Jos luet tätä kolumnia, olen ehkä kusessa.

Samalla kun Suomessa vielä puhutaan siitä, onko poliisin sopivaa tekeytyä toimittajaksi – vaikka pelastaakseen ihmishengen – minä aion toimittajan ominaisuudessa tekeytyä turistiksi, miettimättä hetkeäkään, onko se oikein. Suojellakseni omaa henkeäni.

Tätä kirjoittaessani on viikko siihen, kun lähden työkeikalle Harareen, Zimbabwen pääkaupunkiin. Sinne ei länsilehdistöä virallisesti päästetä. Äiti ja tyttöystävä ovat asiaankuuluvalla tavalla huolissaan. Tyhjennän läppärin muistin työasioista, vaihdan kameraan pienemmän linssin ja hankin turistiviisumin. Suomalainen matkailuyrittäjä hakee minut kentältä, majoitun vanhan tuttavan kotiin ja aion haastatella vain hänen ystäviään ja ennalta sovittuja järjestökontakteja.

Raskain mielin jätän Heidi Hollandin loistavan Dinner with Mugabe -kirjan kotiin, sillä valtapuolue ei siitä tykkää. Sovin Kumppanin kanssa kirjoittavani tällaisen varakolumnin siltä varalta, etten saa Hararesta kolumnia Suomeen ennen lehden painoon menoa.

Tuttavani kehotuksesta ostan mukaan ruokaöljyä, kahvia, riisiä, juustoa, suolakeksejä ja viskiä. Siksi, että pärjäisin, vaikkei siellä nälkään kuulemma kuolekaan – jos on taskut täynnä dollareita.

***

En tietenkään usko, että Zimbabwessa on niin vaarallista kuin Afrikkaa dramatisoivat tiedotusvälineet ja todellisuutta kauhistelevat suurlähetystöt antavat ymmärtää. Samalla kun viralliset tahot suosittelevat välttämään kaikkea muuta kuin aivan välttämätöntä matkustamista Zimbabween, minua neljä vuotta nuorempi irlantilaisnainen käy siellä kuukausittain Maputosta tarkastamassa Trôcaire-järjestön hankkeita.

”Ihan iisiä, Sparista saa melkein kaikkea ja ravintoloissa on ruokaa”, hän totesi hiljattain.

Todellinen syy, miksen välttämättä saa kolumnia aikaiseksi, on se, etten keksi mitään kunnollista sanottavaa. Mutta se ei kuulosta tarpeeksi dramaattiselta. Eli jos luet tätä, olen todennäköisesti vankilassa. Likaisessa sellissä ilman ruokaa.

Minä, vapaan tiedonvälityksen airut. Uskon, että kirjoittamani virkkeet tuovat maailmaan parannusta. Ehei, syy Harareen menemiselle ei ole egoa hivelevä tietoisuus siitä, että sieltäpä ei ole vähään aikaan moni suomalainen kirjoitellut. Kuvitelma siitä, että tavallista useampi ihminen lukee muka-intellektuelleja höpinöitäni ei ole minulle suurikaan motiivi. Minä olen hyvällä asialla.

***

Ja koska luotan siihen, että kaikki menee kuitenkin hyvin, voin jo nyt luvata, että seuraavassa Kumppanissa on vähintäänkin aukeama Hararen nykypäivästä.

Sitä odotellessa taidan ostaa vielä vähän säilykkeitä ja etsiä sen toisen muistikortin kameraan. Siltä varalta, että ensimmäinen takavarikoidaan.

Kirjoittaja toimii Kepan kehityspoliittisena tiedottajana Mosambikissa.

Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008