Olen löytänyt itsestäni sisäisen mummon, joka on läheistä sukua parikymmentä vuotta sitten liikennevaloissa tapaamalleni. Piti ehtiä bussiin ja juoksin päin punaista. Mummo reagoi rivakasti: ”Liikennerikollinen! Liikennerikollinen!” kaikui kouluikäisen perään.
80-luvun Suomessa punaista valoa päin juoksemista eivät paheksuneet vain kurinpidolliset tehtävät omakseen tuntevat mummot vaan kaikki muukin. Nolotti. Nyt uskon, että mummo tiesi jo silloin elämän totuuden: yhteiskunnan tilan voi lukea suoraan suhtautumisesta liikennevaloihin.
Myöhemmin asuin vuosia maailmalla. Ulkosuomalaiset tapaavat rakentaa kotimaastaan kiiltokuvan, usein vähän hassuista aineksista. Minun kiiltokuvassani oli omalaatuinen, mutta saumattomasti toimiva maa, jonka hellyttävä kummallisuus kiteytyi siihen, että ihmiset nököttävät paikoillaan silloin, kun punainen valo palaa. Eivät hölmöyttään vaan jääräpäisyyttään. Minulle punainen valo on toimivan ja turvallisen yhteiskunnan symboli.
Jos voi luottaa kanssaihmisiin liikennevaloissa, ei tarvitse ajatella viemärinkansia.
Viemärinkansien vähättely paljastaa, kuinka sokeita suomalaiset ovat maansa järjestelmällisyydelle ja vauraudelle. Kun asuin rutiköyhässä maassa, viemärinkannet olivat tärkeitä. Niitä varastettiin romumetallina myytäväksi, eikä kaupungilla ollut varaa hankkia uusia. Katuja täplittivät haisevat ja syvät viemärikuilut, joihin putosi välillä ihmisiä. Varsinkin pieniä ihmisiä.
Nykyään puin aamuisin henkistä nyrkkiäni Helsingin liikennevaloissa. Jokin kiiltokuvamaassani nyrjähti paikoiltaan ulkomailla asuessani, ja punaista päin kulkemisesta on tullut kansallisharrastus.
Viime viikolla olin täällä kiiltokuvamaassani jäädä suojatiellä auton alle. Jarruttamisen sijaan päin punaista ajanut autoilija vain kiihdytti ja tööttäsi.
Pessimistinä katselen jo jalkoihini. Tästä alkaa alamäki. Kohta pudotaan viemäriin.