Viime vuosien tapahtumien keskinäinen vuorovaikutus määrittää nykyistä maailmantilaa.
Luonnonkatastrofit, kuten Aasian tsunami, El Niño -sääilmiö ja hirmumyrsky Katrina, käynnistivät tiukan keskustelun ilmastonmuutoksen vaikutuksista.
Myös poliittisia mullistuksia on riittänyt: Afrikan sisällissodat, Balkanin epävakaus ja väkivalta, veriset aseelliset konfliktit eräissä entisissä neuvostotasavalloissa, Andeilla, Burmassa, Thaimaassa, Länsi-Afrikassa ja Keski-Aasiassa.
Terrorismi uhkaa muun muassa Irakissa, Afganistanissa ja Pohjois-Afrikan maissa. Öljy- ja rahoitusmarkkinoiden kriisit ovat kiihdyttäneet inflaatiota, johon on lisäksi vaikuttanut maailmanlaajuinen ruokakriisi.
Nämä kehityskulut haastavat osoittamaan, että on olemassa kansainvälinen yhteisö, joka heijastaa yleistä hyvää ja yleistä etua, sekä yhteinen globaali visio, joka rakentuu yleismaailmallisille arvoille.
Kylmän sodan päättyminen muutti suoran sodan uhkan kivikovaksi kilpailuksi. Uudet valtiot ja kehitysmaat jatkavat kamppailua asemansa vahvistamiseksi. Muutamat – kuten Kiina, Intia ja Brasilia – ovat onnistuneet vahvistamaan poliittista ja taloudellista mahtiaan ja etsivät nyt paikkaansa suhteessa kylmän sodan aikaisiin suurvaltoihin. YK:n valtarakenteita ei kuitenkaan ole kyetty uudistamaan maailman muutoksen tahdissa.
Uusien valtioiden ja kehitysmaiden luonnonvaroja ja työvoimaa on historiallisesti pidetty teollisuusmaiden yhteisenä omaisuutena. Neuvottelut kaupasta ja sijoituksista eivät ota huomioon ammottavaa kuilua osapuolten teollistumisen, markkinoiden ja tiedon tasoissa.
YK:n vuonna 2007 julkaiseman Inhimillisen kehityksen raportin mukaan köyhin 40 prosenttia maailman väestöstä saa viisi prosenttia kaikista tuloista. Rikkain viidennes kahmii kolme neljäsosaa.
Raportti määrittelee ilmastonmuutoksen 2000-luvun inhimillisen kehityksen suurimmaksi haasteeksi. Ellei muutosta hillitä nopeasti ja kattavasti, se kumoaa ponnistelut köyhyyden vähentämiseksi. Uudet valtiot ja kehitysmaat eivät ole aiheuttaneet ilmastonmuutosta, joten hiilinielujen luomisen ja päästövähennysten raskasta taakkaa ei tule kaataa niiden niskaan.
Kuluvan vuosisadan haasteeksi on myös otettava lain suojan ulottaminen kaikille. Laki koskee monissa maissa kaikkia, mutta suojelee vain harvoja. Sama pätee kansainväliseen oikeuteen, joka suojelee vain vahvoja valtioita.
Esimerkiksi kehitysmaissa laki ei kata valtaosaa työtä tekevistä, koska nämä uurastavat epävirallisessa taloudessa, kuten pienteollisuudessa, palveluissa tai kotitarveviljelyssä. Tiedetään, että työntekijät ovat olemassa, mutta mikään laki ei turvaa heidän oikeuksiaan.
YK:n vuoden 2007 Inhimillisen kehityksen raportti arvioi, että 27 miljoonaa ihmistä elää orjuudessa. Yksi kuudesta 5-17-vuotiaasta on lapsityöläinen. Naiset tekevät kaksi kolmasosaa kaikista työtunneista ja tuottavat puolet maailman ruoasta, mutta ansaitsevat vain kymmenesosan tuloista ja omistavat alle sadasosan omaisuudesta. Laki ei selvästikään suojele naisia ja lapsia riittävästi.
Kehitysmaat eivät alun perin olleet mukana luomassa kansainvälisiä rahoitusmarkkinoita, vaan ne ovat järjestelmän pakotettuja perillisiä. Alan peruskallio on Bretton Woodsin järjestelmä, jonka muodostavat muun muassa Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto. Rakenteet luotiin jo ennen siirtomaiden itsenäistymistä.
Kansainvälistä järjestelmää on yritetty viime aikoina uudistaa siten, että uudet valtiot ja kehitysmaat saisivat lisää sananvaltaa. Kehitysmaiden mukanaolo ja oma panos ovat ratkaisevia.
Pohjoisen pallonpuoliskon teollisuusmaita koettelevalla rahoituskriisillä ei ole suurta vaikutusta vähiten kehittyneisiin maihin, koska kytkentöjä on hyvin vähän. Tästä ei kuitenkaan kannata riemuita, koska globalisaation saneleman integraation ja vuorovaikutuksen vauhtia ei sovi aliarvioida. IPS
Kirjoittaja on Tansanian entinen presidentti ja kehitysmaiden hallitustenvälisen ajatushautomon South Centren puheenjohtaja.
Julkaistu Kumppani-lehdessä 10/2008