaa valmisteleva Minna Mäkelä-Rönnholm kenttämatkallaan. Gambiassa käydään koulua englanniksi, vaikka kieli on vain harvan kotikieli.

”Vierailin maalaiskoulussa, jossa oppilaiden englannintaito oli hyvin heikkoa. Harva osasi lukea edes muutamaa sanaa”, Mäkelä-Rönnholm toteaa.

Koulutus on ala, jolle avunantajamaat suuntaavat mielellään tukeaan. Nykyään avunantajat periaatteessa välttelevät liiallista sanelua siitä, mihin tukea saavan maan pitäisi rahansa käyttää. Silti on muutama teema, joissa pientä painostustakin pidetään oikeutettuna.

”Äidinkielen opetuskielenä käyttämisestä on niin paljon hyötyä, että avunantajamaat painottavat sitä paljon. Myös naisten aseman parantaminen ja terveyden edistäminen nähdään niin tärkeinä, että niihin on pidetty oikeutena vaikuttaa myös ulkopuolelta”, Takala toteaa.

Mitä enemmän kehitysmaa on ulkopuolisen tuen varassa, sitä tarkempaan sen on kuunneltava rahoittajien mielipiteitä näissäkin asioissa.

Näkymätön päätöksenteko

Siitä, mitä kouluissa opetetaan, päätetään periaatteessa kansallisella tasolla, niin meillä kuin muuallakin. Päätöksenteko ei kuitenkaan tapahdu umpiossa, sillä nykymaailmassa vaikutteet ja mallit liikkuvat maasta toiseen helposti.

”Päätösten taustatekijöitä ei aina välttämättä täysin tiedosteta”, Takala muistuttaa.

Yksi koulutukselle suuntaa antanut taustatekijä on vuonna 1990 lukkoon lyöty kansainvälinen Education for All -ohjelma.

”Siinä keskityttiin määrällisiin tavoitteisiin ja kiinnitettiin vain vähän huomiota koulutuksen sisältöön, laatuun ja relevanttiuteen. Jo silloin ennustettiin, että määrän takia laatu tulee kärsimään, kuten sitten on käynytkin”, Takala sanoo.

Nykyään eri maiden oppimistuloksia vertaillaan entistä enemmän keskenään. Suomalaisille tutuin on OECD:n tekemä Pisa-tutkimus, jossa Suomi on loistanut. Kansainväliset tutkimukset eivät tietenkään suoraan vaikuta siihen, miten maat kehittävät omaa opetustaan. Tulokset saattavat kuitenkin vaikuttaa taustalla, kun opetuksen suurista suunnista päätetään.

Opetussuunnitelman ja itse opetuksen välille ei kuitenkaan kannata piirtää aivan selkeää yhtäläisyysmerkkiä.

”Opetussuunnitelma antaa vasta puitteet sille, mitä opettaja tekee ja mitä siellä luokkahuoneessa käytännössä opetetaan. Usein toistetaan sitä, että koulussa opettaja on se ratkaiseva ja heikko lenkki. Tämä on tavallaan latteus, mutta pitää paikkansa”, Takala sanoo.

Hyvä, oppilaansa ja heidän taustansa tunteva opettaja voi muokata opetusta sopivaan suuntaan ja tehdä asioista helpommin ymmärretäviä. Jos taas opettajat ovat epävarmoja työssään, ei tietokaan mene perille.

Opettajat pudonneet kyydistä

Kun liki kaksikymmentä vuotta on rummutettu koulutuksen määrän puolesta, koulunkäynti on lisääntynyt huimasti. Opettajien koulutustaso ja pedagogiset taidot eivät ole pysyneet aivan kyydissä.

Perusasteen opettajiltakin maisteritasoista koulutusta vaativa Suomi on harvinaisuus myös länsimaiden joukossa. Monessa läntisen Euroopan maassakin opettajaksi valmistumiseen riittää alempi yliopistotutkinto.

Opettajien työtehoon ja työn laatuun vaikuttaa tietenkin myös palkka. Tiukalla talouskuurilla olleissa kehitysmaissa on julkisen puolen palkkakuluja pyritty leikkaamaan. Monin paikoin opettajan palkka on niin matala, ettei yksin sillä tule toimeen.

”Gambiassa lähes kaikki lapset aloittavat koulun, mutta opetuksen taso vaihtelee paljon”, kertoo Mäkelä-Rönnholm.

Joskus oppilaat jäivät ilman opetusta siitä yksinkertaisesta syystä, ettei opettaja tullut kouluun. Lisäksi oppitunneilla toisinaan keskityttiin myös ihan muuhun kuin opetukseen.

”Oppitunneista saatettiin opettamisen sijaan joutua käyttämään osa siihen, että pidettiin kirjaa läsnäolijoista. Vaatimus rekisteröintikirjojen täyttöön tuli ylemmältä tasolta, eikä yksittäisillä opettajilla ollut mahdollisuutta olla tekemättä sitä”, Mäkelä-Rönnholm kertoo.

Opettajilla ei ollut päätösvaltaa myöskään työpaikkansa suhteen. Opettajien sijoittamisesta eri kouluihin päätettiin keskustasolla, eikä päätösten logiikka aina vakuuttanut arkijärkeä.

”Kaupungissa asuva opettaja saatettiin sijoittaa maalaiskouluun ja maalla asuva kaupunkiin. Työmatkoihin saattoi kulua paljon sekä aikaa että rahaa. Tämä tietenkin heijastui opettajien motivaatioon ja opetuksen laatuun.”

Julkaistu Kumppani-lehdessä 9/2007