RAISA KYLLIKKI KARJALAINEN
Arto Halonen työhuoneellaan Helsingin Punavuoressa.
Jos Arto Halonen saisi kolme toivomusta, hän ei toivoisi sotien loppuvan maailmasta. ”Ne loppuisivat tänään, mutta alkaisivat jälleen huomenna. Mä toivoisin ihmisen muuttuvan, se on ainoa tie”, Halonen sanoo.
Hän istuu nuhjuisessa, kirjojen ja paperipinojen täyttämässä työhuoneessaan Helsingin Punavuoressa eikä häiriinny, vaikka seinän toisella puolella oman tuotantoyhtiön Artfilmsin puhelin soi yhtenään.
Yhteydenottoja riittää, sillä Halosen tänä vuonna valmistunut dokumenttielokuva Pyhän kirjan varjo on ollut menestys. Siitä on tullut yksi kaikkien aikojen laajimmalle levinneistä suomalaisista elokuvista.
Pelkästään tänä syksynä Pyhän kirjan varjo nähdään yli kolmellakymmenellä festivaalilla ympäri maailmaa, ja yli kaksikymmentä maata on hankkinut oikeudet elokuvan teatteri- ja tv-levitykseen.
Pyhän kirjan varjo on absurdi ja järkyttävä kertomus siitä, kuinka kansainväliset yritykset tekevät yhteistyötä Turkmenistanin diktatuurin kanssa saadakseen jalansijaa eristäytyneessä mutta luonnonvaroiltaan rikkaassa maassa.
Kauppojen solmiminen edellyttää, että yritykset kustantavat Turkmenistanin hallitsijan valtaa pönkittävän Ruhnama-kirjan käännöksen. Samalla yritykset tulevat tukeneeksi maassa tapahtuvia ihmisoikeus- ja sananvapausloukkauksia.
Elokuvasta on tullut Turkmenistanin toisinajattelijoiden äänitorvi. Se leviää maassa laittomina kopioina, kädestä käteen.
Suomessa Halosen elokuva on herättänyt ainakin ulkoministeriön. Ministeriö on perustanut työryhmän tutkimaan maailmalla toimivien suomalaisyritysten eettisyyttä.
Pyhän kirjan varjon aloittamaa keskustelua jatkaa tänä syksynä ilmestyvä samanniminen kirja, jonka Halonen ja elokuvan toinen käsikirjoittaja, yhdysvaltalainen Kevin Frazier ovat kirjoittaneet.
”Haluamme saada ihmiset pohtimaan, kuka oikein luo yritysten eettiset säännöt, yritykset itse vai maiden hallitukset. Hallituksilla on mahdollisuus ottaa se valta, mutta jos ne luovuttavat vallan yrityksille, sillä on hirveät seuraukset”, Halonen sanoo.
Kiina näytti suunnan
Halonen ottaa esimerkiksi Kiinan.
”Kun Kiina 1990-luvulla avautui länsimaisille yrityksille, puhuttiin, että hienoa, nyt kehittyvät myös demokratia ja ihmisoikeudet. Niin ei käynyt. Kiinasta tuli länsimaiden lihottama, hallitsematon totalitaristinen hirviö, meidän ahneutemme tähden. Tismalleen samanlainen prosessi on käynnissä nyt Turkmenistanissa.”
Siitä on nyt kymmenen vuotta, kun Halosen kaksi Kiinaan sijoittuvaa dokumenttielokuvaa valmistuivat – nekin kansainvälisiä menestyksiä. Yhdessä ne piirsivät kiinnostavan kuvan silloisesta Kiinasta.
Dokumenttielokuva Karmapa – jumaluuden kaksi tietä (1998) kertoo kahdesta Karmapasta, joista toinen asuu Kiinan miehittämässä Tiibetissä ja toinen maanpaossa Intiassa. Elokuva kuvaa rauhallisena pidetyn uskontokunnan sisäisiä ristiriitoja, mutta samalla se on myös dokumentti Kiinan röyhkeästä miehityspolitiikasta Tiibetissä.
Karmapa – matka maailman katolla (1998) on puolestaan dokumentti edellä mainitun elokuvan tekemisestä, mikä oli työryhmän näkökulmasta seikkailu sinänsä.
Kiina esitetään elokuvassa markkinatalouteen heräävänä, maailmanvallasta vielä haaveilevana valtiona, joka näkee suomalaisessa dokumentaristissa ensin vihollisen, sitten hyödyllisen propagandistin.
Halosen oli elokuvan tekemisen aikana punnittava omaa etiikkaansa dokumentaristina aiempaa perinpohjaisemmin. Kaikkea ei esimerkiksi voinut Kiinan viranomaisille kertoa, jos halusi ylipäätään päästä kuvaamaan Tiibetin Karmapaa.
”Karmapa oli vaikea prosessi, johon liittyi myös oma kasvaminen. Jouduin miettimään, mikä minulle on tärkeää, miten näen maailman arvot ja miten suuntaan energiani työssäni. Koin onnistumista siitä, että osasin tasapainoilla vaikealla kentällä ja pystyin kertomaan tärkeistä asioista. Niin poliittisessa kuin henkisessäkin mielessä.”
Virallinen Kiina ei Halosen Tiibet-elokuvaa hyväksynyt ja onnistui Halosen mukaan säikäyttämään joitakin festivaaleja ja tv-kanavia esittämästä elokuvaa.
Eikä Kiina ole unohtanut. Muuta syytä sille, ettei Halonen päässyt maahan seuraamaan olympialaisia, on vaikea keksiä.
”Ajattelin kyllä, etten ehkä pääse, mutta oli mielenkiintoista testata, onko niillä kanttia. Olihan niillä, vaikka olin olympiakomitean kutsuma. Sitä ihmettelen, että (pääministeri) Matti Vanhanen ei edes kysyttäessä suostunut ottamaan asiaan kantaa.”
”Kyse ei ole musta tai mun elokuvasta vaan eurooppalaisista arvoista. Vaikeneminen kertoo pelkuruudesta, suomettumisesta ja poliitikkojen alennustilasta tässä maassa”, Halonen lataa.
Myös toimittajat saavat osansa arvostelusta: ”Tiedotusvälineissä kehuttiin, kuinka hienosti järjestetyt ne kisat olivat. Totta kai ne olivat, eihän mikään muu kuin totalitaristinen järjestelmä voi yltää sellaiseen.”
Urheilijapoika etsi itseään
Alun perin ei ollut itsestään selvää, että joensuulaisesta urheilijapojasta tulisi isona taiteilija ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Päinvastoin, sairaanhoitajaäidin ja rakennusmestari-isän pojalla ei ollut kodin puolesta paineita menestyä koulussa saati taiteen tekemisessä.
Mutta niin vain kävi, että poika alkoi jo alakoulussa ohjata näytelmiä, joihin valitsi näyttelijät luokkatovereistaan. Yläkoulussa teatteri vaihtui koripalloon ja yleisurheiluun, mutta hallitseva ote luokkatovereihin säilyi.
”Olin sellainen aika dominoiva hahmo, kiusasinkin muita, mutta se asetelma muuttui, kun parhaat kaverit kääntyivät mua vastaan ja kiusaajasta tuli kiusattu. Se oli rankkaa aikaa, mutta toisaalta se herätti jollain tavalla. En enää nähnyt asioita ainoastaan sen hallitsevan ja urheilullisen kaverin näkökulmasta, vaan ihan jostain muusta.”
Halonen alkoi kirjoittaa lauluja ja runontapaisia, mutta haki silti armeijan jälkeen Joensuun kauppaopistoon – tarkoituksena oli jatkaa sieltä yliopistoon opiskelemaan yhteiskunnallisia aineita.
”Huomasin siellä hyvin äkkiä, etten kuulunut joukkoon. Sitten taide- ja ympäristökasvatuksen tunnilla piti tehdä jokin taiteellinen teos. Muut eivät lopulta tehneet mitään, mutta me päätimme kaverin kanssa tehdä elokuvan.”
Syntyi kaitafilmikameralla kuvattu lyhytelokuva nimeltä TV, fiktiivinen komedia television manipulatiivisista ja tainnuttavista vaikutuksista. Sen jälkeen Halonen teki kahdessa vuodessa 12 pientä elokuvaa.
”Ne olivat tietty karmeita, pateettisia, mutta mulla oli vahva vaikuttamisen tarve. Oli jännä huomata, että samat luokkakaverit, jotka eivät olleet mun mielipiteistä niin innoissaan, ottivatkin mun elokuvan sanoman hyvin vastaan. Tajusin, että aha, tämä onkin tehokas tapa vaikuttaa.”
Osa elokuvista voitti palkintoja harrastelijoille tarkoitetuissa kilpailuissa, mutta ovet elokuvakouluun eivät avautuneet. Halonen päätti, että hänestä tulee elokuvaohjaaja joka tapauksessa.
Nyt, yli 20 elokuvaa ja suurin piirtein yhtä monta vuotta myöhemmin, Halosta jaksaa ilahduttaa sama asia kuin aikoinaan kauppaopistossa: että taiteella voi vaikuttaa.
”Vaikka ei se vaikuttaminen ole mikään itseisarvo. Mutta jos pystyy yhdistämään sen ja taiteellisen tekemisen, niin mikäs sen parempaa.”
Toivoa antavia kohtaamisia
Haloselle taiteen tekeminen on etuoikeus, jossa vaikuttamistakin olennaisempaa on henkinen ulottuvuus.
”On suunnaton etuoikeus saada luoda uutta ja jäljittää korkeimman, eräänlaisen jumalallisen energian luomisprosessia. Totuuden kartoittaminen ja tutkiminen ovat osa sitä. Luomisen kautta taiteilija peilaa maailmaa ja haastaa yhteiskuntaa kriittiseen ajatteluun ja laajemman tajunnan hyödyntämiseen”, Halonen määrittelee.
”Todellinen muutos on kuitenkin mahdollista vain, kun ihminen muuttuu. Esimerkiksi Turkmenistanin tapauksessa olen tuonut esille, että olisin hyvin voinut itsekin tehdä yritysjohtajana ne samat virheet. Olennaista on myöntää virheensä ja pyrkiä parempaan.”
Seuraavassa elokuvassaan Halonen kääntää katseensa ulkomaailman tapahtumista ihmisen sisäiseen todellisuuteen. Hän kuvaa parhaillaan dokumenttielokuvaa 1970-luvulla vaikuttaneesta muusikko Pekka Strengistä. Streng kuoli nuorena vaikeaan sairauteen. Hän ehti julkaista vain kaksi levyä.
”Hänen musiikkinsa oli minulle vahva kokemus teini-iässä. Olen usein miettinyt, että joskus vielä teen hänestä jotain, ja nyt tuli tilaisuus. Kun olin nuori, Strengin erilaisuus ja persoonallisuus kannustivat etsimään omaa itseä ja ymmärtämään, että erilaisuus ei ole vika vaan vahvuus”, Halonen sanoo.
Haloseen teki vaikutuksen myös se, että Streng loi lyhyen mutta vaikuttavan uransa muusikkona kuultuaan armeijaikäisenä sairastavansa parantumatonta syöpää ja kuolevansa pian.
Dokumentin kuvausten lisäksi Halosen arkea rytmittävät elokuvafestivaalit, joissa Pyhän kirjan varjo esitetään. Kutsuja on sadellut joka puolelta maailmaa, Etelä-Amerikasta Georgiaan. Haloselle festivaalit ovat kohtaamispaikkoja, osa elokuvan tekemisen prosessia.
”Elokuvan tekemisessä on paljon tyydyttäviä hetkiä. Yksi niistä on se, kun pääsen keskustelemaan yleisön kanssa. Valitsemieni aiheiden takia kohtaan työssäni paljon meidän ihmisten moraalista heikkoutta, ja energia suuntautuu negatiivisiin arvoihin. Siksi on tärkeä kohdata myös ihmisiä, joilta saa toivoa. Ettei koe huutavansa tyhjyyteen.”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008
Janne Ora on käynyt Afrikassa kahdesti: Senegalissa sekä Ghanassa ja Burkina Fasossa.