”He eivät tiedä, mitä tekisivät meille”, Chrispin Zimuto sanoo. Zimbabwelainen Zimuto on pakolainen Etelä-Afrikassa ja hän puhuu maan viranomaisista.
Toukokuussa Zimuto pakeni hökkelistään Bamakon epäviralliselta asuinalueelta Pretorian Atteridgevillestä, kun alueelle hyökättiin. Hänen naapurinsa poltettiin elävältä.
Noin sata ihmistä kuoli ja tuhannet vammautuivat ulkomaalaisiin kohdistuneissa väkivaltaisuuksissa Etelä-Afrikassa maaliskuun ja toukokuun välisenä aikana. Noin 30 000 ihmistä joutui lähtemään väliaikaissuojiin ja hätätilassa kyhätyille leireille. Monet lähtivät maasta.
”Emme voi mennä takaisin sinne, missä asuimme. Ihmiset sanovat, että he karkottavat meidät uudestaan”, Zimuto sanoo.
Hätätilassa rakennetuissa telttakylissä ja muissa turvapaikoissa asuu edelleen noin 20 000 ihmistä. Tiedotusvälineiden kiinnostus joukkovainojen uhreja kohtaan on pitkälti huvennut. Nyt media käsittelee lähinnä pakolaisleirien lähellä asuvien eteläafrikkalaisten huolta. Heidän mukaansa ulkomaalaiset tulisi häätää ja asuttaa uudelleen.
Sateenkaarivaltion häpeä
Väkivaltaisuudet olivat valtava järkytys Etelä-Afrikan hallitukselle, ja ne asettivat hallituksen kiusalliseen asemaan. Etelä-Afrikka pitää itseään ”sateenkaarivaltiona”, joka on kukistanut maan historian rasismin ja sorron. Muiden Afrikan kansojen solidaarisuudella oli aikanaan suuri rooli Etelä-Afrikan vapaustaistelussa, joka mahdollisti maan demokratisoitumisen.
Nyt, neljätoista vuotta demokratian ensiaskeleiden jälkeen, eteläafrikkalaiset hyökkäsivät sellaisia ihmisiä vastaan, joiden kotimaat olivat aikoinaan ottaneet vastaan Etelä-Afrikan apartheidia pakenevia ihmisiä. Uhrit olivat pääasiassa Mosambikista ja Zimbabwesta. Monet heistä olivat tulleet Etelä-Afrikkaan työn perässä tai paenneet Robert Mugaben hallituksen vainoa Zimbabwesta.
Ulkomaalaiset asuivat poikkeuksetta Etelä-Afrikan tiheimmin asutettujen mustien asuinalueiden laitamilla Gautengin provinssissa: Pretorian Atteridgevillessä ja Mamelodissa sekä Johannesburgin Alexandrassa, Orange Farmissa, Boksburgissa ja Diepslootissa.
Kotiinpaluu mahdollinen?
Valtaosa Etelä-Afrikassa vielä olevista pakolaisista on jäänyt jumiin suojapaikkoihin Johannesburgiin ja Pretoriaan. Viranomaiset eivät kuitenkaan pyri ratkaisemaan humanitaarista kriisiä. Sen sijaan he ovat luvanneet, että leirit suljetaan ennen pitkää. Aikaraja tosin siirtyy koko ajan: Ensin se oli elokuun puoliväli, sitten elokuun loppu. Nyt puhutaan lokakuusta, jopa marraskuusta.
Syyskuun puolivälissä Zimbabwen presidentti Robert Mugabe ja hänen pitkäaikainen haastajansa, oppositiojohtaja Morgan Tsvangirai pääsivät sopimukseen vallanjaosta. Etelä-Afrikassa monet poliitikot ajattelevat, että tämä mahdollistaa zimbabwelaisten pakolaisten kotiinpaluun.
”Zimbabwessa saavutetun sovun ansiosta huomattava määrä pakolaisia saattaa lähteä leireiltä”, Gautengin paikallishallinnon lakimies Quintus Pelser sanoi äskettäin Independent Online -uutissivustolle.
Chrispin Zimuto suhtautuu asiaan epäileväisesti.
”Kukaan täällä ei halua palata ennen kuin on todellisia merkkejä muutoksesta. Ei tilanne tule muuttumaan vain siksi, että Mugabe ja oppositiopuolue Movement for Democratic Change saattavat muodostaa hallituksen.”
Kotina vanha varasto
Zimuto ja kaksisataa muuta pääasiassa zimbabwelaista pakolaista asuvat surkeissa oloissa Pretorian ränsistyneimmällä alueella Marabastadissa. Heidän kotinsa on hylätty varastorakennus. He nukkuvat saastaisilla patjoilla varaston rapistuvassa lastaustilassa.
Ulkona on yksi vesihana ja kolme siirrettävää vessaa. Jätevesi virtaa jatkuvasti. Varastossa asuvat perheet laittavat ruokaa avotulella ja käyttävät siihen viereiseltä joutomaalta kerättyä puuta.
Lääkärit ilman rajoja -järjestön vapaaehtoiset vierailevat pakolaisten luona kerran viikossa, tekevät terveystarkastuksia ja tuovat lääkkeitä sairaille. Paikallinen kansalaisjärjestö Zimbabwe Exiles Forum tuo pakolaisille perustarvikkeita – ruokaöljyä, maissijauhoa, riisiä ja pussikeittoja.
”Saamme pienen summan rahaa YK:n pakolaisjärjestöltä Unhcr:ltä Pretoriasta, mutta se ei riitä vuokranmaksuun. Emme voi mennä takaisin alueille, missä asuimme, sillä mikään ei ole muuttunut. Viranomaiset lupasivat sopeuttamisohjelman, joka auttaisi meitä integroitumaan. Mitään sopeuttamista ei ole tapahtunut”, Zimuto kertoo.
Leirillä asuva zimbabwelainen Clive on poliittinen pakolainen. Zimbabwen valtapuolueen Zanu-PF:n kätyrit hyökkäsivät hänen kimppuunsa vuonna 2005, minkä jälkeen hänen jalkansa oli amputoitava. Clive oli mainosalalla ennen kuin joutui lähtemään Zimbabwesta.
”Yritän saada zimbabwelaiset opiskelutodistukseni hyväksytyksi täällä, jotta voisin hakea töitä. En usko, että minun on turvallista palata Zimbabween vielä vähään aikaan. Haluaisin palata, mutta Zimbabwessa minun kimppuuni hyökättiin, koska kuuluin kristillisdemokraattiseen poliittiseen puolueeseen.”
Helppo maalitaulu vihalle
Solomonin tarina on samankaltainen. Hän opiskeli opettajaksi, mutta joutui pakenemaan väkivaltaa. Se kohdistui Zimbabwessa aktivisteihin, jotka eivät kuuluneet Zanu-PF:ään.
”Minulla on vaimo ja kaksi lasta, joita en ole nähnyt kahteen vuoteen. Myin Atteridgevillessä elintarvikkeita ennen muukalaisvihamielisiä hyökkäyksiä. Paikalliset ihmiset syyttivät meitä työpaikkojen viemisestä. He polttivat hökkelini.”
”Ei meitä tulla toivottamaan tervetulleiksi takaisin mustien asuinalueille”, Gladys puolestaan sanoo. Hän on kotoisin Maronderasta Zimbabwesta ja hän asuu miehensä ja kahden lapsensa kanssa varastoon kyhätyllä pakolaisleirillä.
”Mikään ei muutu mustien asuinalueilla. Vuokrat ovat korkeat, ruoka on kallista, työtä ei ole. Me olimme helppo maalitaulu vihalle. Me olemme sitä edelleen.”
Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008